maanantai 12. maaliskuuta 2018

Hiihtoretki Putsaareen 10-11.3.2018


Jäille lähdössä sumuisena maaliskuun aamuna.

Hiihtoretket saaristossa ovat kieltämättä mukavia kokemuksia, mutta kohtalaisen harvinaista herkkua. Maisemassa on samaa avaruutta kuin on avotunturissakin liikkuessa, mutta retken onnistuminen on muutaman tekijän summa. Olosuhteet asettavat sellaisten toteuttamiselle ehtoja ja varmojen jääkelien pitäisi osua vielä ajankohtaan, jolloin itsellä on mahdollisuus lähteä.


Maakrapuna luotto meren jäihin on matala, kun kokemusta talvisesta merestä on vain muutamalta talviretkeltä. Jotenkin tuntuma on sellainen, että kairattu ja reiästä mitattu jäänpaksuus saaristossa osoittaa enemmänkin vain kyseisen kohdan jäätilanteen kuin koko jääkuoreen yleistettävissä olevan arvon. 

Annan muutaman esimerkin. 

Oletan, että esimerkiksi sopivassa ulkomeren tuulen vaikutuspiirissä olevassa salmessa paksuus voi olla jotain aivan muuta kuin se on leveämmässä saarien välissä. On yleisessä tiedossa, että virtaus syö jään olemattomiin.

Mikä on tilanne keskellä kilometrien selkää, jossa usein jää on epätasaista, kun eri kokoiset lautat ovat ajelehtineet limittäin ja lomittain ja sitten jäätyneet yhteen jättäen väliin mustat kohdat? Olen todistanut tilanteen, jossa lautat olivat 30-senttisiä ja väleissä oli vain 10-15 senttiä jäätä. Toki jalankulkijoille on riittävästi sekin, mutta en minä sen ohuemmille jäille hinkuisi ollenkaan ja mustaan kohtaan astuminen pelotti. Mieluummin kierteli niitä paksuja valkoisia lauttoja pitkin. Samaan aikaan rannan tuntumassa oli 40 senttiä eli vaihteluväli oli siinä jo aika iso. Alla kuva kyseisestä esimerkistä.



Oma lukunsa ovat harvakseltaan käytetyt laivaväylät, joita ei varsinaisesti auki pidetä, mutta niistä on jossain vaiheessa ohuempien jäiden aikaan saattanut laiva mennä ja ura on sittemmin jäätynyt umpeen. Joskus oli sellainenkin. Kolmas kova kirveenisku pulpautti jo vedet jään päälle paksujen lauttojen välissä. 

Tarkkana siellä pitää siis oleman eikä vaan ajatuksissaan puskea eteenpäin.  

Talvi 2018 näytti toistavan jo kolmelta edelliseltä talvelta tutuksi tullutta kaavaa. Kenties joku jääkeliviikonloppu oli noinakin vuosina ollut, vaan ei sellaista, että itse olisin tohtinut lähteä. Ei pahemmin tullut ajateltua saariston hiihtoretkeilyä, kunnes helmikuussa vaihtui kelit kylmemmiksi. Nenänpäätä puraisi vakituisesti aamulla töihin lähtiessä ja tuli mieleen, että tilanne lienee sama länsirannikollakin. 

Niin oli. 

Isokarin mittauspisteellä lukemat pysyivät pakkasella viikko toisensa jälkeen ja oli siellä liki -20 astettakin jo mittarissa parhaimmillaan. Sellainen alkaa tekemään jäätä ja retkikuume alkoi allekirjoittaneella nousta. Edellisestä hiihtoretkestä Putsaareen ja Pohjaisiin kun oli jo reilut neljä vuotta. Tammikuussa 2014 tuo oli ja juuri pari kuukautta aiemmin valmistunutta Paulitarppia testasimme silloin Putsaaren ulkomeren puoleisella jäällä. Alla pari kuvaa. 
Leiri meren jäällä Putsaaren ulkopuolella.


Pitkään elätelty haave toteutui 10.3.2018. Appiukko oli käynyt saaressa jo edeltävänä viikonloppuna ja kuulemma sinne oli jo autoillakin ajeltu ja jäillä oli paljon liikkujia. Mutta enhän minä sellaista kuulopuhetta usko. Lähdimme lopulta matkaan koko perheen voimin ja minä hiihdin menomatkan kaira kädessä etummaisena ja tein kymmenkunta reikää. Metrimitta taskussa. Tuli mieleen ensimmäinen oppitunti TAMKissa, jossa lyötiin mittanauha ja lämpömittari kouraan, teemalla "luulemisesta mittaamiseen."

