Ylä-Lapin hirvijahdissa 11-17.9.2015, 1. päivä

Kävin kuudennen kerran hirvijahdissa Ylä-Lapin ruskaisissa maisemissa. Tästä postauksesta alkaa tuon nelipäiväisen metsäreissun jahtikertomus kuvilla höystettynä. Julkaisen eri päivien osuuden omissa postauksissaan.

Matkalla pohjoiseen.

Vuoden metsästysretkien kohokohta, Ylä-Lapin hirvestysreissu, käynnistyi junamatkalla Tampereelta Jyväskylään perjantai-iltana. Jykylässä hyppäsin kavereiden kyytiin ja kimpassa jatkoimme kohti pohjoista hirvimetsää. Matkanteko tuolla porukalla on aina yhtä hauskaa, kun kertaillaan vanhojen reissujen tapahtumia ja uhotaan millaisen hirven kukin tänä vuonna aikoo saada hollille. Lupia ei kuitenkaan koskaan aivan kaikille riitä, mutta mukavasti nuo kaadot porukan kesken jakaantuvat keskimäärin melko tasaisesti vuosien kuluessa.

Sain keskiyön kipinävartion, kun Oulun jälkeen hyppäsin puikkoihin yhden aikaan. Vuosien tauon jälkeen tuli tarvetta C-kortille, kun kulkine oli rekisteröity kuorma-autoksi. Perään mahtuivat mukavasti rinkat ja aseet muutaman lihoja varten olleen pakastimen lisäksi. Lisäksi istumapaikat tuossa oli seitsemälle. Vakionopeudensäätimenä toimi rajoitin, joka ei sallinut kaasu pohjassa kuin yhdeksän kympin nopeuden.

Muut nukkuivat enemmän tai vähemmän minun ajaessa ja väänsin radiota kovemmalle pysyäkseni virkeänä. Lauluista oli hupaisaa etsiä yhteneväisyyksiä ja enteitä tulevalle jahdille. Lauloin Juha Tapion kanssa kilpaa "tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa" ja kuulosti hyvältä, sillä oltiinhan jo ensimmäisen jahtipäivän puolella. Seuraavaksi J. Karjalainen loilotti ja latisti tunnelman laulamalla "olen mies jolle ei koskaan tapahtu mitään". Hyvä kappale se muuten on. Ja onneksi ei sentään laulanut veristä miestä. Yhtenä vuonna sellainenkin umpisurkea Jesse Kaikurannan tusinakappale oli hitti, jossa laulettiin "miks ei sitä hengiltä saa" ja se raikui menomatkalla radiosta useampaan otteeseen aiheuttaen melkoisia naurunpurskahduksia hirviporukassamme, kun väänsimme tuon tarinan sopimaan metsästykseen kuinka joku laulaa sitä radiopuhelimeen kesken metsästystilanteen.

Viiden aikaan oli minun vuoroni yrittää nukkua ja ehkä hetken siinä onnistuinkin. Vähille unet kuitenkin jäivät, mutta olipahan ensimmäisen maastoyön sikeä uni ainakin taattu. Saavuimme perille kymmenen maissa aamupäivällä.

Veimme pakastimet jemmaan ja lähdimme saman tien maastoon. Pari kaveria seurastamme jo olivat olleet edeltävän yön taivasalla metsässä ja heillä jahti oli ollut jo koko aamun käynnissä. Olivat löytäneet huonosti sammutetusta nuotiosta levinneen noin 10*10 metrin kytevän alueen ja sitä sammuttelivat tamppaamalla vielä muutkin meidän porukan miehet, kun vettä ei ollut lähellä. Onneksi oli ollut tyyntä. Metsäpalovaroitusta ei ollut annettu, mutta sovimme, että tulia pidetään vain vesistöjen lähellä ja pyritään pitämään niiden koko kohtuullisena.

Minä seurueen pääosan kanssa pääsin lähtemään metsään puolen päivän aikaan. Jaoimme kullekin oman pääpiirteisen reitin jota kulkisimme kymmenisen kilometriä itään tutulle leiripaikalle Pitkänsuon laitaan. Olemme nimenneet monia paikkoja kartasta poikkeavalla tavalla, koska saamenkieliset paikannimet ovat hankalia lausuttavia radiopuhelinkeskusteluissa ja osalla ei edes ole nimeä tai ne eivät ole yhteneväisiä eri karttatulosteissa. Esimerkiksi joidenkin pienien purojen nimet ovat eri purojen kohdalla. Pitkäsuo on yksi sellainen nimeämämme paikka ja sijaitsee Nelisatasen itäpuolella. En tässä postauksessa jaa karttalinkkejä.

