Kanalinnustuksen kausiluvan tilanteita ja kuvia kaudelta 2022-23

Jo muutaman vuoden ajan on minulla ollut kausilupa Pohjois-Karjalan kanalintumailla. Itärajan tuntumassa on pyssyjen kanssa tullut heiluttua ja hankittua paikallistuntemusta tutkimalla samaa lupa-aluetta tarkemmin. Taktiikka on sillä tavalla muuttunut, ettei ole niin paljon tullut koluttua joka reissulla uusia alueita, kuten joskus oli enemmän retkeilymielessä kiertää samalla eri lupa-alueilla. Se kuitenkin on saaliin saamisessa oleellista opetella missä riista on ja minkälaisesta maastosta sen todennäköisimmin voi onnistua yllättämään. Pikkuhiljaa oikeita maastotyyppejä oppii näkemään jo kartalta ja ilmakuvista ja siinä vähenee hukkareissut huomattavasti. Maastokilometrejä ja havainnointia se toki vaatii, mutta ohessa kertyy tietoon sellaisia paikkoja, joista voi olettaa lintuja löytävänsä (melkein) joka kerta. Tietysti ne siivekkäät välillä häviää, että tuntuu kuin niitä ei missään olisi, mutta paljon perustuu myös todennäköisyyksiin... 

Tarkkojen reissujuttujen teko jäi väliin yli vuoden ajalta, joten sen korvikkeeksi ajattelin koota tähän kuvia, tunnelmia ja lyhyet kuvaukset kauden 2022-23 jahtitilanteista kanalinnustuksen parissa.

6-9.10.2022

1. päivä:

Lähdin jahtiin yksin ja nukuin metsäautotien silmukassa Pajeron takaosassa ensimmäisen yön. Huonosti, kuten tyypillistä ennen reissun ensimmäistä metsästyspäivää. Kausi alkoi mukavasti, vaikka linnut eivät tulleet aamun passipaikkaani kuville. Heti ensimmäisenä aamupäivänä silti pudotin mustan teeren kiväärillä. Pääsin hiipimään sitä hämmentävän lähelle, 83 metriin. Tämä on yksi lyhimmistä ampumamatkoista lintuun kiväärillä kuljeskelujahdin aikana. Harvoin alle 100m etäisyydelle pääsee ja yleisesti ampumaan on ryhdyttävä jo päälle 150 metrin etäisyydeltä. Houkutuskuvilta niitä on kyllä tullut ammuttua lähempääkin.

Illan vietin nuotiolla panssariesteiden välissä ja iltapalaksi paistelin toiselta reissulta tullutta telkkää.

2. päivä:

Saaliiksi tuli aamupäivällä naarasteeri haulikolla ja iltapäivällä kiväärillä ukkoteeri 135 metristä. Puolipuussa istuskeli, mutta tällä kertaa satuin näkemään sen sieltä ajoissa.

Illalla oli hämmentävän hieno valaistus auringonlaskun aikaan ja yö taas meni tarpissa tulilla.

3. päivä:

Hankalan tuntuinen ja sateinen päivä. Lopulta havaintona päivän mittaan vain yksi lintu, koppelo. Sain sen saaliiksi, vaikka yritti mokoma vielä karata ensimmäisen laukauksen jälkeen ja homma meni rämeellä kilpajuoksuksi. Tämä oli minun ensimmäinen metso koskaan ja haulikolla se tuli.

4. päivä:

Teeriä pyöri ensin kuvilla ja sen jälkeenkin niitä näkyi vähän joka puolella. Selvästi oli niin sanotusti pelipaikat syyskelin jahtiin löytynyt. Pudotin yhden teeren haulikolla latvasta ja annoin loppujen olla. Viisi lintua saldona syksyn ensimmäiseltä reissulta yhteensä ja olin valmis lähtemään kotimatkalle.

3-6.11.2022

1. päivä: 

Tällä kertaa sain kaverin mukaan reissuun ja majoituimme kaminalla varustetussa kangaskodassa. Tietopaikasta tuli heti aamusta teeri nurin kiväärillä 148 metristä. Arvelin, että todennäköisesti ovat taas erään aukon saarekkeessa ja tällä kertaa osui oikeaan, kun näkyi linnut jo kaukaa latvoista. Huippualue kyseessä. 

2. päivä: 

Aika tyhjää oli pitkin päivää, mutta iltahämärässä tärppäsi; löytyi kaksi ukkometsoa puista. Oli kyllä jännät paikat ryömiä lähemmäs, että ampumalinja löytyi. Lopulta 104 metristä pääsin mustan metson mätkäyttämään alas. Iso lintu oli kyseessä ja minun ensimmäinen ukkometso.

3. ja 4. päivä:

Loppureissulla jätin ampumapaikat kaverille ja säästelin loppuja kolmea lupaa tammikuun latvalintujahtiin. Teeriä tuli näinä päivinä.

23-24.1.2023

1. päivä:

Kaikki tuntui tällä latvalintureissulla oudon helpolta verrattuna aikaisempiin tammikuun kokeiluihin useana vuotena, jolloin saaliiksi oli tullut vain yksi haulikolla ammuttu kiepistä lähtenyt teeri. Kiväärihollit oli tullut joko ryssittyä tai sitten oli tullut hiihdeltyä väärissä paikoissa vähillä havainnoilla. Oppirahat alkoi olla maksettu ja tiedossa minkälaisilta alueilta lintuja kannattaa etsiä. Linnut kun eivät aina ole siellä mistä mieluiten haluaisi itse kulkea...

