Yö Ukin rannikolla 30-31.12.2016

Hyvää uutta vuotta, oi lukijat!

Liesluodonputa.

 

En malta olla aloittamatta tämän meidän mainion kansan 100v juhlavuoden ensimmäista postaustani sanomalla, että me suomalaiset olemme joissain asioissa aika kummallista porukkaa.

Olemme moniin muihin maihin nähden onnellisessa asemassa, kun meillä on täällä lukematon määrä kirkasvetisiä järviä rantoineen ripoteltuna sinne sun tänne, eikä merenrannastakaan ole suuremmin puutetta. Sisukkaasti tämä pohjoisen havumetsävyöhykkeen karpaasi on kuitenkin pyrkinyt veistelemään hirsimökkejänsä ja päässytkin jo rakentelussaan sellaiseen vaiheeseen, että harvassapa on ne rannat varsinkin etelän vesialueilla, jossa ei jos jonkinlaisia rakennelmia tai hökkeleitä olisi saatu pystyyn osoittamaan rantamaa-alueen omistusoikeuden kuulumisesta jollekin toiselle. Meillä olisi kyllä jokamiehenoikeuden turvin mahdollisuus leiriytyä ja kuljeskella pitkin rantoja melkein missä tahansa muutenkin, mutta se ei riitä, kun se ranta pitää omistaa.

Me kukin tarvitsemme ihan ikioman tonttimme kiinteälle loma-asunnollemme vesialueen rantaan ja siihen pienen nurmipläntin, johon lomatupansa hikikarpaloita säästelemättä ansiokkaasti pystyttänyt saattaa kesäkuumalla viimein viritellä baden-badeninsa löhöilyasentoon. Mikä mökkitontti se sellainen tosin on, jossa ei joku vasarankalketta aiheuttava ikuisuusprojekti olisi käynnissä. Rantarakentaminen siis jatkuu.

Nyt, kun tätä mökkeilybuumia on meidän kansakunta viettänyt aktiivisesti muutaman kymmenen vuotta, alkaa näitä kivijalkoja olla niin tiuhassa, että vaikeata on enää löytää rakentamatonta merenrantaa esimerkiksi Uudenkaupungin seudulta, josta omaa väliaikaista rantatonttia tällä kertaa jokamiesluokan oikeuksien suomissa puitteissa tarpilleni katselin.

En tiedä kuka tässä lopulta se kummallinen on, josta alkuun mainitsin. Jospa se onkin itse kirjoittaja, kun ei valtavirran toiminnalle aina lämpene. Tai joskus lämpenee hyvinkin, kun alkaa tämä rantojen väliaikaisasumisen aiheuttama luontoretkeilijän harrastustoimintaa vaikeuttava haaskaaminen mennä ihon alle. Allekirjoittaneelle riittäisi sellainen pätkä rantaviivaa, jossa mahdun vähän kuljeskelemaan ja johon kehtaan tarppini pystyttää ja viettää yön tai pari. Kiinteää huushollia en suuremmin siihen kaipaa, vain rauhallista rannikkoa retkeilytarkoitusta varten ja mieluusti vaihdan useinkin tämän 7 neliön mökkini sijaintia.

Halusin viettää yhden yön tällä kertaa Ukin tienoilla ja tällaiseen retkeen hain vapaata rantaa. Löysin mantereen puolelta kohtuullisen matkan sisältä kaksi sellaista, jotka olivat maastoltaan kartan ja ilmakuvan perusteella jokseenkin mielenkiintoisia, eikä mökkejä olisi turhan lähellä.

Kaksi. Ei kovin montaa. Katso vaikka alla olevaa karttakuvaa ja sen rakennusmerkintöjä makeanvedenaltaan Velhoveden ympäristöstä Uudenkaupungin luoteispuolella. Ei rakennusten välissä enää kauheasti tyhjää ole. Vihreäthän ovat näitä loma-asuntoja.

Ympyröin nämä kaksi löytämääni paikkaa. Varauksella ehkä Vohdensaari-tekstin pohjoispuolella oleva niemi ja Oinassaarikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua.

Ensimmäinen oli Kammelan luona oleva mökitön luonnonsuojelualueen niemeke (karttalinkki) ja sitten toinen oli luonnoltaan huikea Liesluoto (karttalinkki), josta jo viime talvena kirjoitin (postaus löytyy klikkaamalla tästä). Tapani on mennä mieluiten uusiin paikkoihin, joten varsinainen valituksi tullut kohde oli siis ensin mainittu. Liesluoto jäi varalle.