Joki lähtöpaikalla.

Seurailin alkumatkasta serkkuni kanssa jokivarressa kulkevaa poroaitaa pari kilometriä, että olemme varmasti pois yksityisistä metsistä ja riittävän pitkällä valtion mailla. Molemmat päivittelimme ruskaloiston kauneutta ja kuinka mahtavaa on päästä tällaisiin maisemiin metsästämään. Sitten minä nousin ylemmäs rinteeseen ja erkaannuimme omille reiteillemme.

Porot aiheuttivat koivikossa sydämentykytyksiä, kun joidenkin väri näytti alkuun sopivan niin passelisti hirvelle. Poroja olikin alueelle ilmestynyt todella paljon ja urokset tulivat välillä katsomaan hirvenhoukuttelijaa lähelle ja murahtelivat hirveä möreämpiä ääniään. Riesaksi asti niitä oli.

Poroaita.

Jokilaakson soinen pohja ja ruskaiset vaarojen rinteet.

Häädin lähelleni tulleet porot napsauttamalla sormiani.

Sitten havaitsin sivusilmällä liikettä etuoikealla, jonka profiilista ei voinut erehtyä. Nyt oli ensimmäinen hirvi näkyvillä 40 metrin päässä. Kutsuin ja hirvi pysähtyi hetkeksi jatkaen pian verkkaista kulkuaan. Varovasti sujautin patruunan pesään avittaen vasemman käden sormilla patruunaa, että en kilahduksilla karkoita hirveä ja aloin tihrustamaan koivikkoon millaisesta eläimestä oli kysymys. Äänetöntä latausta olen harjoitellut ja se on äärimmäisen kriittinen vaihe erämaan hirvien kanssa, jotka eivät kenties koskaan ole ihmistä nähneet eivätkä siedä metallisia kilahduksia, eikä juuri muitakaan ääniä. 

Eläimen näkeminen oli hankalaa, kun lehdet olivat vielä puussa. Pitkälle ei nähnyt yhtään mitään. Hirven kävellessä rauhallisesti näin 9-kertaisella suurennoksella pään ja totesin, että ei ole ainakaan sarvia. Pienen kokonsa vuoksi määritin eläimen ylivuotiseksi naaraaksi ja jätin ajoittaisista risuvapaista ampumalinjoista huolimatta puristamatta liipaisimesta. Tarkoitus oli etsiä sarvipäitä tai ainakin hieman isompia aikuisia hirviä. Patruunan pistin takaisin lippaaseen, koska porukallamme on kirjoittamaton sääntö olla kulkematta patruuna pesässä muulloin kuin tilanne päällä. Näin vältetään turhat onnettomuudet ja liian myöhään tehdyistä havainnoista johtuvat oho-tilanteet.

Hetkeksi hirvi jolkotteli vähän matkaa eteenpäin, mutta yhytin sen uudelleen pienen jängän laidassa, kun hiivin rauhallisesti ja ynähtelin harvakseltaan yhteydenpitoääniä. Naaraat eivät ole yleensä kovin kiinnostuneita kutsuäänistä, varsinkin kun matkin toista naarasta. Olisi tietenkin voinut urostakin yrittää imitoida. Myötätuulessa hirvi sai minusta pian vainun ja jolkotteli puolisen kilometriä alas aidan reunaan, missä serkkuni näki saman eläimen ja teki saman ratkaisun kuin minäkin jättäen sen ampumatta. 

Tapahtuman jälkeen sovimme radiopuhelimella kahvitauosta ja teimme jokivarteen tulet lähellä olleiden jahtikavereiden kanssa. Aurinko paahtoi aukealla jängällä ja lämpömittari näytti varjossa 23 astetta. Aivan liian kuuma hirvien perässä kuljeskeluun. Joku siinä tarkeni jopa pyöriä nuotion äärellä pelkissä kalsareissaan.
 

