Muotka 18-23.3.2016, Tirrosta Aaggasjärvelle

Kävin veljen kanssa hiihtelemässä Tirron nurkilta Peltojärven kautta Muotkan Ruoktuun 18-23.3.2016. Tässäpä on tuon reissun kertomus. Jaan totutusti jutun jotakuinkin päiväkohtaisiin tapahtumiin, jotta yksittäinen postaus ei veny nälkävuoden mittaiseksi.

Telttailua Peltojoen yläjuoksulla.

Pitkään suunnitellun reissun lähtö pysyi useiden muuttujien vuoksi epävarmana vielä lähtöpäivän iltapäivään saakka. Kävin perjantaina etelärannikon Isolta Kirkolta hakemassa vauhtia reissuun työnhakuun liittyvästä psykologisesta henkilöarvioinnista. Melko rankka päivä skarpata kuusi tuntia aikarajallisia tehtäviä, mutta selvisipä siitäkin. Pois lähtiessä puhelimesta huomasin viestin, että ei ole estettä Lapin reissulle. Se piristi mieltä kummasti. Ostin Helsingistä junamaatista lipun Tampereelle, jonne saavuin viiden aikaan. Nostettiin pian valmiiksi pakatut retkiromut autoon ja lähdettiin matkaan.

Kymmenisen minuuttia lähdöstä muistui mieleen, että unohdin sauvat kotiin. Pitihän sitä jotain unohtaa niin kiireisessä lähdössä. Suksien vuokraaja oli tarjonnut edellisenä päivänä sauvoja samaan rahaan reissun ajaksi ja kieltäydyin, kun ajattelin ottaa omat teleskoopit. Onneksi kaveri Oulusta lupasi lainata sauvojaan, että ei tarvinnut kääntyä takaisin hakemaan omia. Lainavehkeet osoittautuivatkin olevan paremmat kuin omani. (Suurkiitos lainasta Jere!)

Rullailtiin pikkuhiljaa eteenpäin. Psykologiset testaukset takana samoilla silmillä kahdettakymmenettä tuntia, revontulijuova taivaalla, rekkojen perässä 9-paikkaisen transporterin apukuskin paikalla puolen yön aikaan ja Gregoryn Vähän valoo radiossa lienee parasta mitä Pohjois-Pohjanmaan tieliikenteessä voi kokea. Oulusta nostettiin ne jo mainitut sauvat mukaan ja matka jatkui. Sain jopa kolmisen tuntia unta Rovaniemen molemmin puolin ja sitten olikin minun ajovuoro loppumatkan Tirroon.

Haettiin eväät Ivalon Kuukkelista ja Tirrossa olimme viimein yhdentoista maissa lauantaiaamupäivällä. Ajelin pätkän Terstontietä aivan uskomattomien lumivallien välissä. Poromiesten tietotoimiston mukaan hanki oli jo kantavaa sorttia kuluneen viikon föhn-tuulen ansiosta ja hinku jängälle todistamaan sitä omakohtaisesti oli luonnollisesti kova. Jaoimme varusteet ahkioihin ja olimme ennen puolta päivää valmiita lähtöön. Otin varustelistan setin lisäksi kaikki eväät Kyyryni kyytiin, kun veljellä oli meidän majoite ja trangia bensakeittimineen sekä polttoaineineen Raahuksessaan. Pakkasta oli vajaat kymmenen astetta, mutta navakka tuuli teki siitä pistävän ja huppu pysyi päässä.

Lähdettiin seuraamaan kelkkauraa luoteeseen (karttalinkki) kohti laajoja suoalueita. Kesäaikaan alue lienee haasteellista kulkea ainakin ilman saappaita, mutta nyt kelpasi mennä pitkin lumen tasoittamaa maata. Alkumatka oli koomisen vaikeaa. Ahkiot kaatuilivat molemmilla pienimmistäkin töyssyistä ja kaveri sai kiepauttaa sen aina pystyyn tai sitten antoi sähkösuojaputkien taipua luokille, kun kävi kääntämässä sen itse. Pian homma alkoi kuitenkin jo sujua eikä ahkiot sen jälkeen enää kaatuilleet yksittäistapauksia lukuunottamatta ollenkaan, kun säädettiin hieman painopisteitä alemmas erilaisella pakkaamisella ensimmäisellä kahvipaussilla Innihvaaran rinteessä. Veli oli maksanut riekostusluvat kolmelle päivälle ja hänellä oli pienoiskivääri mukana linnustusta varten. Hän varmisti pyssyn kohdistuksen samalla tauolla. Riekkojen jälkiä alkoikin pian näkymään kiitettävästi, kun nousimme ylemmäs jängille ja mäntyvaltaisuus muuttui enenevissä määrin koivikkoisuudeksi. Itse lintuja sen sijaan ei näkynyt. Melkoisia maastoutujia. Kipittivät varmaan pakoon jo hyvissä ajoin, kun jäinen lumi piti ääntä suksien alla.

