Elämänpinnoja Kupariniemestä, 5-6.5.2018

Näkymä Repolaisvuorelta (karttalinkki)

Alkaa kelit näyttää ja tuntua pikkuhiljaa kesäisiltä. Ja mikäs siinä. Onhan siinä kesäretkeilyssä hyvätkin puolensa, joiden vuoksi koko kautta ei kannata jättää väliin, vaikka ei olekaan talviretkeilyn voittanutta.

Viikonlopulle järjestyi pitkästä aikaa aikaa lähteä yöksi metsään ja annoin lasten päättää kohteen. Edellisestä olikin jo kuukauden päivät. Vuoden kuudennen metsäaamun viettämispaikaksi valikoitui toistaiseksi käymätön Kopparnäs Inkoossa. Suomeksi siis Kupariniemi, vaikka ei kartoilla olekaan mainittu suomenkielisessä asussaan jostain syystä. Meren ranta on aina hyvä vaihtoehto olemiseen ja tuo vielä erityisesti, kun alueella on niin monipuolisesti eri tyyppistä maastoa, joten se soveltuu keväiseen linturetkeilyynkin.

Lähtiessä lintulistalla oli lajeja vielä 88, joten sadan puhkaisu ei käynyt mielessäkään. Vaan oli se sellainen tykitys lintulajeja tornilla ja merellä yöpaikassa, että niin vain tuli sekin täyteen. Vieläpä lähes kaksi viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna. Itseasiassa tahti oli niin hurja, että kaikkien kirjoittaminen ylös olisi mennyt lista kädessä kävelyksi, joten varsinaista havaintolistaa ei tähän postaukseen ole tulossa. Varmaan yli puolet koko vuoden lintulajeista tuli havaittua tavalla tai toisella vuorokauden aikana. 

Lue uudet lajit tästä linkistä, jos niistä osa kuitenkin jää kerronnasta pois. Muokkasin siihen edellisen vuoden havainnot viereen, että voi päivämäärän mukaan vähän kisata edellistä sesonkia vastaan. Älkää antako sen häiritä. 

Lähtö retkelle tapahtui kuuden jälkeen lauantaina. Oli lähtöä viivyttelemällä mahdollisuus vielä kotona maistella uunituoreet vadelmamuffinssit, joten se todettiin riittävän päteväksi syyksi mennä vasta illaksi maastoon. Ja eipä tuo sinänsä ongelma ollutkaan, kun valoisaa on jo kymmeneen asti.

Kopparnäsiin ajelee meiltä sellaisen reilut puoli tuntia ja ensimmäisenä kiipesimme lintutorniin mainion kosteikon reunalla (karttalinkki). Omituinen yksitoikkoinen linnun ääni sai minut hämilleen, kun en siitä ihan harmaapäätikkaakaan saanut todettua, vaikka olikin saman tyyppinen. Tai jopa enemmänkin kuin pikkutikka. Vihdoin välähti, että kyseessä voisi olla käenpiika ja laitoin luontoportista ääninäytteen soimaan.

Täsmälleen sama ääni kajahti sekä männystä että luurin kajareista! 

Olen joskus haaveillut ja pitänyt liki mahdottomana, että minä, tällainen lähes tavallinen lintuharrastaja, nyt sattumalta käenpiian kuulisin. Kuulostaa jotenkin niin eksoottiselta lajilta, vaikka ei mikään suurharvinaisuus olekaan. 

Käenpiika on muuten tikkalintu.

Tuli kyllä hyvä mieli. Vilaukselta näinkin linnun ja todettuani sen harmaapäätikkaa pienemmäksi ja ruskeaksi uskalsin kirjata varman havainnon. Seuraavana päivänä samassa paikassa sain kiikaroida lintua muutaman sekunnin kauemmin, mutta valokuva jäi ottamatta. Lintu kuitenkin oli aktiivisesti äänessä aivan tornin vieressä ja varmaan niitä oli parikin siellä. 

Käki kukkui jo tornilla ja varmaan toinen käki kukkui peremmällä Kopparnäsissä, kun jatkoimme kohti oletettua leiripaikkaa. Kiipesimme ensiksi katsomaan maisemat Repolaisvuoren näköalapaikalta. Merta ihan silmän kantamiin ja pidemmällekin. 

Alhaalla oli joku riippareineen ja menimme hieman sivummalle hakemaan itselle yösijaa. Todella hyvä paikka lopulta löytyikin niittymäiseltä kohdalta (karttalinkki). Ihme, että ei ollut muita. Helppoa oli tarpin pystytys. Lapset puuhastelivat kallioilla vesilammikoiden parissa jatkaen siitä mihin olivat edellisenä viikonloppuna jääneet Krooklopeilla. Yhdeksän aikaan oli leiri valmis. 

