Muotkan vaellus 3-8.6.2017, 2. päivä: Riekonpyytäjän kammille

Tästä linkistä vaelluskertomuksen ensimmäiseen osaan.

Yöllä satoi räntää. Mitäs muutakaan. Tuuli oli puuskainen. Linnut olivat äänessä ja muun muassa yksi sinirinta herätti minut kailottamalla aamuyöllä tarpin oviaukon tukipuun oksalla. Hieno lauluääni.

Aamulla satoi vielä tovin aika sakeasti ja kiertelin leirin ympäristössä kuvaamassa ennen kuin muut heräsivät. Sade loppui ja aamupalan jälkeen matka jatkui kohti vuoden 2015 talvivaellukseltakin tuttua riekonpyytäjän kammia. Tunturikoivikot näyttivät täysin lumisilta varsinkin pohjoisen puoleisilla rinteillä, joten kävelimme suon puolella, jossa meni pitkiä lumettomaksi sulaneita juovia. Suo oli jäässä, eikä juuri upottanut, joten kulku oli ajoittain muotkamaisen helppoa. Pohjoisrinteillä oli paikoin myös lumilippoja, joissa oli varmaan metrikaupalla lunta.

Näkymä tarpista aamulla. 

Leiripaikka vähän ylempää nähtynä.

Kaktsavarri.

Kaktsavaaranjoki.

Sinirintakoiras hangella.

Retkikaverit ja hämähäkki.

Lumilippa pohjoiseen laskevalla rinteellä.

Tuuli oli navakkaa ja pohjoisen puoleista, joten välipalakahvit keitimme minun kaasukeittimelläni ulkoteltassa keskellä suota Sarajoen rannassa (karttalinkki). Lämpötila oli kuuden asteen paikkeilla. Eipä ötököistä ollut kiusaa! 

Välipalaan mennessä olimme nähneet jo kapustarintoja, tunturikihuja ja kivitaskun. Myös sinirinnat lauloivat edelleen runsaasti ja useita pareja nähtiin matkan varrella. Lumisista näkymistä huolimatta muuttolinnut olivat siis jo aloittelemassa pesintöjään, ja niinhän niiden kai on pakko tehdä, jos mielivät ennen ensi talvea ehtiä kasvattamaan poikasensa lentokykyisiksi.

Kaktsavaaranjoesta toinen kuvatus.

Kivitasku.

Sopulien surma, pitkäpyrstöinen tunturikihu, mättäällä.

Mikä ajoi porukan kahlaamaan lumessa lauleskeli jo Timo Rautiainen aikoinaan... Käväisi biisi jossain välissä mielessä.

Välillä hanki kantaa. Välillä ei todellakaan kanna. Moni varmaan tietää tunteen, kun kulkee varovaisin askelin hangella ja tietää, että joku askel humpsahtaa nivusia myöten, mutta ei tiedä mikä.

Kapustarinta kurkistelee suolla. Tuttu haikeahko piipitys sieltä jo kuului.

Sarajoki.

akpoika taukopaikalla Sarajoella.

Tässä kiepissä on riekko kenties tovin vietellyt.

Saraojan seuraaminen näytti kulkemisen kannalta ajoittain melkein  toivottomalta, vaikka maisemat olivatkin ensiluokkaiset. Yllättävän pian yleensä löytyi kuitenkin sulaa maatakin jalan alle, vaikka ensivilkaisulla näytti ihan talvelta. Näkymä oli valkoinen niin pitkälle kuin silmä kantoi. Lunta oli enimmillään yli polveen ja reisitaskuhousujen lahje piti kiristää saappaan päälle, ettei sitä ollut kokoajan saapasvarressa. Samoja jälkiä tallustelimme ja vaihdoimme välillä ladun auraajaa.

Taas tuli lisää vuosipinnoja; riekko, tundraurpiainen ja niiden lisäksi näkyi liro, jonka olin jo nähnyt aiemminkin tänä vuonna. Liro oikein asettautui mättäälle kuvattavaksi ja räpsin siitä useamman otoksen. Riekkoja näin ilahduttavasti tällä välillä kuusi kappaletta ja edelleen määränpäässäkin päkätyksiä kuului!

Lumiselta näyttää Sarajoen laakso.

Tundraurpiainen.

Liro.

Sama liro lähempää.

Jotain jo yrittää vähän kasvaa maasta.

Riekko puussa. Löydätkö?

Suorasuuntaus kammille huipun yli ei näyttänyt käyvän päinsä, joten kiersimme alas Nirvajoen varteen. Samalla katsoimme sieltä sopivan ylityspaikan seuraavaa päivää varten. Olihan siinä joessa vettä, mutta näytti kuitenkin siltä, että tulisimme selviämään siitä saappaat jalassa.

Nirvajoki.

Seuraavan päivän yksi ylityspaikkamahdollisuus.

Loppumatkalla satoi rännän ja veden sekoitusta, enkä muistanut laittaa reppuun sadesuojaa, joten reppu kastui vähän. Jotenkin hölmö olo oli, että sadesuoja oli mukana, mutta annoin silti repun pinnan kastua. Turhaa painoa oli repussa oleva sadesuoja. Toki kaikki oli vedenpitävästi sisäpuolella pakattuna eli sen kummempaa harmia ei aiheutunut ja onneksi viimein saavuttamassamme turvekammissa (karttalinkki) oli helppo kuivatella päällyskamppeita. 

Yli kuukauteen ei vieraskirjan mukaan ketään ollut käynyt ja sitä aikaisempi kirjaus oli viime vuoden lokakuussa. Ehkä joku ei ole käyntiään merkinnyt, mutta eipä tuo kammi kai niin yleisessä tietoisuudesta taida ollakaan, kun ei näy kartoissa ainakaan yleensä. Hienossa kunnossa oleva kammi ja tarjosi hyvät yöunet!

Ilta kului puuhastellessa ja ruokaa laittaessa. Söimme päivälliseksi isän kantamia perunoita ja tölkkistroganofia. Noin 12 km matkaan olimme käyttäneet 7-8 tuntia, josta voi jo päätellä, ettei eteneminen ihan kevyttä ollut. Tuntivauhti olisi kesäkelissä ollut tuntuvasti nopeampi, mutta kiirehän me oltiin jätetty pois reissusta.

Yöksi luvattu sade alkoi ajallaan ja sitä riitti seuraavaan aamuun saakka. Oli kiva olla turpeen alla tuo yö. Katsoin yöllä ikkunasta ja koko maa oli räntäsateesta valkoinen, mutta ei sitä aamulla enää ollut, vaan aiemmin lumettomat kohdat olivat sellaisia taas ja ne olivat ehkä jopa hieman laajempiakin.

Riekonpyytäjän kammille tulossa.

 

akpoika kammilla.

Näkymä kammin sisältä.

Reitti riekonpyytäjän kammille Kaktsavarrilta.

Matka jatkuu seuraavassa osassa... Klikkaamalla tästä seuraavaan.