maanantai 18. heinäkuuta 2016

Hailuoto 15-17.7.2016, 1.päivä

Kävin viikonloppuretkellä Hailuodossa. Tässä katselen Perämerelle toisen yön leiripaikassa.


Tämän reissun suunnittelu sai alkusysäyksensä vuoden 2016 maaliskuussa, kun itsekin retkiblogia ansiokkaasti kirjoittava oululainen Tapani Kunnas sattui heittämään aivan muuhun liittyneen sähköpostiviestittelyn perään, että hän sattuu tuntemaan erään joka voisi esitellä lähialueensa nähtävyyksiä, kuten Rokuaa tai Hailuotoa, jos innostuisin matkustamaan joku kerta Ouluun. Hyvinkin innostuin. Edellisenä syksynä olimme jo melkein törmänneet reissuillamme Karigasniemellä, mutta lopulta aikataulut menivät sikäli ristiin, että tapaaminen siirtyi edemmäs. Odotettavissa ollut omien kuvioiden täydellinen muuttuminen keväällä 2016 koulun loppumisen ja töiden aloituksen sekä lopulta asuinpaikan vaihtamiseenkin ajaneiden käänteiden muodossa ajoi siihen, että retkipaikka saatiin kyllä sovittua pitkään haaveissani olleeksi Hailuodoksi, mutta toteuttamisen ajankohdan määrittely jäi tulevaisuuteen. Toukokuun lopussa nostimme kissan uudestaan pöydälle ja vaikka kesäkuun viikonloput olivatkin siinä vaiheessa jo myyty, löytyi heinäkuun puolivälistä molemmille passeli ajankohta tapaamiseen ja yhteisretken toteuttamiseen. Kesälomiahan minulla ei tietenkään kesälle vasta aloittaneena ingenjöörinä ollut kertynyt, mutta onneksi sentään ns. Pöyryvapaita parin viikon edestä, joten sain sillä keinolla perjantain otettua vapaaksi.


Perjantain aamujunaan nouseminen vaati aikaisen herätyksen. Nousin perjantaina puoli kuudelta ja kaivelin nopeasti viimeiset varusteet reppuun, jotka muistin illalla pakkaamisen yhteydessä unohtaneeni. Siinä hurahti sen verran aikaa, että ehdin kehäradalle turhan myöhäiseen junaan, joka taas söi aikaa Pasilan siirtymiseltä. Kehäradallahan suhaa junat useimmiten kymmenen minuutin välein rengasreitin molempiin suuntiin, joten pitkään ei siinä tarvitse odotella. Ehdin kuitenkin hakemaan Pasilan aseman ärrältä kahvin aamupalaksi ja kipittämään kamppeineni raiteelle kolme, josta juna starttasi kohti Oulua kello 6.33. Aivan täydellinen irrottautuminen töistä ei onnistunut, vaan työpuhelin piti ottaa mukaan ja välittää joitakin tietoja työkaverille, joka jäi tekemään alunperin minulle torstai-iltapäivällä tullutta hommaa. Mutta olihan sitä junassa aikaa naputtaa sähköpostia ja vastata puhelimeen...

Ouluun saavuin varttia vaille yksi iltapäivällä ja suuntasin ensimmäisenä lounaalle. Kävin syömässä keskustassa ravintola Pannussa, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Kinkku-salami-aurajuusto -pannupizza ei petä koskaan. Ruokailun jälkeen kurvasin retkeilyliikkeestä kautta ja ostin pienen pöntön kaasua keittimeeni, kun vanha alkoi vaikuttaa siltä, että näinköhän polttoaine vielä riittää viikonlopuksi. Käytännössä maksoin vain saadakseni reppuun turhaa painoa, koska vanhakin riitti... Sitten oli aika tallustella retkikaverin luokse parin kilometrin matka.


Ainolanpuisto Oulussa.

Joen uomaa Ainolanpuistossa.

Lasten polkupyörä padon alla.

Kahden aikaan olin arvellut ehtiväni Tapanin luokse ja ehkä jo viittä vaille olinkin hänen kotonaan. Esittäydyimme nyt ensimmäistä kertaa livenä nähdessämme toisillemme ja uusi retkikaverini esitteli paikkoja kotoaan, jonka jälkeen joimme kahvit ja söimme jäätelöä kinuskikastikkeella ja karpaloilla höystettynä. Nam!

Iltapäiväkahvin jälkeen aloitimme siirtymisen kohti Hailuotoa, parin mutkan kautta. Minä unohdin ensin kamerani ja sitten kaveri unohti saappaat. Parin lyhyen paluuperän jälkeen olimme liikenteessä ja meitä hidasti enää polttoainesäiliön merkkivalo, joka kehotti poikkeamaan tankilla mikäli konevoimalla vielä pitkälti haluaisi itseään liikuttaa. Autosiirtymä Oulusta Hailuodon lauttarantaan (karttalinkki) kesti noin puoli tuntia ja siellä meillä oli kolmisen varttia aikaa tukea paikallista kuppilaa sijoittamalla kahteen pullakahviin. Tuoreen lämpimät munkit eivät varmasti pitkään pääse vanhenemaan vilkasliikenteisessä pikkusatamassa. Tuon jälkeen ilmainen lauttamatka Hailuotoon kesti toiset puolisen tuntia ja siirtymä luodon toiseen päähän Marjaniemeen (karttalinkki) kolmannet puoli tuntia. Näin olimme tihkusateen parasta aikaa kastelemassa niemennokassa viiden maissa paikallista aikaa. Sadetutka ennusti, että ripottelu lakkaisi vartin kuluessa, joten senhän me karpaasit, Tapanin sanoin asia ilmaisten, toki jaksoimme odotella renaultin katon alla ennen liikkeellelähtöä.