Lähtöpaikalla.

Merkitty kelkkaura.

Ensimmäinen taukopaikka Innihvaaran kupeessa.

Kyllä tuntui hienolta olla taas pohjoisen kovilla hangilla, vaikka erämaisuuden tuntu hieman kärsikin kelkkaurista ja usein kuuluneista kelkkojen äänistä. Muutama niitä kulkineita näkyikin. Kelkkojen suhailujen lisäksi yksi hornetti teki ylilennon matalalta ja hitaasti meidän hiihtäessä pitkää suota. Vanhan ilmatorjuntamiehen silmään vauhti näytti niin hitaalta, että olisin sen bolidella tai melkein vaikka sergeillä tipauttanut helposti, jos se olisi ollut vihulainen. Onneksi elellään rauhan aikoja täällä pohjolassa.

Koarvikoddsin huippu metsän yläpuolella.

Lunta tosi paljon!

Metso lähtenyt tuosta lentoon.

Poikkesimme viitoitetulta kelkkareitiltä ja suuntasimme Saukkojärven suuntaan. Järven rannassa oli vanha kota ja kiersimme katsomaan sitä (karttalinkki). Kauempana erämaan rajalla näkyi joku mökkikin joka on karttaankin merkitty (karttalinkki). Olimme etukäteen ajatelleet, että hiihdämme ensimmäisenä päivänä Mukkalompoloon saakka, mutta hylkäsimme sen ajatuksen, kun pääsimme liikkeelle vasta puolen päivän aikaan. Olisi mennyt urheilun puolelle ja liian pitkälle iltaan. Alkuperäissuunnitelmien hylkääminen jo ensimmäisenä vaelluspäivänä on hyvin tyypillistä ja oikeastaan hauskaa. Tulee konkreettinen osoitus siitä, että nyt ei tarvita aikatauluja tai muita kiireitä. Siilasahvenjärvellä palasimme kelkkauralle ja menimme sitä myöten Aaggasjärvelle asti leiriytymään. Matkaa kertyi noin 12 kilometriä viiteen tuntiin.

Saukkojärven kota.

Mökki.

Koarvikodds jälleen.

Koiravaljakko.

Aaggasjärven kelkkabaana ja tunturijono.

Auringon laskiessa pystytimme uudenkarhean talviteltan keskelle järveä (karttalinkki) navakassa tuulessa. Minulle tuo oli vierasta hommaa enkä oikein osannut olla heti avuksi. Edellinen tunneliteltan pystytykseni ja telttayöni oli Kebnekaisella heinäkuussa 2009. Muutama poromies tuli kelkkoineen katsomaan puuhiamme. Kutsuivat järveä mutalammeksi. Sen olin hetkeä aiemmin todennut itsekin, kun kairasin avannon veden ottoa varten ja pinnalle loiskahti pelkkää liejua vaikka lähimpiin rantoihin oli satoja metrejä matkaa. Kuulemma haukia sieltä kesällä saa eikä mitään muuta. Pilkkimisen saattoi unohtaa ja vedet piti sulatella lumista, kun kukapa siitä mutaisesta avannosta haluaisi juomavetensä ottaa. Järven mataluus oli ollut helppo arvata jo ympäröivästä korkeuskäyrästöstä kartalla.

Veljen uusi Helsport Fjellheimen x-treme sai tuona yönä kunnon tuulitestin. Tuulen puoleinen reuna oli Raahuksessa kiinni ja muita kiinnityksiä tukevoitimme edellisenä iltana valmistuneilla alumiinisista kulmalistoista itse tehdyillä lumivaarnoilla. Todella hyvin nuo pelittivät! Veli oli väsännyt pari puolimetristä ja muutaman 25 senttisen lumikiilan eikä teltan ankkurointiin muuta sitten tarvinnutkaan minään yönä. Lunta lapioimme liepeiden päälle varmistukseksi. Olin kulkenut juuri tekemäni saappaan huopavuoret jaloissa ja matka sujui hyvin ja lämpimin jaloin. En kuitenkaan voinut niitä enää reissulla saappaissani käyttää, koska ne tarvitsevat isommat jalkineet. Jouduin pyytämään apua, että sain matkalla aavistuksen kostuneen vasemman saappaan pois jalasta. Muuten siis hyvät, mutta ensi talvelle sitten tilavammat saappaat paksummille eristyksille.

Teltta pystyssä tuulisella Aaggasjärvellä.

Panoraama.

Ensimmäisen päivän reitti kartalla.