Lämmitin iltapalaksi nugetteja kaasulla ja söimme jokusen pähkinän. Jännä, kun ei tarvinnut yhtään värjötellä. Lapset nukahtivat pusseihinsa pitkän päivän päätteeksi alta aikayksikön ja itse jäin kuuntelemaan konserttia. Aika paljon lajeja tuli siinä kuunnellessa. 

Haahkat pitivät omaa ääntänsä, valkoposket töräyttelivät tarpin lähellä syödessään. Lehtokurppakin ajoi rallia niemeä ympäri ja piti soidinääntään. Samoin rantasipit päästivät ilmoille melkoiset luritukset. Niiden kierros oli säteeltään vaivaiset parikymmentä metriä. Kävin katsomassa. En ääntä ensin illalla tunnistanut, mutta sama meno jatkui aamulla, jolloin laji oli helppo todeta. Pimeän turvin myös teeret alkoivat pulista pohjoisen suunnalla. 

Se se vasta onkin musiikkia meikäläisen korville, kun territ ovat äänessä. Joku blogin lukija on arvatenkin sen jo huomannut. 

Leiri niemessä.

Lintukalliot.

Valkoposkia tarpin tuntumassa.

Kalatiira heijastuu mukavasti loivista laineista.

Kalan muotoinen vesilammikko.

Nukuin yön vaihtelevasti ja heräsin muutaman kerran. Aiemmin lauantaina paikkaamani alusta piti ilmat sisällään mukavasti. Taisi olla seitsemän, kun herättiin ja alettiin aamutoimiin. Aurinko jo lämmitti tarppikangasta, joka säteili lämmön edelleen tuntuvasti kankaan alapuolisille pinnoille. Säteilipä myös vasemmalle poskelleni, joka sattumoisin auringon suuntaan oli käännettynä aamukahvia tulistellessa ja sittemmin karjalanpiirakoita niin ikään kaasulla lämmittäessä.

Teki kovasti mieli kääntää toinenkin poski. 

Kaasulla pienellä kaasulla paistellessa saa karjunkaiseen muuten fantastisen rapsakan pohjan.

Aamulla jatkui lätäkköleikit ja siinä nuo kiipeilivät puissakin minun purkaessa leiriä. Laskeskelin vuoden lintulajeja ja tuossa vaiheessa kokonaismäärä oli jo 98, joten sadan saavuttaminen alkoi tuntua mahdolliselta. 

Mustakurkku-uikut, härkälinnut, haahkat ja allit ihan sulassa sovussa.

Tiirat parkissa.

Leiripaikka ja lasten kiipeilypuu.

Suuntana oli Långmossenin eli Pitkänsuon suoalueen tarkastaminen (karttalinkki). Pitkäsuo herättää nimenä lämpimiä muistoja sillä eräs hirvestysalueemme paikka pohjoisessa on tullut samoin nimettyä porukan kesken. 

Tavarat veimme ensiksi autoon. Suo ei sen kummempi kitukasvuinen männikkö lopulta ollutkaan, mutta kuvaamatta se jäi eritoten siksi, että kalliomännikön puolella lenteli välillä korkealla tavanomaista kiurua muistuttava lintu näyttäen välillä upeita syöksyjä ja laskeutuen sitten männyn latvaan jatkamaan laulujansa. 

Eipä lajia turhaan kehuta erääksi Suomen kauneimman lauluäänen omaavista siivekkäistä. 

Aika pian epäilin lentotyylistä lajia kangaskiuruksi, mutta pitkään lintua kiikaroin ennen kuin saatoin pitää havaintoa varmana koska laji ei tietääkseni ole yleisemmästä päästä. Jonkinlaisen kuvan sain ja se on alla. Käenpiikaa yhteistyökykyisempi laji kiikaroijan kannalta, huomattavasti. Tämäkin oli uusi elämänpinna, ja jo kolmas koko reissulla sepelrastaan ja käenpiian kaveriksi. Laji numero 99 vuodelle 2018.

Kangaskiuru.

Sata meni rikki paluumatkalla poiketessa taas tornilla, kun huonoryhtinen harmaahaikara lentää liihotteli kaislikon yllä. Autolle kävellessä pari bongaria käveli pitkine putkineen vastaan ja totesivat ohimennen, että täällähän se käenpiika taas huutelee. Oli ilmeisesti tyypeille tutumpi tapaus. 

Toukokuu on vasta aluillaan, mutta kyllä tämä jo kesäretkeilykauden avaukselta tuntui. Ei tarvinnut lainkaan värjötellä tai nähdä vaivaa pysyäkseen lämpimänä. Talviretkeilykauden jälkeen se tuntuu aina yhtä oudolta. Pari hyttystäkin pääsin jo retkellä  läimäyttämään, enkä säästellyt ollenkaan. Etelän mies on luontaisimmillaan huitoessa. 

Ja mitä taas Kopparnäsiin tulee, niin minä ainakin, jos ei muuta. Onhan se mainio paikka ja tutkittavaa riittää vielä uusillekin reissuille. 

Näkymä tornista.

Toinen näkymä tornista.

Ja näkymä tornille.