Tauon jälkeen kahlasin Sahankadottamakummun tienoilta joen yli ja nyt saapasvarsi riitti hyvin pitkän kuivan kauden jälkeen matalissa vesissä. Kumpu sai nimensä, kun unohdin eräänä vuonna sinne sahani ja näytin sittemmin ilmakuvasta puun, jonka juurella pidin tulia ja oletettu hukkauspaikka oli siinä. Kaveri haki sahan siitä seuraavana vuonna, kun en itse päässyt metsään. Vielä tänäkin vuonna sama saha oli mukana.

Joen ylittäminen oli tänä syksynä helppoa.

Halusin pian päästä mainiohin Nelisatasen hirvimaastoihin, jonka rinteiltä minulla oli useita hienoja houkuttelukokemuksia. Yhtenä vuonna samana päivänä onnistuin houkuttelemaan siellä kolme sarvipäätä lähimmillään kahdenkymmenen metrin päähän, mutta velmut eivät ampumalinjaa antaneet vaan kiersivät koivupensaiden takana, kun minä nökötin korpossa ristikko lavoilla puolet liipaisimen vaatimasta kilon puristusvoimasta jo puristettuna. Vielä niidenkin lisäksi näin samana päivänä neljä aikuista hirveä Vaakasuolla, mutta arvioin matkan väärin ja jätin ampumatta, kun en ollut täysin varma laukauksen onnistumisesta. Ei se mitään. Hienoja tilanteita ne olivat ja ampumatta jättäminen harmittaa aina vähemmän kuin ammuttu epäonnistunut riistalaukaus.

"Uooooo..." Hirven houkuttelija tunturikoivun varjossa.

Pelottava nokkava örkki!

Eipä tarvinnut kauan kulkea, kun oli taas hirviä näkösällä. Emän ja vasan näin ensimmäisenä, mutta sitten näin myös pienen sarvipään sujahtavan heidän takanaan pois päin. Houkuttelin paikalla pitkään, mutta sonni ei ollut kiinnostunut muista naaraista. Eihän tämä vielä varsinaista kiima-aikaa ollutkaan ja aloin epäilemään koko kutsun toimimista tähän aikaan. Vaikeuttaa houkuttelupyyntiämme tämä nykyinen Ylä-Lapin kiima-ajan rauhoitus.

Vielä ennen leiriin menoa näin viidennen hirven ensimmäiselle jahtipäivälle, kun oletettavasti 2,5 vuotias naaras tuijotti suon laidassa 50 metrin päässä. Ampumalinja olisi ollut, mutta en uskaltanut, kun en voinut olla varma onko mahdollinen vasa koivikon puolella vai ei. 2,5 vuotiailla lehmillä ei tosin vasoja vielä olekaan, mutta enhän minä sen ikää osannut kutsuäänilläni kysyä. Kunhan arvasin. Lopulta hirvi kääntyi koivikkoon eikä ainakaan lähellä vasa seurannut. Periaatteessa olisin siitä voinut hirven kaataa, mutta päädyin vain laukaisemaan kamerani.

Lähikuva. Mielestäni vanhemman näköinen kuin ylivuotinen.

Kuljettuani noin 12 kilometrin taipaleen autolta, hakeuduin illan hämärtyessä vanhalle leiripaikalle, jossa jo muutama kaveri oli nuotiolla. Lähtiessä oli ollut epäselvää majoitteiden riittävyys, mutta asia olikin päin vastoin. Majoitteita oli melkein liikaa tai ainakin muutamassa olisi ollut enemmänkin tilaa. Minä nukuin cubenista teippaamassani tarpissa ja veljelläni oli lainassa liepeellinen laavukankainen versio. Lisäksi oli yksi Penalaavu, Haltin kangaslaavu, Haltin wing ja yksi itse tehty suora tarppi tai laavukangas. Selkeänä iltana odottelin revontulia taivaalle ja olihan niitä. Iltapala oli makkarapainotteinen. Ne piti syödä pois nopeasti, kun päivälämpötilat olivat niin korkeita. Perinteisesti hirvireissulla ei varsinkaan viilata eväsgrammoja.

Jättösarvi.

Repolaisia.

Leiri. Monenlaisia majoitteita.

Hirvireissun toisen jahtipäivän tapahtumiin pääset tästä linkistä.

Hirvestysreissun varusteet kuvissa

Hirvisavotta.