Seuraavan päivän juttu: Muotka 18-23.3.2016, Peltojärvi

Saappaan huopavuoret

Talvisaappaat ovat kaupasta ostettuna melko arvokkaita. Pohdin siis ratkaisua toteuttaa talvikumpparit tekemällä itse huopavuoret ja ostamalla niille saappaat, jotka siis olisivat tavalliset kesäsaappaat, mutta kokoa tai paria isommat. Siten, että huopavuoret mahtuisivat väljästi saappaaseen ja lisäksi vielä mahdollisesti villasukka. Eikö se yhdistelmä kuulostaisikin silloin talvisaappaalta?

Oikeita talvisaappaita minulla ei ole ollut, paitsi joskus lapsena. Ennen nykyisiä Vikingin vaellussaappaita käyttelin Muckboot Avon -neopreenivartisia. Muckbootit olivat noista ne lämpimämmät ja niillä kyllä jokseenkin tarkeni talvikelissäkin mikäli reissu ei sisältänyt runsaasti paikoillaan norkoilua. Vikingit minulla on ollut nyt tämän talven jalassa ja yritin parantaa niiden lämpötaloutta Toasty Feet -pohjallisilla, erittäin laihoin tuloksin. Tuntuu täysin virattomilta ne pohjalliset, mutta toki on sanottava, että eihän nämä saappaatkaan ole missään nimessä talvikäyttöön tehty.

Syylinkihuovan löytäminen osoittautui tässä projektissa haasteellisimmaksi tehtäväksi, mutta viimein tärppäsi. Alhon Huopatehtaan Jämsässä huomasin kauppaavan irtohuopavuoria ja sähköpostilla kysäisin saisiko tuota huopaa tilattua metritavarana. Siinä ei ollut ongelmaa ja tilasin puolen metrin kappaleen tuosta pari metriä leveästä huopakankaasta itselleni. Siitä oletin pystyväni tekemään kaksi tai kolme paria huopavuoria ja hintaa tuli toimituskuluineen 36 euroa.

Huopatehtaan huopavuoret näkyivät olevan ilman tehdyt kahdesta kylkipalasta ilman pohjallista. Tekstissä mainittiin, että se muotoutuu jalkaan käytössä eikä sauma tunnu. Pohdin mikä sauma on sellainen mikä ei tunnu käytössä kantapään alla. Tutkailin -60 -luvulta peräisin olevaa "Tyttöjen Käsityöt" -kirjaa (aivan kuin kirjan nimi olisi aiheuttanut pienen sukupuolistereotyyppisen särähdyksen korvassani) ja löysin sieltä aivisauman. Kyseessä on varmaan helpoin sauma mitä on olemassa. On aivan sama tekeekö sen oikeat vai nurjat puolet vastakkain, koska lanka kierretään aina ulkokautta samalle puolelle mistä edellisenkin kerran neula on tökätty läpi. Kankaat siis asettuvat vierekkäin ompelun jälkeen, kun sauman "avaa". Huovan kanssa olettaisin tapahtuvan käytössä myös huopumisen, jonka pitäisi häivyttää sauma näkyvistä.

Pohjattoman huopavuoren sijaan katsoin mallia Sorelin huopavuorista, joissa on pohjallinen. Leikkasin pohjakappaleen pitämällä villasukkaan tungettua jalkaa huovan päällä ja varpaiden etupuolelle jätin vielä sittenkin sentin-pari tilaa. Sitten hahmottelin vanhasta lakanasta jalkaterälle ja pohkeen kohdalle tulevan osan. Tein sen yhdestä palasta, jolloin saumoja tuli vain pohjallisen ja varren liitokseen sekä jalkaterän päälle.

Nuppineuloilla hahmoteltu huopavuoren muoto.

Vanhasta lakanasta leikattu kaavapala.

Sitten leikkasin huopapalan ja ompelin huovat toisiinsa kiinni. Jätin varren ompelematta jalkaterästä ylöspäin, jotta huopavuori on helppoa pukea. Valmiit huopavuoret näkyvät alla olevassa kuvassa.

Huopavuoret.

Valitettavasti ennen perjantaina starttaavaa Muotkan reissua tuskin ehdin ostamaan reilun kokoisia saappaita, mutta nämä kyllä jotenkin mahtuvat jo omistamiini Viikinkeihin. Lähden siis ensimmäiseen muutaman päivän testiajoon niillä saappailla ja katson ovatko ne lämpimämmät näin vai villasukan kanssa. Sitten varmaan tämä talvi onkin jo ainakin etelässä ohi, mutta ehdinpähän sitten rauhassa katselemaan isommat saappaat huopavuorilleni ja mahdollisesti parantelemaan vahvistuksilla huopavuoria kantapään ja päkiän alueilta, jotka oleensä ovat huopavuorissa ne ensimmäisenä puhki kuluvat kohdat.

