tiistai 28. tammikuuta 2020

Latvalinnustamassa Kuhmossa 23-26.1.2020


akpoika latvalinnustamassa.

Mustan teeren talvimetsästys tammikuussa eli latvalinnustus mahdollistui itäisessä Suomessa ensimmäistä kertaa 40 vuoteen, joten varasimme luvat Etelä-Kuhmon alueelle jo hyvissä ajoin, kun niitä vielä saatavana oli. Lähtijöitä oli aluksi 5, mutta yhden peruttua lopullinen vahvuus oli 4 metsämiestä. Etelä-Kuhmo oli eteläisin alue, jossa ukkoteeren metsästys oli sallittua ja osaltaan siksi se valikoitui meille mehtästyspaikaksi.

Kun kerran Kuhmoon ja itärajan tuntumaan oltiin menossa, aloin mielenkiinnosta tutkimaan miten talvisota alueella eteni. Kuhmon taistelut jäävät usein kenties Raatteentien, Lemetin mottien ja kannaksen taisteluiden varjoon, mutta tiukka paikka se on ollut Kuhmossakin, josta kerron alla lyhyesti sen mukaan mitä ennen reissua lueskelin.

---
Vaikka sotaa edeltävät Neuvostoliiton vaatimukset koskivat lähinnä Karjalan kannaksen seutuja, Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat Kuhmossakin Suomen alueelle 30.11.1939 heti aamun valjetessa ja ensimmäinen kahakka käytiin puoli tuntia auringonnousun jälkeen kello 9.45 Laamasenvaaralla (karttalinkki), jossa rajamiehet olivat viemässä evakkoonlähtömääräystä rajalta vain lyhyen matkan päässä olleeseen taloon. Kahakassa toinen rajamiehistä sai surmansa ja perhe joutui vangiksi, mutta pääsivät ilmeisesti palaamaan kotimaahan sodan jälkeen. Perheestä myös lapsi menehtyi yhteenotossa, jota aiheesta lukiessa pidin sietämättömänä vääryyteenä, mutta toisaalta tällaisilla tapahtumilla on ollut varmasti suomalaisten taistelutahtoa vahvistava vaikutus, joka on voinut olla ratkaisevaa.

Laamasenvaara oli meidän varaamalta Ruotin kämpältä vain muutaman kilometrin päässä, joten kohde alkoi kiinnostaa entistä enemmän. 

Neuvostoliiton hyökkäys edistyi kuin edistyikin ja viikon kuluttua vihollinen oli tietä pitkin mitattuna yli 30 kilometriä Suomen rajojen sisäpuolella Sivakan (karttalinkki) maastossa, mutta sinne tai Jyrkänkoskelle kulku viimeistään pysähtyi tietä pitkin reilun kymmenen kilometrin päähän Kuhmon keskustasta. Suomalaiset onnistuivat pysäyttämään Neuvostoliiton kärkijoukkojen etenemisen ja pystyivät tien sivustojen metsäalueilta partioiden iskuilla kuluttamaan vihollista ja lopulta pilkkoivat tien pätkiin ja saartoivat tiellä olleet vihollisjoukot useampaan mottiin, joka jätti piiritetyt ilmateitse suoritettavan huollon varaan. Kaikkia näitä motteja ei ehditty tuhota ennen sodan päättymistä. Sodan vaiheista voi lukea tarkemmin esimerkiksi täällä: Talvisota Kuhmossa.

Apujoukkojakin lähetettiin mottiin jääneelle vihollisdivisioonalle.

Neuvostoliiton hiihtotaitoisista porukoista koottiin hyvin tulivoimaisesti varustettu eliittijoukko, joka ylitti suksineen, mutta esimerkiksi ilman telttoja, Suomen valtakunnan rajan rajapyykin numero 666 (karttalinkki) kohdalta 10.2.1940. Eivät nuo varmaan lähtiessä arvanneet mikä kohtalo Suomen puolella odotti.