Huomenna kääntyy piippu kohti pohjoista, kun lähden porukan kanssa hirvijahtiin. Tein varustelistan jo aiemmin ja linkki siihen löytyy postauksesta Jahtikauden aloittelua ja varustelista Ylä-Lapin hirvestysreissulle. Eilen pakkailin suurimman osan varusteista rinkkaan. Hämmästyttävä ero aikaisempiin vuosiin on se, että leirivarusteet eivät täytä puoliakaan 65 litraisesta Haglöfsistäni, kun solumuovi on vaihtunut ilmatäytteiseen vähemmän tilaa vievään tuotteeseen.

Setin paino on tipahtanut reilut pari kiloa edellisvuodesta ollen nyt noin 21 kg. Siihen tulee vielä eväät lisäksi. Tuosta painosta melkein 10 kiloa muodostuu aseesta, patruunoista, radiopuhelinvarusteista, oranssista hirviliivistä ja -lippiksestä, kaadolla tarvittavista välineistä (jätesäkit, narut, saha...) sekä järjestelmäkamerasta ja sen varusteista. Painotin sanaa oranssi, koska nykyisen lain mukaan hirvenmetsästyksessä käytettävä huomioväri on oranssi (Finlex: Metsästyslaki 270/2013 § 22). Punainen ei käy, mutta eihän se ole käynytkään enää pariin vuoteen, joten se oli varmasti kaikilla jahtimiehillä jo tiedossa. Oranssi onkin huomattavasti huomattavampi väri verrattuna punaiseen, joten muutos on ehdottomasti parempaan suuntaan.

 

Pääosa varusteista. Rinkka, Deerhunter Montana -metsästyspuku, hirviliivi ja -lippis, kenttäpakki, quilt, ilmapatja ja paikkasetti, kiilat, avaruuslakana, cubentarppi, oranssi rinkan sadesuoja, aurinkopaneeli yms, otsalamppu, säänkestävä kartta ja kompassi, lämpömittari, sissipuukko, tiskiharja, retkisaha, lusikka, vessapaperi ja irtohihnoja.

Tällä hetkellä sääennusteet lupailevat melko lämpimiä kelejä pohjoiseenkin, mutta toivottavasti reissulla tulee myös selkeitä ja viileitä öitä, jotta saisin quiltin mukavuuslämpötilatestiä jatkettua kylmempään suuntaan. Varaudun 5-6 yöhön maastossa, mutta metsäretken tarkka kesto ei ole etukäteen tiedossa. Maastossa ollaan niin kauan, että hirvet on kaadettu. Tämä on minun kuudes pohjoisen hirvestys ja tyypillisesti reissu on ollut 4-7 maastoyön mittainen.

Tikka T3 Hunter+Leupold VX-II 3-9x40, piippukäärme, öljypullo, Sakon Super Hammerhead -patruunoita. Lisäksi lähtee talttapäinen ruuvari ja kuusiokoloavain rautojen tai kiikarin irroittamista varten.

Radiopuhelinvarusteet.

Alla muutama kuva viime vuoden reissulta.

 

Laavukankaan kipinänreikien paikkaaminen

Polyuretaanipinnoitettu nailonkangas, taffeta ("laavukangas"), on yleisesti käytetty materiaali kangaslaavuissa ja tarpeissa. Materiaali soveltuu hyvin käytettäväksi nuotion lähellä, koska kangas kestää kipinöitä melko hyvin. Kipinänkesto on aika tarkasti suhteessa materiaalin painoon ja laavukangas on sieltä kevyimmästä päästä (70 g/m^2) mitä itse käytän avotulen lähellä.

Viikon kuva: Viikko 36

Viikon kuva: Viikko 36

Liittyy postaukseen: Sorsastuksen aloitus

Sorsastuksen aloitus

Syksy on tulossa ja ensimmäiset kurkiporukat jo lentelivät viikonloppuna taivaalla.