Kevätvaelluksen varustelista

Perjantaina on lähtö pikaiselle kevätvaellukselle Lappiin. Palaan reissusta jo keskiviikkona ja maastoöitä jää tällöin kolme kappaletta. Ehtiipä siinä muutaman kymmenen kilometriä hiihtää ja varmaan vähän pilkkiäkin. Muokkaan viime kevään Muotkan reissun varustelistasta tähän retkeen sopivan ja se päivittyy alla olevasta linkistä löytyvään driven tiedostoon. Muotkalle mennään nytkin, mutta suurilta osin uusiin maisemiin. Nyt jää tarppi ja keitin kotiin, koska testaillaan veljen uutta talvitelttaa ja hänellä on myös bensakeitin. Tällä kertaa vuokraan reissuun OAC:n KAR -lumikenkäsukset, jotka ovat jonkun verran viime vuonna käytössä olleita WAPeja pitemmät.

Varustelista: Muotka, kevät 2016.

Nirvajoen laaksoa Geatkebassilta

Tuoretta retkikertomusta odotellessa voitkin lueskella tästä viime vuotisen kevätretken reissukertomusta: Muotkalla maaliskuussa 2015.

Kokemuksia Racemap-seurannasta

Pirkan hiihdossa on ollut mahdollista lähettää sijaintitietonsa Racemap -sovelluksella nettiin ihmisten silmäiltäväksi molempina vuosina, kun minä olen sen hiihtänyt. Racemapista on siten kuka tahansa saattanut seurata kisan aikana hiihtäjien kulkua tai halutessaan pikakelata kilpailu tallenteesta jälkikäteen. Kilpailut löytyvä osoitteesta racemap.de.

Tarkastelin omia suorituksiani Racemapista ja vertailin yhteyden katkeilua ja akun kestoa, koska käytin eri vuosina erilaista puhelinta. Vuoden 2015 Pirkassa minulla oli muutaman vuoden ikäinen Samsung Galaxy Mini ja vuonna 2016 uusi Sony Xperia M4 Aqua.

Racemapin akun kulutus on verrattain suuri, koska sen käyttäminen vaatii sekä puhelimen sijaintitiedon jatkuvaa päivitystä että nettiyhteyttä. Lähetysnopeutta ei pysty mitenkään säätämään, tai ainakaan en ole sellaista toimintoa sovelluksesta löytänyt. Noin pitkäkestoisessa suorituksessa päivitysnopeudeksi riittäisi esimerkiksi muutama minuutti. Kotijoukkojen seurannan kannalta sillä ei olisi merkitystä Pirkan Hiihdon tapauksessa, mutta hiihtäjän akun kestoon voisi olla merkittäväkin ero. Nyt päivitys tapahtuu liki jatkuvasti, joka tietenkin on siltä kannalta hyvä, että voi seurata esimerkiksi kuka johtaa tai kuka tulee ensimmäisenä maaliin. Liian harvasta päivityksestä se ei ehkä selviäisi.

Kävin siis läpi molempien hiihtojen tallenteet ja merkitsin ylös milloin näyin kartalla ja milloin en. Sitten laskin ajan kuinka kauan olin kartalla ja mitä akun varaustasoille siinä ajassa tapahtui. Paljastui merkittävä ero uuden Sony Xperian hyväksi.

Vuoden 2015 Pirkan Hiihdon seurannan mukaan näyin kartalla alkumatkasta oikein mallikkaasti, mutta akun varaus hupeni Samsungissa huolestuttavan nopeasti. Jämillä alle parin tunnin hiihdon jälkeen piti jo kytkeä laite varavirtaan ja ennen puoliväliä oli sekin syöty. Varavirrasta tyypillisesti latasi tuon puhelimen yhden kerran kokonaan täydeksi. Ennen akun loppumista näyin kartalla 2h50min eli noin 25% koko hiihtoajasta. Ei järin hyvä.

Vuoden 2016 Hiihdon seuranta pelitti paremmin. Näyin kartalla 5 tuntia ja 45 minuuttia. Tuona aikana akun varaustasosta lähti noin 60 % pois. Akku olisi todennäköisesti kestänyt koko hiihtoajan, mutta tarkistin seurannan toimimisen ainoastaan huoltopisteillä, joten siitä syystä seuranta-aika jäi lyhyeksi. Muutaman huollon välissä seuranta katkesi jostain syystä. Syitä voi ilmeisesti olla kaksi, joko puhelimen sijainti ei ollut tiedossa tai puhelimesta ei ollut yhteyttä internetiin. Racemap ei näytä käynnistävän seurantaa automaattisesti katkeamisen jälkeen, kun edellä mainitut asiat ovat jälleen kunnossa. Seuranta pitää käynnistää katkoksen jälkeen uudelleen manuaalisesti sovelluksesta, mutta kukapa sitä jatkuvasti katsoisi hiihtäessään vieläkö oma täplä liikkuu kartalla. Joka tapauksessa Sonyn akun kesto tuntuu olevan vanhaan Samsungiin verraten huomattavasti parempi seurantakäytössä.

