perjantai 13. syyskuuta 2019

Eränovelli


Löysin talvella 2011-2012 pöytälaatikkoon kirjoittamani tarinan ja päätin julkaista sen näin uuden jahtireissun alla. Vasan olin kaatanut jo aiemminkin, mutta tarina kuvaa sellaisenaan minun ensimmäisen aikuisen hirven kaatamiseen päättyneen tilanteen. 



 

Kaato, 17.10.2011


Istun tauolla nojaten selkäni tienoon jykevimpään petäjään. Tervainen puu loimuaa edessäni ja liekit nuolevat noen tummuttaman kenttäpakkini  pohjaa. Myöhäisen syksyn viimeiset maaruskan jäljet ovat vielä nähtävissä punaisen eri sävyissä edessäni aukeavan suoalueen takaa siintävien pyöreänmuotoisten tunturien rinteillä, joiden huiput ovat jo osittain peittyneet valkoiseen lumipeitteeseen. Utu taivaanrannassa värittyy alhaalla kiertävän auringon edessä kauniin oranssiksi, jonka luoman valon suojärvi peilaa tehden maisemasta ihmeellistä katsottavaa.

On lokakuun 17. päivä vuonna 2011. Tunturikoivujen lehdet ovat aikapäiviä sitten pudonneet, mutta pysyvä lumipeite antaa vielä odottaa. Siemailen kuksastani nokipannukahvit kuunnellen erämaan äänettömyyttä. Kuulen suolle leppeästi solisevan puron ja etäisen riekkoparven päkätyksen, mutta ihmisen aiheuttamia ääniä ei korviini kantaudu.

Nuotio hiipuu hiillokseksi. Nostan rinkan selkääni ja olalle Tikan kiväärin, joka on tauon ajan roikkunut kantohihnastaan männyn kuivettuneen harmaan, kelomaisesti kiertyneen oksan haarasta. Pari vuorokautta jatkuneen metsäreissun aikana kiväärini pähkinäpuinen tukki on hieman imenyt kosteutta itseensä ja värittynyt tumman ruskeaksi.

Lähden jatkamaan rauhallista taivallustani. Koska liikkumiseni kairassa on kartan ja kompassin varassa, pyrin pitämään suunnan kohti selkeitä maamerkkejä, joita erämaa tarjoaa yllin kyllin jopa päälle puolenkilometrisiksi kohoavien tunturien muodossa. Metsästyksen aikana uppoutuu helposti ajatuksiinsa ja hirven äänten matkimiseen, jolloin kuljetun matkan arviointi käy hankalaksi. Kartalla pysymisestä on pidettävä huoli tiettömien taipaleiden takana.

Maamerkkinä edessäni seisoo ylväänä viimeinen koivuvaltaisten metsien ja jänkien ympäröimä tunturi ennen idempänä avautuvaa laakeaa paljakkaylänköä. Huippu häviää vain hetkeksi näkyvistäni minun hiipiessä ylös sen länsipuolista tunturikoivujen valtaamaa loivapiirteistä kukkulaa, jossa siellä täällä näkyy vielä levinneisyysalueensa rajalla hitaasti kasvaneita kiemuraisia mäntyjä. Laitan molemmat käteni suun eteen torveksi, painan etusormillani sieraimeni kiinni, nostan kielen kitalakeen ja päästän hirvien yhteydenpitoääntä matkivan nasaalin ”Uoo” – äännähdyksen. Toistan saman hetken kuluttua ja kuuntelen pitkään hiljaa paikallani mahdollisia vastauksia.

Kaksi päivää olen kulkenut saamatta vastausta kutsuuni. Vaikka olen yrittänyt liikkuessani matkia vain hirven itsensä tuottamia ääniä pyrkien hiipimään tuulen alapuolella, hirven näköpiiriin houkutteleminen tuntuu joskus tuskaisen vaikealta. Aivan kuin olisin ainoa elävä olento tässä loputtoman tuntuisessa erämaassa.

