Latvalinnustamassa Kemijärvellä, 23-30.1.2021

 

 

Lintukannat olivat riittävällä tasolla, että mustien metsäkanalintujen talvimetsästys sallittiin jälleen vuonna 2021 osassa Suomea. Perinteikkään jahtimuodon, latvalinnustuksen, sallimiselle on joku sellainen määritelmä, että kanta on nouseva ja ylittää kymmenen vuoden keskiarvon, jos en väärin muista. Yhtä hyvin sen voisi sallia joka vuosi syksyn jahtiajan kustannuksella ja/tai kiintiöillä, mutta tällä mennään mikä se nyt on niin pitkään kuin päättävät tahot näkevät asian toimivaksi. Täytyy pyrkiä se hyödyntämään aina, kun se on mahdollista.

Viimeistä terriä tai mehtoa ei metsäsuksillaan kairassa sivakoiva latvalinnustaja pääse ampumaan, joka varmaan tämän kuuden jahtipäivän kertomuksestakin tulee selväksi. Voisin kuvitella, että vaikutus kanalintukantoihin on vähäinen metsästäjien saalismäärien jäädessä herkästi pieniksi.

Lintujen päivärytmin havaitsin olevan sellainen, että ne ovat puissa vain hetken päivässä. Lämpötilalla voi olla merkitystä puissa vietettyyn aikaan, mutta meidän reissulla lämpötila oli aika tasaisesti -10 kieppeillä eikä kokemusta kylmästä siis vielä tullut. Myös lunta oli ilmassa enemmän tai vähemmän lähes joka päivä, joka varmaan vaikutti lintujen liikkumiseen.

Yhden teorian mukaan linnut ovat kylmällä enemmän kiepissä ja vähemmän puissa ja toisen teorian mukaan kylmällä ne joutuvat syömään enemmän saadakseen energiaa riittävästi ja ovat siten pitempään latvoissa. En itse osaa sanoa kumpi on oikein ja varmasti on myös päiväkohtaista eroa ihan samallakin kelillä. Se tuli kuitenkin huomattua, että linnut olivat liikkeellä vain hyvin vähän aikaa heti aamusta, kun pakkasta oli noin kymmenen astetta tai vähemmän. 

Pääosan päivästä linnut olivat kiepeissään, joista niiden ylös ajaminen vaatii käytännössä lähes päälle hiihtämisen. Muutaman metrin päästä voi mennä vapaasti ohi tietämättä linnun tai lintujen olemassaolosta mitään. Osansa tekee sekin, että metsästyspäivä on lyhyt ja metsäautotiet ummessa, jolloin isot alueet ovat hankalasti saavutettavia. 

Tammikuun metsästyksen sallimisen hyödyt ovat merkittävät; muun muassa metsästävän kansanosan kuntoa kohottava kestävyyttä kysyvä pitkäkestoinen liikuntaharjoittelu upottavassa puuterilumessa talvimaisemissa sekä raitisilmamyrkytys. Pari seikkaa mainitakseni.

2020 tammikuussa olin Kuhmossa muutaman päivän kokeilemassa ja tällä kertaa paikaksi valikoitui Kemijärvi, joka oli viimeinen kohtuullisen lähellä Kuusamon Käylän kylällä olevaa majapaikkaamme sijaitseva valtion metsästysalue, johon lupia oli jäljellä vielä meidän niitä varaillessamme. Suosituimmat alueet myytiin tietysti loppuun heti kättelyssä, koska tämä jahti on Suomen niemellä Suomen kielellä sanottuna harvinaista herkkua. Ukkometsoa oli luvallista jahdata Kemijärvellä ukkoteeren lisäksi, joten yksi mahdollinen saalislaji oli nyt enemmän verrattuna vuoden takaiseen Kuhmon hiihtelyyn.

Lupia varasimme kuudeksi päiväksi sunnuntaista seuraavaan perjantaihin ja kolmen metsästäjän köörillä liikuimme yhdessä kohteeseen, joskin maastossa kukin oman latunsa aukaisten. 

 

Tämän jutun formaatti on sellainen, että kertoilen järjestyksessään päiväkohtaisia kokemuksia, reittejä karkeasti sekä havaintoja ja tilanteita. Päivä vaihtuu aina kuvien jälkeen eli jutun alla olevat kuvat ovat aina yllä kuvatun päivän reitin varrelta. 