Pirkan Hiihto 2016

Edellisen vuoden tapaan osallistuin Pirkan Hiihdon perinteisen 90 km matkalle, joka tarkoitti sitä, että sängystä oli noustava jo vähän kolmen jälkeen. Ehdin syömään pari-kolme juustolla päällystettyä vaaleaa leipää ja laittamaan varustuksen kuntoon ja kipittämään pysäkille ennen kello 4.07, jolloin lähti paikallisbussi Tampereen keskustorille. Alkumatkan istuin bussissa yksin, mutta pikkuhiljaa keskustaa lähestyessä bussiin ilmestyi muitakin. Tampere on ilmiselvä kiekkokaupunki. Sain siinä aamuyön unisessa tunnelmassa kuunnella kahden miehen kovaäänisen ja sammaltavan analyysin paikallisten seurojen tämän hetkisestä tasosta.

Vanhan kirkon edustalla odotteli jono hiihtäjille varattuja busseja. Astuin sisään ja tervehdin muutamaa minua ennen tullutta. Pikkuhiljaa porukkaa tuli lisää ja puheensorina yltyi. Keskustelu painottui lähinnä suksien voiteluun ja kelispekulaatioihin. Minulle valinta oli ollut helppoa ja samaistuminen välineurheiluun vaikeaa. Omistan vain yhdet sukset, joita ei edes tarvitse voidella. Minulla on noin 7-8 vuotta vanhat Peltosen nanogripit ja niillä siis on mentävä mitkä on. Harvoin nuo kai täydelliset on ollut, eikä puolestani tarvitse ollakaan, mutta aina on hiihtämään päässyt.

Teivosta viereeni istahti mies, jolla on oli tuhdimpi tapa tankata ennen hiihtoretkeä. Mies söi meetvurstivoileipiään koko tunnin matkan Niinisaloon ja joi tuoksusta päätellen hunajalla höystettyä teetä kolmisen termarillista. Jossain vaiheessa meinasi alkaa huvittamaan, kun aina löytyi repusta uusi termari ja eväsleipä. Hyvähän se on syödä, että jaksaa. Minulla oli anorakin taskussa kaksi omenaa ja haukkasin ne kantaa vaille kokonaan matkalla. Niinisalosta hain sotilaskotiautosta vielä aamukahvin ennen starttia. Olen ehkä aavistuksen vähäruokaisempi tai toisaalta eipä minulla ole mitään käsitystä oikeaoppisesta valmistautumisesta pitkään urheilusuoritukseen. Edeltävänä päivänä olin kyllä tankannut reilut kolme litraa vettä ja söinkin ehkä vähän normaalimäärää enemmän.

Pirkan hiihdon lähtöpaikalle johtava reitti.

Lähtöä ennen lähtöalueella kovaäänisistä kaikui ohjeita hiihtäjille ja välissä musiikki. Vajaat kymmenen minuuttia ennen lähtöä oli pikaisen aamuhartauden vuoro. Puhuja vertasi pari viikkoa aiemmin satanutta lunta mannaan, jota Israelin kansalle satoi erämaassa. Tuolloin ei vaellus olisi onnistunut ilman ruokaa ja nyt ei olisi hiihtojen järjestäminen onnistunut ilman lunta, eikä toki ilman ruokaakaan. Pirkassa vuonna 2016 virallinen mittaus näytti Niinisaloon 25 senttiä lumen syvyydeksi. Sehän riittää, mutta onhan siinä eroa huippuvuoteen -81, jolloin lumensyvyys oli ollut kuulemma 108 senttiä. Moni nyt mukana ollut hiihti varmasti jo silloin. Parhaalla taisi olla nimittäin 56. Pirkka. Minulla vasta toinen.

Kello seitsemältä tykki sai tulikomentonsa. Kesti jokunen sekunti ennen kuin laukaus kajahti ja muutama naurunpurskahdus ehti jo kuulua, kun vaikutti siltä, että jysäys jää piippuun. Sieltä se tuli kuitenkin ja niin oltiin taas 90 km matkalla kohti Teivon ravirataa. Hienon näköistä, kun sadat ihmiset hiihtävät harvaa hongikkoa, jonne on ajettu useita latuja vierekkäin. Melko pian alkuvauhti tasoittui ja ladut vähenivät kahteen. Hiihto tuntui erinomaisen hyvältä pikkupakkasessa.