Loiva rinne laskee alas kapeahkolle suolle, jonka ylitän kahden lähes umpeenkasvaneen lammikon välistä. Vaikka kuinka varovasti yritän jalkani nostaa ja laskea, silloin tällöin saappaani takertuvat vetiseen turpeeseen ja kuuluu loiskahdus, vaikka haluaisin kulkea äänettömästi. Lohduttaudun ajatuksella, että saattaisi hirvikin kulkiessaan pitää samankaltaisia ääniä.

Lopulta pääsen suosta yli ja käännyn katsomaan pohjoisessa makaavaa laajaa alavaa jänkää, jonka yli minun on mahdollista nähdä peninkulma seuraavalle tunturille asti. Lähden kapuamaan loivasti rinnettä ylös. Huomaamatta olen noussut jo yli 350 metriin merenpinnasta, joten mäntyjä ei enää kasva ja tunturikoivutkaan eivät yllä kuin ääritapauksissa viittä metriä korkeammiksi. Vaivaiskoivut ottavat yhä enemmän alaa sammal- ja jäkäläkankaalta, jota taivalsin matkan tulipaikalta asti. 

Muutaman yhteydenpitoäänen jälkeen kokeilen vieläkö hirvinaaraan pitkä kiimaääni voisi toimia ja päästän suustani useita sekunteja pitkän,  vaikertavaltakin kuulostavan kutsuhuudon. Minuutin kuluttua toistan saman. Ei vastausta. Tuntuu, kuin huutaisin keskellä aavaa merta ilman, että kukaan kuulisi.

Polvenkorkuisessa risukossa kulkeminen on vaikeaa ja joudun monesti katsomaan maahan välttääkseni kompastumisen rinkkoineni ja aseineni. Liikun satakunta metriä eteenpäin ja pysähdyn kutsumaan avonaiselle vaivaiskoivujen valtaamalle alueelle. Lähimmät lehdettömiksi riisuutuneet tunturikoivut liikahtelevat hienoisessa tuulessa kolmenkymmenen metrin päässä. 

Utuinen näkymä tunturin rinteeltä.

Matalat ja tiheään toistuvat öhkäisyt havahduttavat omiin ajatuksiini vajonneen mieleni ja nostan katseeni äänen suuntaan etsien puiden välistä kutsuääniini langennutta hirvieläintä. Kuulen äänestä, että kyseessä on uros. Kuinka nopeasti voikaan korven rauha rikkoutua ja hetkessä olen keskellä jännittävää tilannetta, joka saa aistini valpastumaan ja kylmät väreet kourimaan selkäpiitä. Havaitsen lapiosarvisen sonnin juoksevan pää matalaksi painettuna minua kohden tunturikoivujen välistä vain viidenkymmenen metrin päässä. Jatkuvasti toistuu uroksen matalan kumea öhkintä. Kaikesta voi nähdä ja kuulla, kuinka tämä eläin on kuullut kiimaisen naaraan kutsun ja tulossa täyttämään tehtävää, mitä varten se useita vuosia aiemmin oli syntynyt. 

Laskeudun korkeaan polviasentoon ja otan kiväärin selästäni. Toimin ajattelematta, niin kuin olisin tämän harjoitellut etukäteen monta kertaa. On vain tämä hetki, näen hirven lähestyvän ja korvani täyttää sen päästämät matalat urahdukset. Repäisen kolmesta yhdeksään kertaa suurentavasta tähtäinkiikaristani neopreenisen suojuksen antaen sen tipahtaa välinpitämättömästi maahan. Vilkaisulla varmistan suurennoksen olevan pienimmillään, jotta minulla on mahdollisuus nähdä lähelleni pyrkivä hirvi kiikarin läpi. Lähitilanteessa liikaa suurentava suurennos voisi olla kohtalokas.

Eläimen vakaata ja määrätietoista juoksua toisella silmällä katsoen lataan kiväärini päättäväisen jämäkästi, mutta niin rauhallisesti, kuin hermoni sen sallivat tehdä. Lukkoa eteenpäin työntäessä painan patruunaa vasemman käden sormillani, jotta se ei pääse vapaasti ponnahtamaan lippaan jousen voimalla matkallaan kohti patruunapesää. Olisi rikos karkottaa tämä erämaan eläin metallisilla kilahduksilla.