Olin Hartolassa yön ja ajelin Pohjois-Karjalaan varhain aamulla. Saavuin kohteeseen ennen puolta päivää ja läksin hiihtelemään paikkaan, josta ammuin 2021 joulukuun alussa -30 asteen pakkasella teeren 167 metrin etäisyydeltä (kuva alla mustavalkoisena).

Ei se teeri nyt ihan samassa latvassa tällä kertaa sentään ollut, mutta käytännössä samasta ampumapaikasta saman aukon yli pääsin ampumaan. 119 metriä oli matkaa ja musta teeri löytyi puun alta.

Jätin päivän jahdit siihen ja lähdin etsimään leiripaikkaa. Tarpissa vietin yön -10 asteen pakkasessa. Tuuli teki kelistä viileän tuntuisen, mutta tarkenihan nuotiolla. Iltapalaksi oli iso kimpale lohta ja sillä kyllä jaksoi sekä pitkän pimeän tammikuun illan nautiskella talvikelistä että yönkin vielä nukkua.

2. päivä:

Ajelin pienen siirtymän autolla paikkaan, jossa oli syksyllä näkynyt metsoja hyvin. Tai eihän sinne ihan autolla päässyt, vaikka yritin Pajerolla mennä paksussa lumessa mahdollisimman pitkälle. Pohja raapi lumen pintaa ja pöllysi välillä keulan yli. Pajero jäi vähän jumiin lopulta, kun vekslasin autoa ympäri ja tien sivuun, mutta ajattelin, että joutaahan tuon lapioida irti pimeässä jahtipäivän jälkeenkin. Oli aurattu jossain vaiheessa talvea ojan päälle niin sinnehän se auton takapää muljahti.

Hiihtomatkaa jäi useampi kilometri oletetuille pelipaikoille. Kyllä nuo Pohjois-Karjalan korvet aika erämaisiksi muuttuu viimeistään talvella, kun lumen määrä lisääntyy sen verran, ettei autolla pääse metsäteitä ajelemaan. 

Hiihdin monta tuntia ja käännyin jo paluumatkalle kohti autoa, kun täysin tyhjältä vaikuttanut metsä sai lopulta pienen mustan täplän mäntyyn puolipuuhun, jonka onneksi satuin huomaamaan ajoissa ennen linnun karkaamista. Luulin lintua pitkään teereksi, mutta kyllähän se ukkometso oli. Hylkäsin sukset ja kahlasin nivusia myöten hangessa taimikon suojassa sen läpi avoimeen reunaan. Vain linnun pää ja yläosa näkyi puusta, kun tähtäimen läpi tihrustin. Ajattelin, että tässä se paikka nyt on, jos huurremetson mielii ampua. 

Bipodin tuin tapani mukaan aselaukun päälle, aseen perän alle kauhoin tarvittavan määrän lunta. Tähtäsin hyvin ja laukaisin. Lintu tippui puusta ja osuma oli niin ylhäällä, että ei yhtään lihoihin sattunut, eli täydellisesti. Metso oli todella iso ja tunne upea; olihan satoja kilometrejä oli tämän toivossa jo vuosien mittaan hiihdetty ja siinä se lopulta oli. 

Paikalta lähti 3-4 muutakin ukkometsoa ja yksi niistä jäi 200m päähän latvaan. Siitä olisi toisen saanut, mutta jätin tietysti ampumatta. Otin kyllä kuvan ristikon läpi todistusaineistoksi.

Yksi lupa oli kausiluvan kiintiöstä enää jäljellä, kun hiihtelin viimeiset muutamat kilometrit autolle päin metso kainalossa. 

Vaan eipä siinä vielä kaikki.. Pari sataa metriä ennen autoa alkoi lumi pöllytä edestä ja sivuilta, vissiin takaakin. Taimikossa oli valtava kymmenien teerien parvi kiepeissä. Tipottain niitä lähti, että ehdin ottaa haulikon pois selästä ja lataamaan. Tästä tilanteesta ammuin kiintiöni viimeisen linnun alas. Kyllä se haulikkokin ihan hyvä on siis latvalintuhommissa mukana olla. Melkein aina tulee näitä kieppitilanteita kuitenkin jossain vaiheessa reissua. Yleensä roikotan sitä pikahihnalla etupuolella, että sen saa nopeasti käsiin hiihtäessäkin, mutta metson ampumisen jälkeen olin ottanut panokset piipusta ja aseet oli selässä kumpikin.

Teeret nousivat puihin ja niitä oli siellä kuvasta laskettuna vähintään 50 kappaletta.

Autolle saavuin kahden mustan linnun kanssa ja tein lumityöt, että pääsin omia jälkiä palaamaan auratulle tielle. Tässä vaiheessa olin valmis poistumaan lupa-alueelta, kun kiintiö oli täysi. Arvelin, että säästämistäni kolmesta luvasta riittäisi viikoksi ja sen verran olin aikaa varannut, mutta tällä kertaa homma menikin nopeammin ja ehdin vielä loppuviikoksi koulunpenkille Tampereelle. Eipähän tarvinnut lintsata.