Tehkää hyvin.

--

Matka pohjoiseen alkoi lauantaina aamulla viideltä. Kuusamo on mukavan lähellä keskellä Suomea ja jo 12 tunnin kuluttua olimme kohteessa Räväjärven rannalla, jonne ystävämme muuttivat hiljattain karistettuaan pääkaupunkiseudun tomut jaloistaan. Ilta kului seurustellessa, ensimmäisen jahtipäivän varusteet reppuun pakatessa ja saunakin lämmitettiin, kuten jokaisena iltana reissulla muutenkin. Matkapäivän ja hiihtopäivän rasitus nollaantuu saunassa ja avannossa ja/tai lumihangessa erinomaisesti. 

Ja periaatehan on tietysti, että jos et käy kolmea kertaa avannossa, et ole käynyt kertaakaan.

Kartalta olimme jo etukäteen katsoneet ensijaiseksi alueeksi Kemijärven Kuusamon puoleiset nurkat Matosuon, Soinanselän, Peniöntunturin ja Otsavaaran maastoissa ja sinne otimme ensimmäisenä jahtipäivänä eli sunnuntaina suunnan. Alue oli ennestään vierasta meille kaikille, joten lintujen olinpaikoista ei ollut sen parempaa tietoa kuin mitä niistä voi karttaa tutkimalla päätellä. Kokemuksen puuttuessa tammikuun jahdista myös karttasulkeiset olivat vajavaisia, mutta oppiahan tässä vasta oltiinkin hakemassa. 

Saalispainetta ei ollut vaan pääpaino umpihankihiihtämisessä, pysähtymisessä kuuntelemaan erämaan äänettömyyttä ja työprojektien sekä -kiireiden 100-prosenttisessa unohtamisessa. Täydellinen viikko siis.

 

Keli oli harmaa ja pakkasta reilut 10 astetta, kun aamuvarhain kaverit tiputtivat minut tienlaitaan ja lähdin itsekseni Peniöntunturin suuntaan Tikan .308 ja reppu selässäni. Haihattelin etukäteen, että kävisin ehkä jopa huipulla tai ylempänä rinteessä ennen Peniönaavan laitojen tutkimista, mutta ehei... Umpihanki kyllä palautti 2,5 metrisillä Peltosillaan etenevän hiihtäjän toisinaan jopa kirjaimellisesti maan pinnalle ja myös matkatavoitteiden suhteen. Kesällä kävellen liikkuu helposti 1,5-kertaisen kilometrimäärän umpihankihiihtoon verrattuna.

Nousin reippaasti ensimmäiset viisi-kuusi korkeuskäyrää ylöspäin ja puuskutin selkä märkänä upottavassa hangessa sauvoihin nojaten. Oli selvää, että korkeuskäyriä kohtaan tulee olla asianmukainen kunnioitus eikä saavutetuista korkeuskäyristä pidä luopua liian helpolla, koska hetken päästä joutuu mahdollisesti sen saman käyrän päälle kiipeämään uudelleen. 

Ensimmäinen (ja viimeinen) päivä oli hiihdon puolesta raskain. Muut päivät meni helpommin, kun oma vauhti löytyi. Viimeisenä päivänä tiesi jo hiihtäneensä, kun toistoa alkoi olla luokkaa 40 tuntia kuuteen päivään. Harvinaisen hyvin kuvaa umpihankihiihtoa sanonta siitä, ettei matka tapa vaan vauhti. Pienellä vauhdin lisäämisellä ajaa itsensä hapoille muutamassa minuutissa, mutta sopivalla vauhdilla etenee leppoisasti ja jopa kevyehkösti koko pitkän päivän umpisessakin. Sykettä ei tarvitse nostaa eikä latvalinnustus ole suorituksena mitenkään erityisen raskasta, kun käyttää pitkiä suksia ja unohtaa kilometritavoitteet. Rauhassa vaan ja nauttien oman kulkureittinsä valitsemisen vapaudesta, joka kaikilla umpihangessa liikkuvilla on.