Kolmenkymmenen metrin päässä huomaan hirven pysähtyvän osittain tunturikoivun taakse katsomaan minua. Katsomme hetken toisiamme silmästä silmään. Otan tuen aseen tukkia kannattalevan käden kyynärpäälle vasemman jalan polvesta ja tämän pienen ikuisuuden aikana näen kiikarini läpi koivun takaa hirven pään ja silmänräpäyksen ehdin ihmettelemään sarvia, joissa on yhteensä varmasti yli kymmenen piikkiä. Tulilinjalla olevat risut estävät minua kuitenkin ampumasta sitä välittömästi lavoille. Kieli kitalaessa muodostan hiljaisen yhteydenpitoäänen ja saman tien hirvisonni jatkaa harppomistaan minua kohden. Välimatkamme pienenee nopeasti ja alitajunnassani olen tehnyt päätöksen. En anna hirven tulla lähemmäs tai odota sen olevan kyljittäin minuun päin.

Hengitystä pidättäen siirrän ristikon leuan alle ja puristan liipaisimesta, kun etäisyyttä on enää alle kaksikymmentä metriä. Tunnen terävän potkun oikeassa olkapäässäni, kun luoti lähtee matkaan korvia huumaavan räjähdyksen saattamana ja osuu hirveen pistokuopan tienoille. Tärkein asia on tilanteesta riippumatta ensimmäisen riistalaukauksen tarkka sijoittaminen, eikä vähiten nyt, kun usean sadan kilon painoinen sonni juoksee minua suoraan päin.

Näen kuinka sonni merkkaa reilut kolmetuhatta Joulea rinnassaan nytkähtäen voimakkaasti alaspäin, kaatumatta kuitenkaan niille sijoilleen. Hirvi aloittaa hurjan pakolaukan alarinteeseen kohti siellä olevaa suota, väistelemättä mitään edelleen sattuvaa ja juosten oksat rytisten läpi lähimmistä koivuista. Olen varma, että osuma oli tappava. Osumareaktio oli selkeä, joten ajattelen, että tuskinpa hirvi juoksee haavoittuneena pitkälle. Nopeasti tulleen tilanteen aiheuttama jännitys alkaa kuitenkin ilmetä sykkeen nousemisena ja hienoisena käsien tärisemisenä.

Hengittelen muutaman vedon syystalven raikasta tunturi-ilmaa keuhkojen täydeltä syvään paikallani, sisään ja ulos, sisään ja ulos.

Montaa askelta ei tarvitse ottaa, kun siirryn tutkimaan paikkaa, jossa hirvi osumahetkellä oli. Paikalta löytyy jokunen karva ja veritippoja. Osuma on keuhkoilla ja suurilla verisuonilla, niin kuin pitääkin. Lähimmästä koivusta hirvi näkyy katkaisseen oksat toiselta puolelta parin metrin korkeuteen asti paetessaan. Täytän lippaaseeni yhden sinne mahtuvan lisäpatruunan varmuuden vuoksi ennen kuin aloitan pakojälkien seuraamisen.

Jälkiä on helppo seurata, vaikka lunta ei alarinteessä vielä ole kuin paikoin. Syviä, reilun vaaksan mittaisia sorkan painaumia on tiheään ja veritippojakin siellä täällä. Hetkessä tulen suon laitaan ja näen hirven teutaroimassa kuolinkamppailuaan sen laidalla. Eläinkin havaitsee tuloni. Seison katsoen sitä kolmestakymmenestä metristä ja tunnen suurta kunnioitusta tätä korpien kruunupäätä kohtaan, mutta myös voitonriemua kaadosta. Otan tukevan asennon seisten tukien etukäden kyynärpään kylkeeni, ja päätän lopettaa hirven kärsimykset lyhyeen ampumalla lopetuslaukauksen. Hirvi jää liikkumattomaksi maahan makaamaan.