Suomalaiset korpisodankäynnin mestarit tekivät harjoituksen antaen maahantunkeutujalle ansionsa mukaan. Kuhmon erämaa-alueella suomalaiset kunnostautuivat tuhoamalla porukan käytännössä viimeiseen mieheen viidessä-kuudessa vuorokaudessa vihollisen suorittaman rajan ylityksen jälkeen. Raskaita olivat suomalaistenkin uhraukset, joihin taistelussa jouduttiin, mutta vastapuolen hyökkäys päättyi Kesselin (karttalinkki) ja Vetkon (karttalinkki) maastoissa, jossa vihollinen lyötiin lopullisesti. Kourallinen joukosta selviytyi viholliselta siepattujen radiosanomien mukaan Saunajärventien mottien vihollisjoukkoja vahvistamaan ja muutama vissiin hiihteli kompassisuunnalla takaisin itään ja ehkä joku selvisikin ankarista jopa yli 40 asteen pakkasista ja perässä hiihtäneistä suomalaispartioista huolimatta rajan yli menehtymättä luoteihin tai epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Tuota kolmen pataljoonan eli parin tuhannen miehen vahvuista joukkoa kutsutaan jo hyökkäyksen alkuvaiheessa menehtyneen komentajansa mukaan Dolinin hiihtoprikaatiksi.

Dolinin hiihtoprikaatin vaiheista on pari vuotta sitten julkaistu kirja ja sen hain kirjastosta pari viikkoa ennen reissua lukeakseni opuksen noin kahteen kertaan lähes samalta istumalta. Kämppämme oli lähellä tapahtumien keskipistettä ja sain kirjasta useita käymisen arvoisia sotahistoriallisia kohteita merkittyä kartalle reissua varten, että voisi poiketa katsomassa. Tosin useimmat niistä osoittautuivat liian työläiksi poiketa tällä kertaa ja jäivät vain täpliksi kartalle. Paremmin ne hahmottuisivat lumettomaan aikaan, sillä käytännössä kaikki on poltettu ja/tai purettu tai sortunut, joten lumen alta ne ei ehkä suuremmin erotu.

Sotahistoriallisten kohteiden lisäksi katselin paikkatietoikkunan puuston ikä -karttatasolta millaista metsää kämpän ympäristö mahdollisesti käsittää. Koko Kainuu ei ole pelkkää ikivanhaa korpimetsää, se tuli todettua. Paljon on tuikitavallista hakkuuaukkoa, ojitettua suota ja puupeltoa. Ikimetsää oli kuitenkin välissä ja onnistuin töhertämään korsujen ja kenttävartioraunioiden lisäksi karttatulosteelleni huomattavan laajat alueet, jossa puuston ikä ylittää 150 vuotta. 

---

Niin sitä oli etukäteistutkailut tutkailtu ja valmis lähtemään reissuun. Kävin torstaina kääntämässä ensin Vantaalla ja palasin siitä Lohjan abc:lle, josta hyppäsin veljen syncroon romuineni ja niin alkoi matka kohti koillista kello 13.30 torstaina 23.1.2020. Hartolassa poikettiin kotopuolessa tauolla ja muuten törmyytettiin liki samalta istumalta kohteeseen päivittäen ajoittain kahden muun jahtikaverin matkan edistymistä. Viimeiset kilometrit olivat väitetysti auraamattomia ja jopa viisi kilometriä hiihtomatkaa mökille. Syncro on kuitenkin sellainen menijä hangessakin, että sillä ajettiin kyllä ihan mökin pihaan asti. Lunta oli ehkä nelisenkymmentä senttiä ja tiellä jonkinlainen ura, jossa oli talven mittaan joku kulkenut.