Kestävyysliikunnan lisäksi latvalinnustus onkin nautiskelua ja luonnon tarkkailua parhaimmillaan. Siinä missä vaeltajalla unohtuu toisinaan katse ihmettelemään suksen kärkien etenemistä hangella, latvalinnustajalla ei niin tapahdu koskaan. Latvalinnustaja havainnoi ympäristön täydellisesti; jokaisen puun latvan hän silmäilee ja tarvittaessa kiikaroi, huomioi hangella ja latvuksissa olevat jäljet, jotka voisivat antaa viitteitä lintujen talvisista elinympäristöistä ja ruokailupuista. Samalla hän huomaa muidenkin elukoiden jäljet, liikkeet ja kulkusuunnat.

 

Alun kiipeämisen jälkeen kiersin käyrää pitkin Peniöntunturin taakse ja löysin yksittäisen metson hakomispuun. Kävin vielä edempänä katselemassa parit aukot ja palasin sitten pätkän takaisin omia jälkiäni ja kurvasin alamäkeen Peniönaavalle, jonka lähellä olikin latvassa ensimmäinen lintu. Tarkemman kiikaroinnin tuloksena tunnistin lajin hiiripöllöksi ja lyijyä sille ei tarjottu. Tein tulet Peniönaavan pohjoispäätyyn ja söin siinä parit makkarat ja keittelin tietysti samoilla nuotion lämmöillä kenttäpakissa päiväkahvit.

Peniönaavalla tuli takaa poromies moottorikelkalla ja tuli puheisiinkin. Oli matkalla Saunavaaraan katsomaan porojaan ja ei hän oikein osannut (tai halunnut) sanoa lintupaikkoja, kun kyselin mistä niitä mahdollisesti löytäisi. Muut metsässä tapaamamme metsästäjät jakoivat havaintojaan ja kokemuksiaan yllättävän avoimesti. Latvalinnustajat tuntuivatkin olevan ikään kuin yhtä isoa iloista seuruetta.

Peniönaapa tuntui minusta liian isolta suolta talviseen linnustukseen, kun päätyyn oli matkaa kilometrikaupalla ja leveyttäkin on yli puoli kilometriä. Mitäpä nuo linnut talvella avoimella suolla tekisivät ja reunat oli äkkiä kiikaroitu. Jatkoin länteen pienemmille rämeille ja lopulta tulin tielle lähellä Kemijärven ja Posion rajaa illan hämärtyessä. Matkaa suksilla kertyi rapiat 11 kilometriä ensimmäisenä päivänä.

Yhtään kanalintuhavaintoa ei tänä päivänä minulla tullut. Kaveri sentään näki jokusen kiepistä tai lumelta pompanneen linnun omalla kierroksellaan, mutta eivät ilmeisesti ainakaan kaikki olleet mustia eikä haulikkokaan ollut vielä mukana. Mukava kuitenkin, että joku oli jo nähnyt lintuja, joten tiesi niitä sitten alueella ainakin olevan.

 

Alkumatkan uraa pitkin kohti Peniöntunturia.

 

 

Taukopaikka ja risutulet Peniönaavalla.

 

 

 

 

 

Toisena päivänä matkustimme eteenpäin Soinanseläntietä, jonka varressa olikin pieni tokka teeriä latvuksissa sopivasti niillä main minne oli tarkoitus lähteä pyörimään. Linnut kyllä säikähtivät autoamme ja lensivät tiehensä, mutta olipahan näköhavainto alueella olevista linnuista heti aamusta saatu. Jaoimme päivän kahteen eri lenkkiin. Aamupäivän pyörin Matosuon puolella ja iltapäivän Soinan- ja Paikanselällä. Kumpikin lenkki oli jokseenkin tasan 5 kilometriä, joten päivämatkaa tuli kymppi. 

Matosuolla tuntui olevan metsästyspainetta kohtalaisen runsaasti. Johtui varmaan siitä, ettei tietä ollut aurattu vähään aikaan ja ainakin etuvetoisella syvemmälle alueelle ajaminen oli kenties hankalaa. Saattaa tuo olla muutenkin suosittu alue.

Aamupäivällä kaveri onnistui yllättämään teeret puista, mutta ei ehtinyt kuin asettautua makuulle ja repputuelta katsella hetken kiikarin läpi ja linnut lensivät pois ennen laukaisumahdollisuutta. Pienestä oli kiinni ensimmäinen ampumapaikka. Itsekin näin yhden lentävän teeren ja kävin aikani etsimässä sitä lentosuunnasta, mutta ei sieltä mitään lintua löytynyt. 