Lähtö tapahtui vasta kuudelta. Sehän tarkoittaa vuoden viimeisinä päivinä sysimustaa pimeyttä, kun lunta ei ollut suotu länsirannikolle vielä kuin laikuiksi sinne ja tänne. Tyypillistä Loska-Suomen säätyyppiä. Epätalvea vietetään syksyn pimeitä kuukausia jouluun saakka ja tammikuun alkupuoliskolla alkaa se ankara sydäntalvi, jolloin keskilämpötila saattaa joskus pysyä miinusmerkkisenä peräti jokusen viikon. Otsalamput oli syytä varata hollille, jotta ne metsän laidassa autonvalot sammutettuaankin vielä löytää. Haimme lapsen kanssa pikkupussillisen sämpylöitä, aamupalajuustoa ja pari saarioisen roiskeläppää evääksi. Ei mitään varsinaista gurmeeta, mutta niillä pärjäisi uudenvuodenaaton aamupäivään asti.

Matkalla unohduin kuuntelemaan jääkiekkoselostusta paikalliselta taajuudelta ottelusta TPS-Saipa. Aika hauskaa kuunneltavaa paikallisella murteella vedetty lätkäselostus, vaikka ei liiga minua suuremmin kiinnostakaan. Selostajan havaitsin ottavan useissa tilanteissa aika tehokkaasti kotiin päin. Tepsin rangaistuksista sanoi aina, että eihän tuossa ollut mitään jäähyn arvoista ja Saipan vastaavasta sanoi, että kyllä tuosta olisi melkein jo rankkari pitänyt antaa. Pyysi vielä varmistusta kaukalon laidalta kommentaattorilta, että näyttikö tilanne sieltä samalta kuin selostamon ylävinkkelistä ja poikkeuksetta tilanne oli siltä näyttänyt myös hänen mielestään.

Ajoin liittymästä ensin ohi ja tutulla kala-apajalla, Kammelan sillalla (karttalinkki), tein U-käännöksen ja palasin puoli kilometriä pohjoiseen kääntyvälle mökkitielle. (Sain siitä sillalta muuten joskus viiden kilon hauen härvelillä. Usko tai älä.) Sopivaksi katsomassani paikassa ajoin corillan metsän puolelle ja otimme reput selkään.

Paikassa oli sattumoisin luonnonsuojelualueesta kertova kyltti. Ohjeistuksessa luki mitkä asiat alueella ovat kiellettyjä. Telttailu ja muu leirielämä nyt ainakin oli mainittu olevan ankarasti kiellettyä. Mikä käytännön ero siinä muuten on, että joku ei ole pelkästään kiellettyä, vaan se on ankarasti kiellettyä?

Pettymys. Tämä on juuri tätä. Se ranta, missä ei ollut mökkiä estämässä leiriytymistä ja luontoa olisi jätetty rantatonttikaavoituksen ulkopuolelle, oli sitten muista syistä estetty, että tarpin pystytys ei käynyt päinsä. Pohdin, että viitsiikö sitä siinä paikassa lähteä ollenkaan yön selkään hiipimään, mutta ihan rantaa ei ollut suojelualueeksi merkitty karttaan, joten ajattelin, että sieltä voisi paikka löytyä ja päätimme käydä sen katsomassa. Noin kilometri oli autolta kävelymatkaa niemeen.

Kammelan luonnonsuojelualueen metsää otsalampun valossa.

Metsässä oli kylmiä väreitä aikaansaava tunnelma. Tule hetkeksi mukaan meidän retkelle ja kuvittele itsesi kulkemaan pimeään yli satavuotiaaseen vesijättömaan kuusikkoon!

Konkeloita on runsaasti ja kulku hankalaa, kun ristiinkaatuneita puita ei ole koskaan raivattu pois. Otsalamppu näyttää lähimmän puun, jonka taakse se ei jaksa kunnolla valaista, vaan liikkuessasi luot sinne vain vilahtelevia varjoja kuin joitakin hämäriä hiippailijoita. Heidän askeleidensa rasahdukset eivät kuitenkaan kuulu, koska taustaäänenä on ulkomeren pauhu ja humina puiden latvoissa tuulen puhaltaessa jatkuvana kymmenen metriä sekunnissa ja puuskissa jokusen metrin kovempaa. Konkelot hankaavat tukipuitaan ja kukin puhuu omia vanhoja tarinoitaan hieman narisevalla äänellään aloittaen yllättäen ensin oikealla puolella ja vilkaistessasi puhujaa tämä lopettaakin ja toinen kommentoi vasemmalta.