Mökki oli tilava. Kolme varsinaista huonetta siinä oli, joista yhden varasimme lämmitettäväksi isolla kaminalla ja takalla. Tuvassa oli pöytä ja viisi kerrossänkyä seinustoilla ja tilaa ruhtinaallisesti. Pituudeltaan kahden klapin mittainen kamina alkoi nopeasti työntämään lämpöä mökkiin ja pian puolen yön jälkeen olimme jo valmiit siirtymään nukkumaan. Nukuin ensimmäisen yön kerrossängyn ylälaverilla, jossa oli hieman lämpimämpää kuin alhaalla siinä vaiheessa. Muut kaksi yötä nukuin alasängyssä mökin lämmettyä.

Aamulla keiteltiin kahvit ja sipaistiin lumipuvut päälle. Lähdin aamun hämärissä hieman ennen muita alkumatkan tietä hiihtelemään Peltosillani itään päin ja poikkesin tieltä tutkimaan "lentokonesuota" (karttalinkki), josta löytyy maininta Dolinin hiihtoprikaatin kirjasta. Suomalaiset räjäyttivät eri öinä siellä kaksi neuvostoliittolaista lentokonetta vartiomiesten nenän edessä. Alkumatkalle sattui näädän saukon ja parit kanalinnun jäljet lumella.

Ensimmäiseen suo-ojaan otin lähempää kontaktia ja tutustuin tarkemmin. Sain oikein hyvän ja yleispätevän analyysin muodostettua. Totesin kuhmolaiset ojitukset syviksi ja lauhan kelin jälkeen märiksi. Suksihan se vaan lipsahti ojan yli kylki edellä harpatessa ja löysin itseni kyljellään ojan pohjalta. Mukavasti oli muutama sentti nopeasti pikkupakkasessa jäätyvää sohjoa suksien pohjassa raaputeltavaksi suon kiikaroimisen ohessa tehtäväksi. Jos oli suksi luistanut osin kantavalla hangella tähän asti, niin seuraavat sadat metrit kulki vähän tahmeammin.

Odottelin suon laidalla auringonnousuun asti ja vielä vähän sen jälkeenkin, mutta teeriä ei alkanut lentelemään eikä mistään pulinaa tai suhauksiakaan kuulunut, joten jatkoin matkaa. Tavoitteeni olisi ollut vanhan "Koivun" kenttävartion eli Pellikan kämpän rauniot (karttalinkki ilmakuvasta oletetulle sijaintipaikalle), mutta todettuani muutkin suo-ojat yhtä inhottaviksi ylitettäväksi päätin muuttaa suunnitelmaa edetä ensin itään metsäautotiehen asti ja sieltä pohjoiseen kohti Losovaaran vanhoja metsiä.

Mielessä oli usein hiihdellessä, että mahtoi olla jännittävää puuhaa partioida noita erämaa-alueita 80 vuotta sitten. Se asia heillä oli kuitenkin paremmin, että sentään suo-ojituksista nuo eivät liiemmin joutuneet kärsimään.

Losovaaran lounaispuoleiselle kukkulalle (karttalinkki) oli kapuamista suksien kanssa, mutta olipa sieltä palkintona mukavat vaaramaisemat etelän suuntaan. Vilhonpetäiköstä jatkoin itään Kuolulammelle asti (karttalinkki) ja siellä totesin, että umpihangessa eteneminen on sen verran hitaanlaista, että Laamasenvaaralla sijaitsevalla muistomerkillä poikkeaminen oli hylättävä. Tarkoitus oli pitää reissu leppoisana ja palata kotiin pirteämpänä kuin oli metsään mennessä. Tässä lopulta hyvin onnistuinkin.

Alkuperäinen optimistinen tavoitteeni oli siis käydä rajavyöhykkeellä asti. Hain jopa rajavyöhykelupaa, mutta sellaista en saanut. Ihan hyvä, sillä en sinne päivän aikana olisi millään ehtinytkään tai sitten olisi pitänyt leiriytyä matkalla ja menettää yksi mukava ilta kaveriporukalla mökillä. Lähdin palailemaan Kuolulammelta Ilkivaaran ja Losovaaran välisiä maastoja takaisin. Matkalla oli parvi urpiaisia puussa ja korppeja näkyi taivaalla. Sen sijaan kanalinnuista jäi havainnoksi ainoastaan metson hakomispuu. Toiset näkivät muutaman teeren, pyyn ja jokusen riekonkin, joista viimeisen olisi tietysti voinut ampumalla varmistaa, jos kyseessä kuitenkin oli albiinoteeri.