Sopii perus LVI-insinöörin lisäksi hyvin myös jäillä liikkujalle sellainen teema. Turvallisempi mitata kuin luulla. 

Aaholmissa (karttalinkki) pakkasin pari pienintä ahkioon ja vanhin lapsi sai heti omat sukset jalkaan. Sen verran paljon tullut jo hiihdeltyä muun muassa Oittaalla ja muualla, että kuusivuotias pistelee vuorotyöntöä jo samaa matkavauhtia käytännössä kuin itsekin retkiolosuhteissa ahkion ollessa hidasteena vetelen. Keskimmäinenkin painelee sinnikkäästi, mutta kuuden kilometrin matka olisi vielä ollut liikaa, joten hänen oli parempi aloittaa matkanteko ahkion kyydissä. Osa varusteista piti laittaa rinkkaan ja kantaa selässä, kun ahkiosta loppui tila.

Aaholmin sillan vierestä alkoi myös jäätie.

Ylivalotus.


Kulkueemme lähti liikkeelle noin kello yhdeksän aamulla kohti Putsaaressa sijaitsevaa appivanhempien kesämökkiä.


Aika sumuinen oli startti, mutta kareja tuli sopivin välein vastaan ja niitä kohti pystyi pitämään suuntaa vaikkei Putsaaren itäpuolen saarista vielä saanutkaan selvää, että olisi sinne asti osannut suunnan ottaa. Jälki takana olikin sen mukaisen kiemurteleva. 

Ensin Aaholminpauha (karttalinkki) ja sitten Pruuninpauha (karttalinkki). Pruuninpauhalla pidimme evästauon ja sen jälkeen meistä neljä jatkoi itse suksilla loppumatkan ja vain yksi ahkiossa pötköllään. Melkoinen naparetkikunta aavalla merellä. Merilokki lensi ohi taukopaikalla.

Pruuninpauha.

Suorasuuntauksella reittimme meni karmivasti nimetyn Kuolinkarin ja Iso-Periskerin välistä kapeasta paikasta (karttalinkki) kohti Aspholmia (karttalinkki). Kuolinkarin rannoilta lapset innostuivat laskemaan jäämäkiä, jotka oli jäänyt kallioille, kun vesi oli alta laskenut jääntulon jälkeen. 

Etäisyydet merellä tuli todettua taas pitkänlaisiksi. Kohtalaisen kauan saa nimittäin sivakoida näkyvää jään osaa. Vielä viimeisillä sadoilla metreillä meni ensimmäinen auto ohi jäitä myöten Pohjaisiin päin ja Putsaaren vanhalla kylälläkin näkyi pari autoa olevan.

Putsaaren kylä.


Kaksi ja puoli tuntia meni kaikkineen välillä Aaholmi-Krookholmi (Putsaari). Sports Tracker tallensi matkaksi 6,3 kilometriä ja nousua ja laskua 154 metriä. Aika vakuuttava nousumäärä kertyi ihan meren jäitä hiihdellessä. Ei tietenkään voi pitää paikkaansa. 

Odottelin itse hieman suurempaa eroa jäänpaksuuksissa Putsaarenkurkun ja rantojen välillä, mutta mittaustulokseni vaihtelivat tällä kertaa 30-37 sentin välillä.

Appiukko oli ehtinyt jo mökille ennen meitä aamulla ja mökin lämmitys oli käynnissä. Lämpötila mökissä oli tullessamme +10 ja ulkona nollan vaiheilla. Tuntui jo ihan lämpimältä astua sisään ja autiotupafiilikseen oli helppo päästä. Paistelin lounaaksi ensin jauhelihaa ja jalostin siitä italianpadan. Sen päälle juotiin kahvit ja syötiin edellisenä päivänä leivotut marjapiirakat ja vielä muffinssitkin. Nopeasti mökissä olikin sitten jo viitisentoista astetta. 

Ei nähty nälkää, mutta lintuja kylläkin. Mökin vieressä pyöri 10 urpiaista, 2 talitiaista, sinitiainen ja hippiäinen. Korppi raakkui vasta myöhemmin.

Urpiainen 1/2.