Käsittämätön määrä korvilla ja sivusilmillä tehtyjä aistimuksia, jotka saavat äkkiä mielikuvituksen valloilleen. Lapsi ei kauan jaksanut hiljaa kulkea noita eläinten polkuja, vaan esitti kysymyksen.

"Isi, onko täällä joku vai mistä nämä kaikki äänet tulevat?"

Piti hetki itse ottaa happea, että sain sellaisen äänensävyn aikaan, jolla vakuutetaan viisivuotiaalle, että nämä ovat vain tavanomaisia metsän ääniä ja olemme varmasti täysin kaksin tässä pimeässä syrjäseudun metsässä. Se on aivan eri metsä kulkea pimeässä kuin valoisassa. Järisyttävä luontoelämys. Näiden takia sinne metsään kannattaa lähteä etsimään sitä omaa järvenrantatonttiaan. Suosittelen.

Luonnonsuojelualueen ulkopuolinen ranta oli vetinen, eikä se siksi ollut kelvollinen leiriytymistä varten, joten lähdimme kuitenkin vielä sinne Liesluotoon, jonka tiesin olevan parempi. Kävelimme siis metsän läpi takaisin autolle ja ajoimme vartin verran Lyökkiin päin. Aika läheltä tien pään mökkiristeyksiä löytyi sopiva levike ja siitä kävelimme rantaan. Tämä ei ollut aivan niin salamyhkäinen kuusikko kuin Kammelan suojelualueen kulkemamme osa, mutta riittävän jännää sekin. Kahdeksan jälkeen meillä oli leiri pystyssä viisi metriä vesirajasta (karttalinkki). Juuri mitään ei tietenkään nähnyt ja aamulla paljastuva merinäköala jäi vielä arvailujen varaan.

Hämäryyttä.

Pitsat iltapalaksi, erä korttia (arvaa kumpi taas voitti...) ja nukkumaan. Niin yksinkertaista se oli, kun myöhään meni. Väsymys vei nopeasti voiton retkeilijöistä. Kiersin vielä tarpin liepeet ja laitoin pieniä kiviä sinne tänne, jotta tuuli ei saa vaarnoja nytkytettyä irti yön aikana tuulessa. Maaperä oli aika kallioinen, eikä vaarnoja saanut liian tukevasti maahan, mutta onneksi oli niitä pikkukiviä.

Kympillä kaatuu.

Näkymä majoitteesta ovaukolle päin.

Lämpimältä tuntui tyynessä tarpin alla. Jos oli -26 astetta vuosi takaperin Hossassa, niin nyt oli yli 30 astetta lämpimämpää. Käsittämätön skaala vuodenaikaan nähden normaaleja kelejä meillä täällä Suomessa, eikä vuodet ole missään tapauksessa veljeksiä.

Nukuin aika katkonaisesti alkuyön, mutta aamuyön puolella nukuin yhtenäisemmin pitempiä jaksoja ja heräsin vasta puoli yhdeksältä, kun aamun hämärrys näkyi tarpin suulta. Aurinkohan oli nousemassa vasta reilun tunnin kuluttua. Aamupalaksi söimme sämpylöitä. Sitten teimme muut aamutoimet ja pakkasin ensin tarpin sisältä kaiken ennen majoitteen purkua.

Merenrantatontti.

Rantamaisemaa leiripaikalta. Paljon tyrnipensaita.

Sitten kävelimme pienen kierroksen Liesluodolla ja autolle tulimme kymmenen aikaan. Vielä piti samana päivänä ajella takaisin Vantaalle, joten kovin pitkäksi ajaksi ei nyt joutanut jäämään maastoon kiertelemään. Pari tuntia sitten meni aamupalaan, pakkaamiseen ja kilometrin kävelyyn poluttomassa Selkämeren kansallispuiston osassa. Kaikki tämä täysin kiirettä. Mukava aamu.

Merinäkymä länteen.

Liesluotolaista metsää.

Sienet.

Liesluodolla on myös pieni avosuo.

Joltain unohtui Arabian Pirttisarjan leipälautanen metsään.