Mantereen puoleisen lauttarannan kuppila.

Maitohorsmia meren rannalla.

Köysi ja ruosteinen ratas Uudenkaupungin telakalla valmistetulla Hailuodon lautalla.

Tyrskyjä.

Päivän patikoinnillisena tavoitteena oli huiputtaa Hailuodon saari, eli toisin sanoen valloittaa Hyypänmäki (karttalinkki). Vaivaiset 2,5 tuhatta vuotta sitten ensimmäisenä merenpinnan alta putkahtanut hiekkadyyni kohoaa tänä päivänä 31 metriä merenpinnan tasosta ylöspäin keskellä saarta. Paikalla on aiemmin sijainnut Struven kolmiomittausketjuunkin kuulunut torni, joka ei liene kovinkaan yleisessä tiedossa tavan turistien keskuudessa, jotka jäävät Hailuodon parhaista puolista paitsi piipahtaessaan pelkästään Marjaniemessä ja ehkä Pöllässä. 325 eaa saaren koko oli Wikipedian mukaan 2 neliökilometriä, joista ajoista saaren pinta-ala on satakertaistunut ja edelleen maa jatkaa kohoamistaan huimaa vauhtia, joka on luokkaa sentti vuodessa. Lisähapella nopean huipullelähtijän ei vielä hetkeen kuitenkaan tarvitse varautua. Karmivaa historiaa saarella on Isonvihan aikakaudelta, josta kukin voi etsiä halutessaan itse lisää tietoa. En suosittele.

Täytyy myöntää, että kyllähän sinne talsimista riitti, kun pääsimme liikkeelle vasta puoli kuuden aikaan illansuussa. Kaikkiaan 13 kilometrin päivämatkan alku oli vaihtelevan levyistä mönkijäuraa jäkälikköisessä metsässä ja hakkuuaukeilla. Parin-kolmen kilometrin jälkeen tuli vastaan tyypillinen sorapintainen tie, Harjuntie (karttalinkki), joka aluksi erottui harjuna vain vaivoin silmällä nähtävästi ympärillä olevasta maanpinnan tasosta, ollen ehkä metrin ympäröiviä metsiä ylempänä, mutta myöhemmin erottuen oivallisena maamerkkinä metsän läpi kohti huippua suunnistaessa. Reitin hämmentävä puoli oli tiehen nähden poikittain sijainneet täydellisen suorat nelikulmaiset hakkuuaukeat, joiden väleissä saattoi sijaita jopa luonnonsuojelualue. Ei kai sille muuta perustetta ole kuin joka toisen maanomistajan halu suojella metsiään hakkuilta ja joka toisen halu rahanhimoissaan kaataa kaikki pois. (Kaikenkaikkiaan saaren luonnonsuojelualueiden rajat ovat todella omituisia ja vailla logiikkaa. Katsokaa vaikka edellisen karttalinkin suojelualueita.) Johtuiko sitten palleroporonjäkälän runsaasta esiintymisestä vai mistä, mutta en jaksanut nyt suuremmin kiusaantua hakkuista, vaan nekin olivat väritykseltään jopa ihan miellyttäviä katsella. (En uskonut koskaan tulevani kirjoittamaan näin positiivissävytteisesti hakkuuaukeista, vieläpä julkisesti...)






Metsäautotie hakkuun läpi.

Harjulla kulkeva Harjuntie. Ei juuri harjua havaittavissa.

Puukasat odottelemassa noutoa.

Päivällispaussi tuulisella aukealla.

Hyttysten määrä lisääntyi eksponentiaalisesti kävelykilometrien karttuessa. Aika pitkälle pystyimme selviytymään t-paidalla pitämällä vähäisetkin tauot aukeammilla ja tuulenvireisemmillä selkosilla, mutta viimein saapui se sietämättömyyden rajapiste, jossa suuremman hikoilemisen uhallakin oli pakko suojata niskansa ja käsivartensa kiukkuisilta pistiäisiltä takin avulla. Lämpötila ei tuona heinäkuun iltana muuten missään nimessä olisi vaatinut clo-arvon kasvattamista keholla.


Suontapainen, josta ei löytynyt lakk... Eiku hillaa.

Kuvauskohteena kääpä. 

Harjuntie päättyi, mutta harju ei. Jäkälikön poikki kohti saaren korkeinta paikkaa.

Hyypänmäen huipulla oli yhteiskuvan aika, olihan tässä sentään ensimmäistä kertaa yhteisellä matkallaan kaksi retkibloggaajaa. Nykyään "vuori" sijaitsee kaukana merestä, mutta löytyipä sieltä sellainenkin kuvakulma, josta saattoi hieman merelle katsella. Mukavia pyöreämuotoisia metsäisiä nyppylöitä näkyi kuitenkin muuallekin, joten kannatti ehdottomasti käydä paikka katsomassa.

Struven ketju.

Näkymiä huipulta.

Hyypänmäen merinäköala.

Bloggaajat Hyypänmäen huipulla. Etelän miehellä huppu päässä.

Kovin pitkälle emme enää päivää jatkaneet, koska kello oli jo yli yhdeksän. Leiriydyimme jäkälikköön eräälle aukealle paikalle parin sadan metrin päässä korkeimmalta kohdalta (karttalinkki). Selän alla oli niin pehmeä pohja, että sen takia ei ilmatäytteistä makuualustaa olisi tarvinnut puhaltaa. Piakkoin vetäydyimme omiin majoitteisiimme hyttysettömiin tiloihin ja iltapalan kautta nukkumaan.

Cubenista teippaamani Paulitarppi.

Tarptent.

Näkymät majoitteeni alta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!