Aloin jo epäilemään, jos ne tekivätkin minusta silmien laserleikkausoperaatiossa puusilmän, kun en lintuja missään havainnut.

Vielä kuitenkin aivan ennen mökkiä lensi kolme teertä ohi, mutta eipä noita enää hämärän vuoksi lähdetty tavoittelemaan saaliiksi, vaan siirryimme kämpän ja savusaunan lämmitykseen ja muihin iltatoimiin. Teimme avannon Ruotinjärveen ja kävimme siellä peseytymässä savusaunomisen ohessa. Reilut 12 kilometriä tuli itsellä umpihangen puhkaisua täyteen päivän aikana. Varsin riittävä määrä yhdelle päivälle tietääkseen hiihtäneensä umpisessa.

Toisena jahtipäivänä päätin lähteä etelän puoleisille isoille suoalueille hiihtämään. Suolla oli mukava hiihdellä, vaikka mitään havaintoja teeristä ei koko päivänä tullutkaan. Jotenkin hiihtäminen tuntui kevyemmälle muutenkin kuin ensimmäisenä päivänä. Oli lauantai ja jokunen muukin metsämies oli latunsa aurannut näille main. Kiersin 7-8 kilometrin lenkin Myrkkysuon (karttalinkki) kautta Kolpakanjoelle ja sieltä Riiviönsuon puolelta takaisin Ruotintielle. Kolpakanjoen koskissa ei näkynyt koskikaroja, mutta rannan koivikoissa oli kanalintujen, eli varmaan riekkojen jälkiä runsaasti. Pari metsämiesten latua ristesi kulkureittiäni ja jonkun koira haukkui minua matkalla. Ruotintien varresta sain syncrokyydin mökin tiellä olevalle mäelle (karttalinkki) asti ja jatkoin siitä mökin pohjois- ja luoteispuolelle jälleen mehtäsuksillani.

Sattui erikoisesti suksia autoon lastatessa. Kaveri kysyi, että tipahtiko minulta jotain. Totesin, että toisesta siteestä oli nilkan yli menevä osa irti ja varmaan siis tuo mitättömän pieni pultti tippui maahan. Arvelin, että se on vaikea löytää, mutta niin vaan lunta pöllyttämällä löysimme sekä pultin että mutterin. Käsittämätön juttu, että mutteri osasikin kiertyä viimeisen jengan auki juuri siinä kohdassa, kun se olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin, jolloin pultin löytäminen olisi ollut täysi mahdottomuus! 

Pian saavuin Kaurosenjoelle, joka oli suvantokohdalla mukavasti jäässä ja sain hiihdellä kevyesti muutaman sata metriä joen päällä. Edustalta kuului joelta putouksen kohinaa ja päätin lähteä katsomaan millainen putous siellä on.

Paikalla oli kaksi puolenmetristä putousta noin 15-20 metrin päässä toisistaan ja välissä oli kaareva kumpu, jossa kasvoi jo pieni taimikko.

Majavan pesä!

Tulin läntisemmän sulan viereen katselemaan ja huomasin sivusilmällä liikettä toisella sulalla. Majavan pää näkyi siellä ja kohta ilmestyi lituskainen häntä veden yläpuolelle ja sukeltaessaan elukka läimäytti veden pintaa niin, että koko metsässä läpsähti. Ilmeisesti tuo ääni toimi varoituksena muille pesässä norkoileville lajitovereille. Päivän mielenkiintoisin havainto, ja ensimmäistä kertaa koskaan näin majavan luonnossa edes vilaukselta, vaikka pesiä olen nähnyt ennenkin.