Pirkan Hiihto on tasaisen tappava suoritus, jossa tärkein asia tällaiselle tavalliselle peruskuntoiselle tallaajalle on sopivan maltillinen vauhti. Ensimmäisille huoltopisteille tullessa en ollut lainkaan hengästynyt, kun olin edennyt sopivan matalalla sykkeellä. Sopivan matalalla sykkeellä tiesin kyllä pystyväni jatkamaan maailman tappiin asti ja se maalikin sieltä joskus viimein tulisi. Nappasin aina huoltopisteeltä jotain juotavaa ja syötävää, jonka jälkeen varmistin Racemap-seurannan toimimisen ennen kuin jatkoin matkaa. Kummallisesti seuranta välillä katkeili, mutta näkipähän kotijoukot sentään vähintään milloin olin missäkin huollossa. Matka joutui yllättävän joutuisasti. Jämillä olin reilussa puolessatoista tunnissa, puolimatkassa neljässä tunnissa ja vielä 53 km kohdalla Kyröskoskellakin reilusti 11 km/h keskinopeudella 4:45 lähdöstä. Edellisestä vuodesta poiketen sain siihen asti hyvin potkulle vastetta eikä suksi liiemmin lipsunut. Hartioissa ei tuntunut yhtään ja se oli outoa ensimmäisen Pirkan pidottoman kokemuksen jälkeen. Hymy huulilla sai nyt sivakoida.

Enää 65 kilsaa maaliin.

Suomen yleisin puulaji.

Kyröskosken kävelyn jälkeinen nousu on inhottava. Paljon ilkeämpi minusta kuin Rokkakoski. Johtuneeko lihasoppatauon tuomasta hyvän olon tunteesta vai mistä johtuukaan, mutta niin sen taas koin. Latu kapuaa ylös mäelle, josta on yksi Hiihdon hienoimmista näköaloista Kyrösjärvelle. Muutenhan tuo reitti ei maisemallisesti ihmeellinen ole. Reilusti yli puolet matkasta on harvaa nuorehkoa mäntymetsää, puupeltoa. Naureskelinkin jollekin matkalla, että eipä jää epäselväksi tällä laturetkellä mikä on Suomen yleisin puulaji. Pito heikkeni Kyröskosken jälkeen ja samalla vauhti hidastui. Latu oli tamppautunut suojasäässä kovaksi, eikä pitänyt alkumatkan tapaan. Vaihdoin vasemmalle vähemmän hiihdetylle kaistalle ja pitkiä matkoja hiihtelin myös ladun viertä. Toki vauhti oli sitten paljon hitaampi, mutta suunta oikea.

Kyröskoskella sukset olalla jalkamarssilla.

Näkymä Kyrösjärvelle.

Rokkakoskelle tullessa laskettelin hauskan vaativaksikin mainitun laskun. Edellisenä vuotena kävelin sen suosiolla mikä taisi olla virhe. Mäestä sai todella hyvät vauhdit. Kuulemma jopa 70 km/h vauhdilla sieltä singahdettiin peltoaukealle ja siitä oli enää vain lyhyt matka huoltopisteelle, jossa sainkin iloisen yllätyksen. Vaimo tuli lasten kanssa ja velikin perheineen kannustamaan. Sattumoisin ajoitus meni nappiin ja saavuimme paikalle melkein samaan aikaan. Join pari kuppia kahvia ja jutustelin hetken. Piristävää! Oli helppoa lähteä jatkamaan viimeistä 24 kilometrin urakkaa kohti maalia.

Hiihtäjä 66 km lähdöstä Rokkakosken huollossa.

Aavistuksen pidoton meininki jatkui loppuun saakka ja olihan nuo Ylöjärven harjut 80 km hiihtoa takana jo aika raskaita muutenkin. Ylös, alas, ylös. Maaliviivan ylitin lopulta melkein tunnin edellistä vuotta nopeammalla ajalla, mutta reilut parikymmentä minuuttia kympin keskinopeudesta jäin. Mielestäni mainio suoritus pohjalla olleilla vain 45 hiihtokilometrillä. Maaliviivan ylittäminen on hieno hetki tuollaisen urakan jälkeen.

Sellainen rääkki se Pirkka kuitenkin on, että vuorokausi suorituksen jälkeen tunnelma on tämä: ei enää ikinä uudestaan!

Niin kuin viime vuonnakin...

15 kilometriä maaliin.

;-) Puhdasta rautaa.