Palatessani tielle kävi hassusti ja sain kunnon lumipesut. Traktori, varustettuna auralla ja lumilingolla, tuli juuri parahiksi ja heitti lumet päälleni, vaikka olin vielä hieman metsän puolella. En ehtinyt väistää ja jouduin lumimyrskyyn. Hetkellinen whiteout.

Latvalinnustus perustuu isolta osin siihen, että sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Varsinkin teeret ovat parvissa ja useiden neliökilometrien alueelta linnut voivat olla yhdessä, jolloin porukan löytäminen suksilla voi teettää töitä. Lumipesut johtuivat kuitenkin siitä, että olin väärässä paikassa väärään aikaan. Nauroin katketakseni lumipöllyn hälvettyä, kun en olisi uskonut näin huonon tuurin olevan mahdollistakaan. Kuljeskelu kestää koko päivän, mutta varsinaiset metsästystilanteet ratkotaan sekunneissa. Sekuntipeliä oli tämäkin, että näin pääsi käymään.

Karistin lumet kamppeistani ja hiihtelin aurattua tietä pitkin kilometrin autolle ja siinä teimme porukalla tien laitaan tulet ennen siirtymistä muutaman kilometrin eteenpäin. Makkaraa, kahvia, glögiä ja hyvä meininki. 

Lintuhavaintoja ei enempää tullut paria hiiripöllöä lukuunottamatta, mutta hiihtelin pätkän valmista latu-uraa seuraavan päivän lenkin alkumatkaa varten ja huiputin erään pienen kukkulan tien pohjoispuolelta maisemien toivossa. Hyvältähän tuo näytti. 

Autolle palasin tykkylumikuusikon läpi.

Matosuota.

Näkymiä kukkulalta Kemijärven suuntaan.

Hiiripöllö latvassa kännykällä kuvattuna.

Reissu lähestyi puoliväliään, kun kolmannen päivän hiihtolenkki alkoi. Olin katsonut noin kymmenen kilometrin väylän Soinanselän kieppeiltä, josta pääsisin lähes koko matkan alamäkeen ja päivän aikana laskua tulisi noin 80 metriä. Se ei tarkoita vielä sitä, että umpihangessa tasatyöntöä lykkisi, mutta hieman helpompi näin ja samalla saisi ajatuksen onko todennäköisyys löytää lintuja parempi ylempänä vai alempana sijaitsevista maastonkohdista.

Aloitin matkanteon edellisen päivän latu-uraani pitkin ja ensimmäinen kanalintu olikin oksalla hyvin pian. Valitettavasti ruskea sellainen. Koppelo nökötti harvassa männikössä puolipuussa eikä siitä mustaa saanut tekemälläkään. Etäisyyttä oli vain 50 metriä ja olisihan tuo ollut makea ampumapaikka syksyllä. Nyt tyydyin kiikaroimaan hienoa lintua ja kuvakin jäi ottamatta siinä ihmetellessä, vaikka aikaa olisi ollut. 

Tien pohjoispuolen rämeet olivat hyvän näköisiä, mutta linnut puuttuivat. Eräs koivupuu kyllä kauempaa erehdyttävästi muistutti teeriparvea, kun siinä oli 6 isoa tuulenpesää.

Soinanseläntien eteläpuolella alkuperäinen reittisuunnitelma vähän jalostui, kun siellä meni mukavasti kelkan jälki, joka helpotti kummasti hiihtämistä. Nuotiotaukoani katseli jälleen yksi hiiripöllö kuusen latvassa. Kyllä hiiripöllökanta tuntuu olevan vahva, kun kymmenkunta niitä näimme koko reissulla ja viime syksyn hirvijahtireissu mukaanluettuna olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana 10 kertaa hiiripöllöjä.

Kävin iltapäivän aikana kaukana Iso Petäjävaarassa asti. Siellä poromies mainitsi, että metso lähti hänen edestään ja olisi noin kilometrin päässä edessäni. Lintua ei koskaan sieltä kuitenkaan löytynyt ja iltakin jo hämärtyi, joten oli lähdettävä paluumatkalle. Se onneksi sujuikin helposti valmista uraa pitkin eikä suunnistuksenkaan kanssa ollut ongelmia. 

