Vesilinnustuskauden avaus ulkoluodolla, 20.8.2019

akpoika pyssyineen poseeraamassa ennen pois lähtöä.

Suunnistin eilen iltapäivällä töiden jälkeen vajaan 30 kilometrin venematkan Ukista valtion maille ulkoluodolle katselemaan löytyisikö sieltä vesilintuja.

Pikkuisen Poosua pisti aallot keikuttamaan ulkomeren puolella, mutta hyvin pääsin sinne ja takaisin. Tuulta oli Isokarin mittausasemalla noin 10 m/s. Vähän tosin kävi jo mielessä, että näinkö menee yö luodolla, kun pois lähtiessä moottori vaati 40-50 nykäisyä ja kunnon räpellystä moottorikopan alapuolisille namiskoille ennen kuin käynnistyi. Piti jo soutaa ja ankkuroitua luodon viereen, ettei tuuli vienyt miestä ulapalle. Henkistä puolta ei helpota, että tuo moottori ei lupaile sitten yhtään, kunnes lopulta jollain vedolla käynnistyy.

Sitten voi vasta huokaista, kun kunnon 2-tahtivehkeen pärinä raikaa pitkin meren selkää.

Täytyy ainakin vaihtaa vanhat letkut uusiin, kun suodattimeen ja kaasariin kertyy mustaa muhjua edelleen, vaikka on uutta bensaa ajettu jo monta tankillista koneesta läpi. Ehkä noista ikivanhoista letkuista irtoaa jotain hilettä.

Ihan hyvin on perämoottori tähän asti käynnistynyt, mutta nyt kaukaisimmassa paikassa meinasi pettää... Toki olen jo Luotolaisnaisen päiväkirjasta oppinut, että jos merelle lähdetään päiväksi, varataan eväät viikoksi. Hyvin olisin luodolla pärjäillyt yön tai vaikka parikin, mutta kiva kun sain koneen omin avuin käyntiin. Oletettavasti nukuin paremmin kotona.

-

Mutta kyllä oli mahtava paikka tuo uloimpien luotojen rykelmä! Montaa puuta ei siellä kallioden väleistä kasva ja (rauhoitettujen) lintujen määrä on runsaslukuinen.

Rauhoittamatontakin lintua oli ja pelkästään äijän sihdissä oli vika, kun ei viimeinen eli kolmas sallittu päiväluvan kiintiöön pudonnut vahvan kannan omaavan vesilintulajin edustajista. Huti meni. Kaksi kuitenkin tuli alas vajaan kolmen tunnin jahdin aikana, heinäsorsia kumpainenkin.

Rauhoitettujen lintujen määrä saarella on niin tiheä, että liian hätäinen liipaisimen puristaja ei passaa olla, vaan lintu on tunnistettava ennen pudotusta tai jätettävä ampumatta. Tietenkin sama periaate se on joka paikassa, mutta tuolla pätee erityisesti. Useassa tilanteessa olin vain haulikon kiskoa pitkin lintua seuraava jahtimies, kun en tunnistanut lintua, tunnistin liian myöhään tai totesin lajin rauhoitetuksi. Kaiken maailman merisirrejä ynnä muita ilmatila täynnä.

Eräskin isokoskelo suoritti peräti useamman ylilennon hyvältä ampumasektorilta muistuttaakseen, että isokoskelon saa ampua vasta reilun viikon päästä.

Eipä minulla tosin mitään hinkua ole koskeloa ampua. Olen kuullut, että paremman kalasopan saa siiasta.

Kiväärihollia ei tullut, joten molemmat heinurit tuli tutsjautettua torrakolla, toinen ilmasta myttynä kalliolle ja toinen veteen niin lähelle kalliota, että yletyin kuin yletyinkin koukkaamaan linnun talteen aseen piippua käteni jatkona käyttäen ilman venettä. Patruunana toimi B&P Dual Shock 12/76, joka on kaksilla eri kokoisilla kuparihauleilla ladattu lyijyn korvike. Tuntuu purevan ja uppoavankin sorsan untuvapeitteeseen ihan kivasti, kunhan saa murkulat sijoitettua jokseenkin oikealle alueelle.



Reissu oli ensimmäinen tutustumisretki luodolle, mutta mukavahan se on päästä heti sorsapaistin makuun. Montaa noita ei kaudessa kuitenkaan tule ammuttua, joten tuoreeltaan niistä saa aikaiseksi fantastisen päivällisen, kun höysteeksi hakee viljelypalstalta itse kasvatetut potut ja kaalit.

Alla muutama kuva mitä tuli napsittua.

Merikotkia näkyi kymmenkunta reissulla.

Korvameduusa.

Poosu parkissa ja kamat.

Ensimmäinen pudotus B&P Dual Shock 12/76 -patruunalla.

Kiväärihollia ei tullut, vaikka oli näinkin hieno passipaikka.

Kahvitauko. Höysteenä bratwurstisämpylää.

Lyökin pooki horisontissa.

Tikka T3 Hunter .308 ja Mossbergin 12/89 -pumppuhaulikko.

akpoika. Kaikki laukaukset ammuin aktiivikuulosuojaimet korvilla. Eipähän tinnitä.

Vasten auringon siltaa säteet myöhäiseen iltaan.