Erinäisiä teltan paikkauksia

Eräs blogini lukija sattui kysymään oikealta henkilöltä innokkuutta korjaamaan myyrän jyrsimää telttaansa. Kuulemma Rommaenolla olivat pikkueläimet jostain syystä haluneet väkisin päästä sisäteltan perältä sisään, vaikka eväätkin olivat olleet säilytyksessä absidin puolella. Isompia reikiä olikin tuolla reissulla tullut kolme ja pienempiäkin pari. Samalla tuli korjattavakseni sisäteltan vetoketjussa ollut repeämä, joka oli ilmeisesti aiheutunut liian kireästä kiinnityksestä ulkotelttaan.

Sisäteltan pohjan ja katon sauman tienoille ollut reikä.

Pienempi reikä edellisenä kuvatun alla.

Pohjan rei'ityksiä.

Ratkennut kangas vetoketjun vieressä.

En löytänyt täysin vastaavia kankaita Suomesta, mutta tilasin niitä mitkä lähimmäksi osuivat. Haltin teltan sisäteltan hengittävä 40 D Ripstop Polyamidi korvautui kevyellä Rip-Stop nailonilla ja  5000 millin vesipilariarvon polyuretaanipinnoitettu polyesteri korvautui 210D Oxford nailonilla, joka on niin ikään PU-pinnoitettu, mutta häviää hieman vesipilariarvossa. Alhaisempi vesipilariarvo voidaan sallia, koska reiät ovat kuitenkin suhteellisen pieniä ja sijaitsevat lähellä pohjan reunaa. Lisäksi reiät paikkasin kaksinkertaisesti.

Aloitin korjaukset pohjan rei'istä. Tein kaksi saman kokoista paikkapalaa, joista ensimmäisen ompelin ulkopuolelle ja toisen sisäpuolelle. Sisäpuolisen paikkapalan ompelin "nurin" päin, jotta sain myöhemmin saumateipin tarttumaan polyuretaanipinnoitteeseen. Tällä varmistuu pohjan vesitiiveys.

Muotkatunturien kartan kokoiset paikkapalat.

Ulkopuolen paikkapala kiinnitettynä.

Läheltä pohjan ja sisäkaton saumaa jouduin ompelemaan paikkapalan hieman yli sauman reunasta. Tähänkin laitoin vastakkaiselle puolelle saman kokoisen palan, jotta reikä jää piiloon eikä lähde ratkeamaan lisää.

Pohjan ompelun jälkeen leikkasin vetoketjun viereen sopivat paikkapalat ja edellisiä reikiä vastaavasti laitoin saman kokoiset palat molemmille puolille kangasta.

Paikattu vetoketjun vierus.

Pohjan paikkapalat ommeltuna.

Ompeluiden jälkeen siirryin silityslaudan ääreen ja laittelin pätkät saumateippiä pohjan alueella olleisiin reikiin. Näillä korjauksilla sisäteltasta vaikutti tulleen jälleen varsin käyttökelpoisen oloinen ja alkutilanteen olosuhteisiin nähden jopa siisti.

Teipattu sauma.

Pohjan molemmat paikkapalat teipattuna. Tuli vahingossa pruiskautettua vähän vettä silitysraudasta ;-)

Linkki Pirkan hiihdon seurantapalveluun

Sunnuntaina pääsee vähän hiihtelemään. 6.3 klo 7 olisi startti 90 kilometrin laturetkelle Niinisalosta Teivoon. Onneksi talvi on jatkunut tähän saakka ja lunta on kymmenisen senttiä enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan mikä tarkoittaa sitä, että tapahtuma järjestetään alkuperäisellä Pirkan uraa hyödyntävällä reitillä. Toivon mukaan pakkaskelejä vielä piisaa ja saa vähän talvisemmissa olosuhteissa sivakoida kuin viime vuonna.

Liivissäni on numero 2089.

Tänään aamulla kävin hiihtämässä ensimmäistä kertaa kuukauteen ja illalla yritän ehtiä käydä toisen kerran. Jospa sitä välttyisi karmaisevalta jumitukselta varsinaisen suorituksen jälkeen, kun vähän kyseistä lajiakin yrittää etukäteen harrastaa. Hiihtelin 9 kilometrin lenkin vajaassa tunnissa edes takaisin tässä kodin lähellä. Hidasteina olivat ajoittaiset oman ladun avaamiset ja teiden ylitykset. Kaiken kaikkiaan olen hiihtänyt tänä talvena vain kolmasosan Pirkan Hiihdon kokonaismatkasta. Osan voi laittaa kelien piikkiin ja osan jonkun muun. Onneksi kestävyyskuntoa on päässyt pitämään yllä muilla keinoilla, kuten kahlailemalla lumihangessa. Lue vaikka helmikuun postauksista... Eiköhän tuosta matkasta siis taas selvitä, jos ei mitään haaveria satu tai muuta yllättävää. Tavoitteena voisi olla 10 km/h keskinopeus viimevuotisen vajaan 9:n sijaan, mutta ehkäpä se tavoite on kuitenkin vain päästä maaliin... Katsotaan kuinka se lähtee.