Kaveri pääsi iltapäivällä ampumaan sauvatuelta kiväärillä, kun teeret lähtivät kiepistä ja joku erehtyi jäämään puuhun ampumaetäisyydelle. Valitettavasti ensimmäistä saalista ei tästä tullut. Minulla jäi koppelo ainoaksi kanalintuhavainnoksi, vaikka maasto oli sellaista, että odotin runsaslukuisissa koivuissa viimeistään iltahämärässä teeriä näkeväni. 

Päivämatkaa tuli 12 kilometriä, joten kokonaiskilometrit Peltosilla oli jo yli 30, kun reissu tuli puoliväliinsä. Keskimääräinen realistinen kilometrimäärä umpihangessa alkoi hahmottua.

Valtava taimikko.

Täällä jossain se metso oli...

Noutajaa odottamassa tien laidassa.

Reissun neljännen päivän kiertelin Matosuota laajasti ja kävin Posion rajalla asti. 

Tämä olikin oikein jälkipäivä. Heti alkumatkasta näin teerien kieppejä, joista linnut olivat ehtineet jo poistua puoli tuntia ennen auringonnousua. Sen perään oli tuoreita jäniksenjälkiä. Jänis oli tonkinut lumesta kaatuneen männynkarahkan ja järsinyt siitä pettua pahimpaan nälkään. 

Myöhemmin törmäsin metson jälkiin, joista laskeutumisjälki oli hauskin, kun pyrstö oli viistänyt hankeen yli kahden metrin viirut ennen kuin jalat osuivat lumelle. Metson lisäksi oli myös pienemmän kanalinnun lentoonlähtöjälkiä hangella. Myös saukon jäljet tapasin eräällä purolla. Muitakin parijälkiä oli runsaasti, myös muina päivinä. Varmaan sekä kärppiä että näätiä, sillä kokoero oli iso. Näitä parijälkiä oli yleisesti ottaen enemmän kuin esimerkiksi kettujen jälkiä. Mainittakoon tässä, kun sen myöhemmin unohdan kirjoittaa, että hirvien jälkiä en nähnyt koko reissulla yhtä ainutta!

Kaverit saivat minut ylipuhuttua ottamaan kiväärin kaveriksi myös torrakon etupuolelle Konttisen pikahihnalla varustettuna. Mukavastihan tuo kulki, vaikkei näitä kieppipaikkoja minulle tullutkaan. Olipahan mahdollisuus kuitenkin tarjota lyijyä lentoonlähtevillekin eikä vain oksalla nököttäville. Haulikko etupuolella ei liiemmin haitannut hiihtoa. Painoahan se lisää, mutta jos vain kunto riittää sitä kantaa, niin kannattanee sekin mukaan ottaa ja näin lisätä omia mahdollisuuksiaan saada saalista eri tyyppisistä tilanteista. 

Ylöspäin osoittava piippu pitää tietysti muistaa suojata teipillä tai vastaavalla, ettei piippu ole täynnä lunta ampumatilanteessa, koska latvalinnustajalla ei normipäivänä tilanteita ole odotettavissa niin paljon, että saisi piipun pidettyä kuumana ja näin ollen sulana koko hiihdon ajan. Kiväärin piipun suussa toimii ampumatauluihin tarkoitettu paikkalappu erittäin hyvin lumisuojana.

Periaatteessa kädet voisi pitää sauvojen lenkeissäkin ja haulikon pystyisi nostamaan, mutta arvelin olevani nopeampi, jos voin pudottaa sauvat kokonaan, joten en käsiäni lenkkeihin laittanut niinä päivinä, jolloin haulikko oli völjyssä.

 

Matosuolla oli melko runsaasti jo valmiitakin latu-uria ainakin lähempänä tietä, mutta harvemmin ne menivät siihen suuntaan mihin itse halusi mennä, joten pääosa reitistä oli itse aukaistava. Myös lumikengillä oli osa liikkunut, mutta niiden jäljet eivät menneet edes niin kauas kuin suksilla liikkuneiden.