Urpiainen 2/2

Isokarin merialueen kartta.

Oli taas aika painella pihalle.

Muut jäivät lähemmäs mökkiä hiihtelemään, mutta minä menin pikaisesti vauva kantorepussa merta edemmäs ja katsomaan miltä ulkomeri näyttää. Eihän se sumussa tietenkään sen kummemmalta näyttänyt kuin muutkaan paikat, mutta hieno oli käydä silti siellä rantakallioilla hetki ihmettelemässä. Sinneskerit juuri ja juuri näkyi. Vekarasta ei ollut tietoakaan. Sinneskereiltä olen tehnyt kesäjutun aiemmin. Metsässä lunta oli vaihtelevasti välillä 0-25 senttiä. 


Putsaaren mäntymetsää.

Näkymä kohti Ruotsia.


Isokari näkyisi tässä normaalisti taivaanrannassa.


Appivanhempien mökin vieressä on vanhempi mökki ja sen tutkimme lasten kanssa iltapäivällä ja vanhemmat lapset hiihtivät ympäriinsä omia latujaan ristiin rastiin. Illalla tuli käytyä vielä saunassa. Avantoa en vaivautunut tekemään liki 40-senttiseen jäähän.

Hämmentävää oli iltapalalettuja syödessä katsoa mökin ikkunasta, kun merellä meni muutama auto. Ei jotenkin ollenkaan kuulunut siihen maisemaan, kun veneitä siellä yleensä vain näkee liikkuvan.

Illalla kaiken lämmittämisen ja saunomisen jälkeen mökki oli lämmennyt jo melkein turhankin lämpimäksi, mutta pikkuhiljaa se siitä tippui ja aamulla sisällä oli enää noin 17 astetta. Söimme aamupalan ja lähdimme paluumatkalle, koska päivän aikana piti ehtiä vielä takaisin Espooseenkin. 

Piirsin suoran viivan pisteen A ja B välille ja lähdimme mahdollisimman suoraa reittiä takaisin kohti Aaholmia. Koko matka jäätä myöten kuitenkin. Vastaava sumu oli myös paluumatkalla ja aika pitkän pätkän sai sivakoida ihan valkoista taivaanrantaa vasten.


Tervalepikkoa.

Kivi puskee jäästä läpi.


Tästä kallioiden välistä ja viimeiset neljä kilometriä valkoista maisemaa vasten.

Tarkkaa puuhaa olevinaan BW:n tetsarin kiinnitys.
Ei juuri kiintopisteitä löydy. 


Takaisin Aaholmissa.

Lopputuloksena oli 500 metriä lyhyempi paluureitti verrattuna menomatkaan ja aikaa kului tasan kaksi tuntia.

Vaan kyllä oli mukavaa päästä viettämään perheen kanssa yö saaressa talvella mökillä.  Kyllä meillä on mahtava maa monipuolisine luontoelämysmahdollisuuksineen!

Vielä taitaa talvi jatkua maaliskuussa sen verran, että lukijatkin ehtivät vielä jäille, jos ei vielä ole tullut käytyä... 

Kaira, metrimitta ja naskalit mukaan. Älkää luulko. 

6 kommenttia:

  1. Äärimmäisen mielenkiintoista -- ja näin jääpelkoisen osalta merijäällä liikkuminen pelottaa jo luettunakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se minusta ihan tervettä on jäitä pikkuisen pelätäkin. Se ohjaa toiminnan turvalliseen suuntaan. Parhaimmillaan jopa luulemisesta mittaamiseen :-)

      Nyt mitatut tulokset olivat sen suuntaisia, että pelätä ei tarvinnut. Melkein tuli jo vähän hassu olo, kun itse kairailin niitä reikiä ja sitten lopussa joku veti farmariautolla vierestä :-D Mutta eihän sitä ihmisen kuitenkaan mikään välttämätön pakko ole olla tyhmä ja liikkua jäillä uhkarohkeasti. Mieluummin siis varman päälle.

      Poista
    2. Kyllä. Riski on usein todennäköisyydeltään pieni, mutta sitten kun kosahtaa, voi vahinko olla mittaamaton.

      Poista
  2. Hyvät kuvat ja mainio ylösalasurpiainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :-) Hauskaa oli seurailla urpiaisten puuhia ja kuunnella niiden jatkuvaa ääntelyä latvuksissa.

      Poista

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!