Kiertelin vielä Ruotinvaaran (karttalinkki) suuntaan ja sain loppumatkalle taistelijaparista seuraa. Heillä oli ollut teeren kanssa vähän tilannettakin tyrkyllä, mutta sen suuntaan ei ehtineet ampua ennen kuin lintu lensi tiehensä. Vähän etäälläkin se vissiin oli.

Tällä kertaa illalla lämmitimme normaalin saunan savusaunan sijaan ja avanto korvattiin lumihangessa kieppumisella. Piristävää touhua! Pakkasimme lauantaina enimmät tavarat valmiiksi ja suunnittelimme, että tutkimme lupa-alueen muita seutuja sunnuntaina ennen etelään lähtöä.

Syncron pyörät lähtivät 7.05 pyörimään ja parahiksi päivän valjetessa olimme ehtineet Etelä-Kuhmossa vähän eri maisemiin. Kymmenen maissa viimein näkyi kymmenkunta mustaa terriä puissa kököttämässä ja puolen kilometrin päästä lähdin veljen kanssa lähestymään kokonaan valkoisiin pukeutuneena saalislintuja.

Pääsimme hyvin 220 metriin, josta näkymä oli selkeä yhteen latvalintuun, mutta arvelimme pienen metsäsaarekkeen kiertämisellä saavamme lisää lintuja tyrkylle ja sitä kautta paikan yhteislaukaukselle. Metsän reunaan tullessa ikäväksemme huomasimme, että linnut olivat jo tiessään. Ehkä kuulivat meidät tai lähtivät pois muuten vaan.

Mukava oli joka tapauksessa saada vielä tilanne ennen etelään lähtöä puolen päivän maissa. Yhtään laukausta ei päästy ampumaan, mutta vähät siitä, kun haussa olikin erityisesti kolmen-neljän päivän edestä laatuaikaa hyvällä porukalla talvisessa metsässä ja rauhallinen olo eräkämpällä teki mielelle hyvää.

---

Sen voi todeta yhteenvetona tämän kokemuksen perusteella, että latvalinnustus toimii matalalla sykkeellä suoritettavana kestävyyskuntoharjoitteena erinomaisesti umpihankihiihdon muodossa, mutta saalismäärillä tuskin juhlimaan monikaan pääsee. Vaikuttaa siltä, että tällä jahtimuodolla ei teerikantoja romahduteta tai ainakaan sitä metsän viimeistä terriä hengiltä oteta. Päättäjille soisi ymmärrystä sallia talvimetsästys muulloinkin kantojen ollessa riittävän vahvat, vaikka sitten syksyn metsästysajan kustannuksella. Samoja teeriähän sitä kuitenkin metsästellään syksyllä ja talvella. Ne eivät siinä välissä hirveästi lisäänny.

Otetaan vaan tavaksi tammikuinen teerenmetsästys.

Oman arvioni mukaan latvalinnustus toimii erinomaisesti kansakunnan metsästävän osan kunnonkohottajana ja saa metsämiesten mielialan pysymään korkealla seuraavaan jahtikauteen asti, kun on jotain mitä muistella pitkät kevään ja kesän illat.

Äkkiseltään tätä voisi pitää mielenkiintoisimpana jahtimuotona yhdessä hirvien houkuttelupyynnin kanssa. Kerrassaan mahtavaa touhua! Toki tässä on mukana myös uutuudenviehätystä, kun tällaista mahdollisuutta ei minun elinaikanani ole aiemmin ollut.


Alla kuvia reissusta. 

Ruotin kämppä.

Hiihtelemään lähdössä.

Näädän saukon kahlaava jälkijono upottavassa lumessa.

Peltoset odottelemassa pohjien raaputtajaa. Tutkimani suo-oja taustalla.

Lentokonesuo. Tällä suolla suomalaiset räjäyttivät kaksi neukkujen lentokonetta.

Toinen suo-oja.

Metsäautotien päässä toinen metsämies lumipuvussaan.

Losovaaran suuntaan kapuamassa vanhan metsän puolelle.