Varsinaisia lintujen näköhavaintoja ei tänä päivänä tullut minulla, vaikka kilometrejä kertyi yli kymmenen ja alue oli oletettu kuumaksi lintujen suhteen. Yhden päivän otanta ei kuitenkaan kerro alueesta juuri mitään. Keli oli vähän lumisateinen, joten ehkä linnut olivat mieluummin kiepeissään tämän päivän. Kaverit näkivät kyllä ukkometson tänä päivänä ja jokusen muunkin kiepistä lähteneen linnun. Oli erittäin pienestä kiinni, ettei ukkometsoa päästy haulikolla pudottamaan. Havainto sekunti-pari aiemmin olisi riittänyt, että hauliparven olisi saanut liikenteeseen.

Maisemat Matosuolla ovat mukavat. Vaikka kiertämämme alueet olivat muutenkin verrattain miellyttäviä eikä pelkkää hakattua ja taimikkoa niin kuin monet muut valtion metsästysalueet etelämpänä, olivat nämä Matosuon nurkat erityisen mahtavia maastoja. Vanhaa metsää isolta osin rämeiden ja nevojen väliset alueet kauempana tiestä.

Vähäisen määrän maapuuta polttelin puolen päivän aikaan lähellä Posion rajaa.

 

Tänään torrakkokin mukana.

 

Teeren kieppi.

 

Jäniksen puisevat eväät.

 

 

 

Vähäinen määrä tervaista maapuuta palamassa.

 

 

Kemijärven ja Posion raja. Ei kenenkään maalla hiihtämässä.

 

 

Metson laskeutumisjälki.

 

Jonkun pienemmän kanalinnun lentoonlähtöjälki.

 

Saukon jälkijono.

 

Toiseksi viimeisenä päivänä otin täyspakkauksen mukaan ja lähdin kauas auratuilta urilta Otsavaaran luonnonsuojelualueelle ja jopa luolalle asti. Ajatukseni oli viettää yö metsässä jonkinlaisessa lumimajoitteessa. Kesällä tie on varmaan ajettavissa lähemmäskin, mutta näin talviaikaan se on hiihdettävä itse ja matkaa kertyy Otsavaaralle lähes 10 kilometriä riippuen valitsemastaan taktiikasta miten aikoo selättää suksillaan matkalle osuvat useat korkeuskäyrät.

Yöllä oli satanut lunta yli 10 senttiä ja hiihto oli heti raskaamman tuntuista, kun puuteria oli enemmän. Hyödynsin alkumatkasta poroerotuspaikan suuntaan menevää kelkanjälkeä, joka helpottikin matkantekoa kummasti, vaikka olikin täysin lumeen peittynyt. 

Koppelo lähti kiepistä naurettavan läheltä ensimmäisten kolmen kilometrin jälkeen. Olisi ollut satavarma pudotus haulikolla, jos se olisi ollut laillista ampua. Tosin haulikkoa en ottanut mukaan tänä päivänä, koska painoa oli selässä talviretkikamppeiden vuoksi jo riittävästi. Joka tapauksessa metsohavainto oli ilahduttava, koska olin matkalla korkealle vaaraan, josta toivoin niitä löytäväni, kun aiemmin alempana liikkuessani en ollut vielä metsoja nähnyt, lukuunottamatta sitä yhtä koppeloa ja ukkometson jälkiä hangella.

Päivä oli erittäin tuulinen ja iltapäivällä alkoi sakea lumisade. Tulin luonnonsuojelualueen reunaan ja näin puussa kanahaukan. Se kuitenkin huomasi minut pian ja poistui. Seuraava lintuhavainto oli lapintiainen. Vielä kohta vanhan metsän puolella tuli pohjantikka kopsuttelemaan viereistä keloa. 

Viimein saavutin määränpääni Otsavaaran jyrkänteellä ja kävin katsomassa voisiko luolan löytää sieltä talviaikaan. Otsavaaran jyrkänteen alla sijaitsee siis yli 30 metrinen luola, jonka oletin olevan käymisen arvoinen. Minkäänlaisia jälkiä ei alueella muista liikkujista ollut ja ei tuo mikään varsinainen talviretken kohde ollutkaan keikkua jäisillä ja lumisilla lohkareilla jyrkänteen vieressä, alla ja reunalla. Totesin homman liian hankalaksi enkä lopulta luolaa löytänyt vähäisellä etsimisellä. Täytyy mennä joskus sulan maan aikaan uudestaan.