Pääsin viimein viikonloppuna aloittamaan sorsastuskauden. Kävin kolme kertaa järvellä. Ensimmäisen kerran heti perjantai-iltana, sitten lauantaina aamulla ja vielä illansuussakin. Ostin tälle kaudelle kokeeksi asekauppaan uutena tuotteena tulleita kuparihauleja. Lyijyhaulithan ovat olleet kielletty jo 20 vuotta, mutta tuntuu, että korvaavien valikoimat ovat silti edelleen aseliikkeissä suppeita. Kupari oli hinnaltaan kipurajalla (pari euroa laaki), mutta haulimateriaalina tähän saakka käyttämääni terästä korkeamman painon vuoksi päätin ostaa. Paino sijoittuu teräksen ja lyijyn väliin ollen jotakuinkin volframin painoinen, mutta jälkimmäisenä mainittuun verrattuna vähemmän hauras. Patruuna osoittautui käyvän hyvin Mossberg 835 -pumppuhaulikossani puolisuppealla supistusholkilla ja toimi vakuuttavasti myös tositilanteissa. Ensivaikutelma tuohon haulimateriaaliin on siis hyvä.

Kausi alkoi mainiosti, kun heti venerantaan saavuttuamme näin sinisorsan uivan 40 metrin päässä. Töräytin pilliin muutaman kerran ja sorsa vastasi heti. Sitten annoin pillin lapselle ja annoin hänenkin kokeilla töräyttelyä. Sorsa ui ampumaetäisyydelle ja saimme siitä ensimmäisen saaliin. Tuon jälkeen otimme veneen ja lähdimme kiertämään lammen ympäri kaislikon reunoja pitkin. Pääsin toisen sinisorsan tipauttamaan ilmasta noin 30 metrin päästä, kun sorsa hyppäsi kaislikosta. Oli haastavaa ehtiä ampumaan, kun itse olin myös airoissa, mutta kertalaakilla lintu kuitenkin tipahti.

Lampea kiertäessä oli hauska tilanne, kun joutsenperhe puski kaislikon kätköistä vain noin 15 metrin päästä veneestämme ohi. Ihmettelin, että mikä sieltä tulee, kun koko kaislikko heilui ja rapisi. Pian kaksi valkoista vanhempaa ja neljä harmaata poikasta ilmestyivät ruovikosta ja lensivät etäämmälle.

Ensimmäisen sorsastusreissun saalis ja varusteita. Pelastusliivit ja kuulosuojaimet ovat tärkeitä varusteita sorsastaessa. Paukkuliivit eivät häiritse ampumatilanteessa ja niitä on saatavilla myös maastokuvioidulla kankaalla. Lapsi viihtyy veneessä hyvin radiokuulosuojaimien kanssa. Itse pidän aktiiveja, jotta kuulen kaislikosta pomppaavat sorsat voiden kuitenkin pitää kuulon jatkuvasti suojattuna pamausten varalta.

Lauantaiaamuna olin venerannassa heti aamuhämärässä vähän viiden jälkeen. Itse en päässyt tuolla enkä illansuun reissulla enää ampumaan, mutta aamulla sorsastuskaverini tipautti minun soutuvuorollani ainoan kaislikosta sillä kertaa pompanneen sinikon varmasti alas. Otin muutamia kuvia järviltä ja niitä tässä alla.

Sunnuntai-iltana valmistin perheelle päivälliseksi kermaisen sinisorsakastikkeen kantarelleilla, sipulilla ja kaalilla höystettynä. Lisäksi keitin oman palstaviljelmän perunoita. Syksy on mainiota aikaa, kun voi itse hakea tuoretta syötävää luonnosta ja palstallakin alkavat jo viljelykset kypsyä. Sen verran maukasta oli, että kuulemma pitäisi taas joku kerta käydä sorsastelemassa... Seuraava metsästysretki kuitenkin suuntautuu vajaan viikon päästä Ylä-Lapin hirvijahtiin.

Sorsalammen veneranta lauantaiaamun hämärässä.

Haaleita ruskan värejä jo havaittavissa vastarannan lehtipuissa.

Luulisi heinäsorsien tuolla viihtyvän.

Tippoja sateen jälkeen.

Melontakuvia Näsijärveltä

Sain mahdollisuuden lähteä kaverin kanssa keskiviikkoiltana Näsijärvelle melomaan. Seitsemän aikaan suuntasimme parin kilometrin matkan eräälle kalliolle (karttalinkki) kalastelemaan ja palasimme pimeän laskeuduttua. Valokuvasin myös hieman ja tässä muutama otos.

Melomisesta olisi varsin helppoa innostua enemmänkin.

Ahvenia piti narrata, mutta tuollainen tuli. Fileiksi meni kuitenkin.