”Kuuleeko kukaan? Täällä olis hirvi nurin”, tokaisen hieman ehkä ääni väristen radiopuhelimeeni kokeillen, onko joku jahtikavereistani kantamalla. Joskus yhteyden saaminen vaatii tunturin huipulle nousemisen. Ei tällä kertaa.
”Kuuluu. Hyvä juttu. Onko sarvipää?”.
”Kyllä tällä ihan lapiotkin on päässä, äkkiseltään neljätoista piikkiä.”
Kuulen välissä kuinka jahtikaverini pyrkii jakamaan tätä tietoa muillekin, minun radiopuhelimeni kantaman ulkopuolella oleville. Siirryn sillä aikaa pistämään hirven.

Istun alas mättäälle ja tarkastelen juuri kaatamaani hirveä ja kelaan tilannetta mielessäni. Ihmettelen kuinka nopeasti voi tilanne tulla, vaikka olin tarponut monta päivää näkemättä yhtäkään hirveä. Otan sarvien tyvistä kiinni ja käännän hirven raskaan kankean pään parempaan asentoon, jotta pystyn laskemaan piikit tarkemmin liki metrin levyisistä sarvista. Arvelen yli tuuman piikkejä olevan viisitoista. Pari uloketta on siinä hilkulla, mutta suurin osa on nelisen tuumaa ja osa jopa reilun vaaksan, selkeästi lapio- ja hankosarvien välimuoto. 





Tovin kuluttua paikalle löytää neljä jahtikaveria ja pienen kuvaus- ja ihmettelytuokion jälkeen alamme töihin. Yksi virittelee nuotion ja muut aloittavat suolistuksen ja nylkemisen. Raskaan hirven käsittely maastossa on hankalaa, mutta riittävällä miesmäärällä työ edistyy mukavasti. 

Parin kymmenen metrin päästä löydän jykevän, tyvestä vaaksan paksuisen koivun, jonka oksien otaksun olevan kyllin vahva kannattelemaan koko lihakuorman. Otan tehtäväkseni kantaa ruhosta irtoavat osat puulle, jonne kaveri on kiivennyt sitomaan ripustusnarut. Pari ensimmäistä jalkaa kulkee vielä mukavasti, mutta seuraavien kohdalla paino alkaa jo tuntua. Kun kaikki seitsemän osaa ovat viimein puussa, voin sanoa olevani melko puhki. Sidomme jokaisen kappaleen päälle vielä parinsadan litran jätesäkin, joihin teen sissipuukollani pienen reiän pohjaan, jotta mahdollisesti lihoista tippuva veri pääsee ulos. Teroitamme muutaman pitkän riu’un ja laitamme ne nojaamaan puuhun, josta lihat riippuvat. Se on kuulemma vanha tapa pitää korpit lihoista erossa. Joku keksii nostaa vielä hirven pään oksien haaraan ja työ on tällä erää valmis.

Illan pimetessä mietimme nuotion ympärillä, mihin suuntaisimme yötämme viettämään. Sissiteltallemme on kaadolta linnuntietäkin matkaa ainakin poronkusema.
”Eikös tuolla ollut lähempänä se yksi autiotupa, pitäsköhän meiän mennä sinne”, tiedustelen.
Idea kuulostaa muidenkin mielestä hyvältä. Potkimme nuotion levälleen ja otamme suorasuuntauksen tuvalle.

Reittimme kulkee melkein huipun kautta, jonne vielä loistaa länsitaivaalta päivän viimeisten auringonsäteiden kajo. Lukemattomien tunturien ääriviivat piirtyvät maisemaan jylhinä harmaantuen häilyviksi lähellä taivaanrantaa. Puuttomalta tunturilta tyytyväisten jahtikaverusten on helppo suunnata kulku kohti idässä häämöttävää kahden tunturin väliä, jonka edustalla tuleva yösijamme odottaa.

1 kommentti:

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!