Lunta tuli niin sakeasti, että paluumatkalle lähtiessäni huomasin oman latuni olevan jo lähes ummessa. Alkoi pelottaa, että tie menee yön aikana umpeen ja joudun hiihtämään pitkän matkan seuraavalle auratulle tielle seuraavana päivänä. Tein päätöksen hiihtää takaisin autolle, vaikka loppumatkan jouduinkin hiihtämään pimeässä ja päivämatkasta tuli todella pitkä ottaen huomioon hiihto-olosuhteet. Palasin omia jälkiäni, mutta käytännössä latu oli avattava tuiskun takia uudestaan. Hiihtomatkaa päivälle tuli lähes 20 kilometriä ja olo oli pimeässä autolle tullessani kuin Pirkan Hiihdon maalissa.

Lämmitti sekä mieltä että kehoa kavereiden odotellessaan nuotiolla lämmittämät mehut, jotka sain hiihtosuorituksen jälkeen hörpätä kenttäpullostani.

Otsavaaran alue on mahtava vanhan metsän alue ja käymisen arvoinen ilman pyssyäkin. Vaaramaisemat  ja tykkyluminäkymät ovat fantastiset. Pystykorvan kanssa tuollaisella alueella olisi mahtavaa joskus päästä metsästämään.

Illalla saunassa kavereilla tuntui olevan hauskaa, kun olin lopulta päiväretkeksi jääneelle reissulleni varustautunut täyspakkauksella ja akpoika raahasi muun muassa lumilapiota päivän metsässä. Siitähän on tunnetusti hyötyä sekä umpihankihiihdossa ladun avaamisessa että lintujen etsimisessä kiepeistään.

Koppelon kieppi ja jälkiä.

Otsavaaranselän näkymiä.

Otsavaaranselän vanhempaa metsää.

Pohjantikka.

Ehkä kärppä etsinyt ruokaa. Monta tällaista onkaloa lumen alle.

Lähellä luolaa alkoi maasto mennä Peltosille turhan jyrkäksi.

Näkymä Otsavaaran luolan suulta.

Otsavaaran pahta.

Oma pari tuntia sitten hiihdetty latu ummessa. Ei auta kuin avata se uudestaan.

Sitten olikin vuorossa jo reissun kuudes ja viimeinen päivä. Hiihtäminen oli ollut mahtavaa, mutta olihan sitä toki ampumatilannettakin odottanut. Lähdin tutkimaan pientä aluetta Peniöntunturin kupeessa, jonka maastossa olimme muina päivinä autosta ohimennen lintuja nähneet ja pieni vinkki oli paikallisiltakin metsästäjiltä, että siinä linnut lentäisivät toisinaan. Päivä oli tuulinen ja pakkasta reilut kymmenen astetta.

Laskeuduin ensimmäisenä järven rantaan. Eikös sieltä sitten teeriparvi tullut. 30 yksilön tokka mustia teeriä oli ilmassa. Olin täysin aukealla järven rannassa ja otin haulikon valmiiksi, kun linnut näyttivät kaartavan minun suuntaani. Päälle linnut eivät kuitenkaan tulleet, vaan laskeutuivat 150 metrin päähän järvenlahden toiselle puolelle koivuihin. 

En voinut avoimelta liikkua mihinkään lähemmäs, joten oli heitettävä pitkäkseen hankeen siihen paikkaan, kunhan sain sukset jalastani. Kiväärin asetin repun päälle ja aloin tihrustamaan parvesta sopivaa yksilöä. Eräs pieni koivu tuntui olevan lintuja ihan mustanaan ja valitsin niistä alimman linnun.

Asento oli siten ikävä, että pötkötin alamäessä pää jalkoja alempana ja kivääri tietysti osoitti hieman ylöspäin kohti puussa olevia lintuja. Oli hankalaa saada pää oikeaan asentoon ja kiikarista näkymä esiin. Tuki oli kyllä erittäin tukeva ja sain ristikon hyvin pidettyä linnun päällä. Kohdistus oli minulla 25 metriä lyhyemmälle matkalle, joten laukaisin parisen senttiä linnun keskipisteen yläpuolelle, mutta samalla hukkasin taas näkymän kiikarista ja en nähnyt mahdollista reaktiota. Pidin paikkaa kuitenkin aika varmana ja oli lähdettävä katsomaan tuliko lintua puusta alas vai ei.