Runsaasti naavaa.

Vilhonpetäikön kulmilta vaaramaisemia.
Vilhonpetäiköllä hiihtelemässä.


Kainuun korpimetsää.

Näkymä hakkuuaukon yli Kuolulammelle ja edelleen Venäjän suuntaan.

Kuolulampi.

Villasukalla suojattu piipun pää, puutarhaharsolla naamioitu kivääri ja uudet Swixin Mountain Touring -umpihankihiihtosauvat.

Ilkimysvaaran ja Losovaaran välillä.


Aurinkokin yrittää paistella mäntyjen kylkiin.

Mökille palaamassa perjantain hiihtolenkiltä.

Tupa.

Mökki järven vastarannalta kuvattuna.

Myrkkysuolle johtavaa uraa.

Myrkkysuota.

akpoika Myrkkysuolla.

Myrkkysuo.

Kolpakanjoki.

Kolpakanjoen kelkkasilta.

Tästä sillalta ei kannata ajaa yli, sen verran pahasti on romahtanut.

Riiviönsuon suuntaan.

Siteestä irronnut pieni pultti, joka löytyi kuin löytyikin lumesta.

Syncron lumiketjut. Näillä pääsee puuhun.

Jäätynyt Kaurosenjoki.

Majavan pesän sulaa.

Majavan pesä.

Majavan pesä alajuoksulta päin.

Majava jo aloitellut vähän puun kuivatusta.

Majavan pesän putous.

Pesä.

Eräs melko syvä ojitus.

Kämpän ikkuna.

Teerien luokse hiihtämässä.

Teeri latvassa, tarkennus lähimmissä risuissa.

1 kommentti:

  1. Ilmiselvästi hieno reissu!

    Siviilien ampuminen harmittaa itseäkin paljon, siksi en juuri rajaseudun sotahistoriaa lueskelekaan. Partisaaneilla oli paljon todella sadistisia tihutöitä rajan tuntumassa, jotka sitten raportoitiin sotilaallisina tms. kohteina takaisin omalla puolella rajaa. Neuvostoliitossa saattoi joutua itse ammutuksi, ellei ollut retkillä ns. tehokas. Samasta syystä tietenkin Suomen suurin liittolainen Saksa toimi niin äärimmäisen raa'asti itärintamalla. Yksilön oli pakko pelata pakkovallan ideaalien mukaan, muuten saattoi joutua silmätikuksi. Esimerkiksi Reichenau-käskyyn kannataa perehtyä, se on valaiseva. Antoi käytännössä vapaat kädet mihin tahansa valloitetujen alueiden siviiliväestön suhteen.

    No ei sillä, ei se suomalainenkaan sotilas aina mikään pyhimys ollut. Pääosin kuitenkin hiukan hillitympi. Viikinkipataljoona toki todennäköisesti erikseen, mutta siellä vaikutti tämä kuvattu SS-miesten ryhmäpaine. Ja vaikka Mannerheim ei halunnut hyökätä Leningradiin, hän harkisi esikuntineen kuitenkin Leningradin pakolaisten ampumista, siis lapset ja naiset mukana lukien, jos nämä olisivat alkaneet oikein meillepäin valua. Kannattaa pitää mielessä, kun muiden tihutöitä kauhistelee.

    https://yle.fi/uutiset/3-9083286

    Luonnossahan väkivalta on pääosin tarkoituksenmukaista. Pedot voivat tappaa huvikseenkin vaistojensa ohjaamana, mutta ensisijainen motiivi on selviytymisen pakko. Ihmisillä varmasti alun perin paljolti opportunismia. Ja vaikka ihmisellä on toden teolla ongelmia hallita aggressioitaan, niin tällainen systemaattinen moderni sodankäynti on luonnon kannalta jo joinkinlainen anomalia. Enemmän varmaankin kertoo siitä miten moderni valtio toimii kuin miten yksilö toimii ilman ulkoista painetta.

    VastaaPoista

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!