Viime vuonna yritin pitää Racemapin seurantapalvelua päällä, mutta ongelmia aiheutui laitteen akun kestosta eikä seurantaa riittänyt kuin jotakuinkin puoliväliin saakka. Pitäisi kai olla nopeampi, että pärjäisi lyhyemmälläkin akun kestolla. (Nopeinhan oli maalissa jo ennen kuin minä olin puolessa välissä...) Uudessa puhelimessa tuntuu kuitenkin akku kestävän gepsin käyttöä pitempään, joten yritän taas ja otan vähäsen varavirtaakin mukaan. Menoani voi seurata tästä linkistä. Tuosta linkistä klikattuna kartan pitäisi keskittää suoraan minun kohdalle niin pitkään kuin älykännykkäni jaksaa lähettää sijaintitietoa palveluun.

Selkämeren kansallispuisto, Liesluoto

akpoika pötköllään rantakallioilla.

Selkämeren kansallispuisto on melko hankalasti ilman paattia saavutettavissa. Jäätalvikin on niin surkea, että tällä hetkellä meri velloo ulkomeren puolella täysin vapaana, joten suksilla lähestyminen on unohdettava ja odotettava kylmän viileästi kunnollista pakkastalvea. Uudenkaupungin Pyhämaasta löytyy kuitenkin mantereen puolella yksi mainio huijauksen vuoksi luodoksi nimetty kansallispuistoon kuuluva niemi, jossa on mukavaa metsikköä, vähän suotakin ja kallioisilla lännen puoleisilla rannoilla ulkomeren tuntua. Paikan nimi on Liesluoto (karttalinkki).

 

Poikkesin "luodolla" tänään iltapäivällä päiväretkellä käppäilemässä noin neljän kilometrin lenkin. Varsinaista parkkipaikkaa en löytänyt, mutta sen verran levikettä oli tien laidassa, että kulkineen saattoi siihen tuupata matalan aurauksesta syntyneen lumikinoksen yli. Kiertelin sellaisen lenkin, että pääosan kiinnostavimmista kohteista näin yhdellä reissulla, vaikka ei tämä viimeiseksi vierailuksi varmasti jäänyt. Polkuja alueella ei ole, joten reitin saa täysin vapaasti suunnitella mieleisekseen. Suuntasin ensin Liesluodonlahdelle ja siitä katselemaan ulkomerta. Muutama luoto näkyy lähimmillään 4-6 kilometrin päässä ja muuten merta riittää silmän kantamattomiin. Luotojen takana seuraava maankamara onkin Ruotsi. 

Saappaat jalkaan. Huvikseni kannoin myös kahden hengen retkivarusteilla lastattua reppua.

Käpypolku.

Peurojen jälkiä oli runsaasti.

Liesluodonlahti.

Havuja ja kaislikkoa.

Korkea kanto.

Pakastettuja kasveja.

Ulkomeri.

Rannalla keittelin kahvit ja söin palan suklaata. Mielelläni olisin kahvikattilan huuhtaissut meressä puhtaaksi, mutta vesi oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Tuskin olisin päässyt takaisin kuiville jäistä kalliorinnettä, jos olisin liukunut alas nopeasti syvenevään veteen.

Kahvit kaasuliekillä.

Vähän kaikkea ylimääräistä mukana, kun en nyt (valitettavasti) leiriytynyt. Repun avausmekanismi vetoketjulla on kyllä erinomaisen näppärä!

Välipala. Pari kuppia kahvia ja pala suklaata.

Semmosta.

Vesiraja niin lähellä, mutta niin kaukana. Kalliolla oleva jää on liukasta kuin rasvattu saippua.

Takaisin kiertelin mutkien kautta ja kävin tarkistamassa pienen karttaan merkityn avosuon.  Ilahduttavan monipuolisesti erilaista rannikkoseudun luontoa tuolta niemestä löytyi ja harvinaisen pitkälti mökitöntä rantaviivaa. Loistava kohde päiväretkelle ja saisi tuolla helposti yön tai parikin kulumaan!

Merta silmän kantamiin. Harmaaletto 6,5 kilometrin päässä Liesluodosta.

Loukeenletto.

Vihreä rantakallio.

Piikikästä kasvillisuutta.

Ruohonjuuritasolla.

Luola.

Kuorrutettu kivi.

Osmankäämiä.

Patikointia.

Rannikon tyypillistä kallioista kitukasvumännikköä.

Avosuo.

Paluumatkan viihtyisää kuusimetsää.

Oruxmapsiin tallentunut punainen viiva.