Välissä olikin melkoinen este, jota en ollut kartalta hahmottanut. Nimittäin Jumiskon voimalan systeemit aiheuttivat voimakkaan virtauksen kartalla lahdekkeelta näyttävään maastonkohtaan, koska vesi menee useita kilometrejä tunneleiden sisällä, joten vesialue olikin oikeasti joki. Sula alue oli kilometrin pituinen ja näytti erittäin vaaralliselta pitkälle selälle asti. Jouduin kiertämään kaksi kilometriä päästäkseni lintujen olinpaikalle. Olisin jättänyt ampumatta, jos olisin tiennyt välissä olevan tuollaisen esteen.

Tuuli tuntui huomattavasti voimakkaammalta järven vastarannalla verrattuna ampumapaikkaan ja se oli suoraan vasemmalta sivulta ampumasuunnasta katsottuna. Etsin lintua tunnin ja löysin kyllä puun, johon ammuin, mutta linnusta ei näkynyt jälkeäkään. Mitään verijälkeä tai höyheniä ei löytynyt alueelta. Sakon laskurilla laskin, että jos tuuli oli 5 m/s, kuten ennusteessa näkyi olevan, niin se vaikuttaa 8 grammaiseen luotiin 9 senttiä 150 metrin matkalla. Täysi pummihan se oli, kun en tuulta ymmärtänyt huomioida ollenkaan ja siinä se reissun ainoa ampumapaikka meni omaan hölmöilyyn. 

Tavallaan vähän koomista hiihtää 6 päivää sen ampumapaikan saamiseksi ja sitten jättää merkittävä seikka huomiotta ja ampua huono laukaus tykkänään ohi. Toisaalta näitä vaan metsästyksessä sattuu ja yksittäinen tilanne on aina yksittäinen tilanne. Olisihan sitä toki toivonut uutta mahdollisuutta, mutta tällä reissulla ei sellaista tullut. Joskushan nuo linnut kuulemma kestää useammankin yrityksen kokeilla ampua samasta paikasta.

Näin vielä toisenkin noin 30-päisen teeritokan eli lintuja oli liikenteessä tuulisuudesta huolimatta. Kiertelin loppupäivän samalla alueella ja sain 9 kilometriä kokoon hyvin pienellä alueella. Kokonaiskilometrit olivat lopulta yli 70 umpihangessa kuuden päivän aikana. Ihan hyvä määrä. Saaliitta jäätiin lopulta koko porukka, mutta hyvää oppia tuli paljon ja lisäksi monta päivää liikuntaa erittäin komeissa maisemissa, joka jo yksistään oli riittävä syy lähteä reissuun, koska varsinaista saalistavoitetta ei ollut alunperinkään.

Toivottavasti seuraavana vuonna päästään taas latvalinnustamaan ja voidaan tehdä tästä oikein perinne. Jahtimuotonahan latvalinnustus on ihan parasta. Ei muuta kuin radalle harjoittelemaan kivääriammuntaa runsaasti niin ehkä alkaa tulostakin sitten tulla.

Mainittakoon, että lähtiessämme autolla pois oli 150 metriä metsästysalueen rajan ylittämisen jälkeen ukkometso puussa, joka antoi jopa pysäyttää auton viereen ja napata kännykällä kuvan, joka on jutun viimeisenä kuvana. Tosin väliäkö sillä, koska eihän tieltä metsästetä, vaan ne linnut haetaan hiihtämällä. Pitivätpä mokomat kuitenkin pilkkanaan.

Ampumapaikka ja keltaisella ympyröitynä puu, jossa teeri oli.

Maan alle virtaava joki.

Suttuinen kuva Posion puolella olevasta teeriparvesta.

Myös järven selälle päin jää oli erittäin heikon näköistä pitkälle.

Hiihtäessäni vierestä humpsahti lunta 1,5 metriä alas veteen.. Onneksi ei lähtenyt maa alta. Palasin vähin äänin omia jälkiäni pois.

Paikka, jossa vesi häviää tunneliin.

Reissun viimeiset sadat metrit omaa latua pitkin tielle.

Metso puussa 150m metsästysalueen rajalta Posion puolella.