Näsijärven selkää.

Kanootti kalliolla.

Auringonlasku.

Tampere iltahämärässä.

Viikon kuva: Viikko 35

Viikon kuva: Viikko 35

Liittyy postaukseen: Yö Kärkkistensuolla 28-29.8.2015

Yö Kärkkistensuolla 28-29.8.2015

Kuu kaakon yllä.

Tarkoitukseni oli tehdä yön yli kestävä pyöräretki suon laitaan ja houkutella hirviä kuvattavaksi. Suunnitelmat menivät pyöräretken osalta pipariksi edeltävänä päivänä työmatkalla, kun 80-luvulta peräisin oleva käyräsarvinen retkipyöräni meni oikein kunnolla rikki. 

Lähdin autolla illalla yhdeksän aikaan Uudestakaupungista Inhamoa kohti tavoitteena leirityä Kärkkistensuon (karttalinkki) laitaan niin lähelle aukeaa kuin mahdollista. Tiesin jo entuudestaan, että kyseinen suo on hieno. Keskellä on pieni järvi ja räme on säästynyt ojituksilta, joskin eräs hakkuu viistää sadan metrin matkalta avosuon länsireunaa. 

Jätin auton kilometrin päähän suosta ja kävin iltahämärässä etsiskelemässä itselle uusilta alueilta leiripaikkaa suon eteläosasta. Näin ison kantarelliesiintymän pimenevässä kuusikossa, mutta annoin sen odottaa poimijaansa seuraavaan päivään. Muistin samalla, että unohdin evääni toiseen reppuun, joka ei ollut nyt mukana. Ei hätää, ajattelin. Löytäisihän syksyllä evästä maastostakin syötäväksi varsin riittävästi. Marjasato on tänä vuonna erinomainen ja olihan nyt sieniapajakin jo tiedossa. 

En kuitenkaan kelvollista leiripaikkaa löytänyt uusilta alueilta ja suolta lähtevä oja katkaisi aikeeni edetä pitemmälle, jossa kartan mukaan pistää kallio niemenä järveä kohti. Näin enää vaivoin liikkua ilman otsalamppua kuusikossa, joten päätin mennä avosuon laitaan saapastelemaan ja palailla sitä kautta tutuille seuduille täyden kuun valossa. Tiesin löytäväni sieltä makuupaikan helpommin. Metso pomppasi edestäni matkalla.

Pimeässä pystytin tarpin aivan avosuon reunaan ilman tukitolppia (leiripaikka kartalla). Naru vain puiden väliin, nurkat maahan vaarnoilla ja se oli siinä. Aivan säkkipimeää ei kuitenkaan edes tullut, kun kuu valaisi taivaalla. Itikoita oli vielä näin elokuun lopussakin kosteikon laitamilla paljon, joten onneksi olin ottanut myös hyttysverkon mukaan, vaikka emmin lähtiessä vieläkö sitä tarvitsisi ottaa. 

Kymmenen jälkeen kömmin peiton alle. Tullessa mittari oli näyttänyt peräti +19 astetta, mutta tuossa vaiheessa se näytti enää kymmenen astetta vähemmän. Ennusteessa oli yön kylmin +14 astetta, mutta ilmeisesti veikkaus oli tehty Isokariin, jossa meri lämmittää tähän aikaan vuodesta tuntuvasti.

Tarkistin, että aurinko nousee kuuden maissa, joten laitoin kellon soimaan viideltä, että olen heti hämärissä virittelemässä ensimmäiset kutsuäänet ilmoille. Levitin peiton päälleni ja tapoin muutamat hyttyset pois inisemästä, jotka olivat ilmeisesti piileskelleet pohjattoman majoitteeni kohdalla aluskasvillisuudessa. 

Kuulin vielä pitkäkseni heitettyänikin useita haulikon laukauksia lähijärviltä. Ainakin minun silmistäni värinäkö oli mennyt hämärän vuoksi jo ajat sitten nähdä sinisiä tai muunkaan värisiä siipipeilejä eikä täysikuusta huolimatta enää mielestäni olisi ollut syytä sorsastaa, vaikka iltalennollaan linnut varmasti taivasta vasten tummina hahmoina hyvin näkyivätkin. Joku tietenkin sanoo tunnistavansa lajin siitä hahmostakin...

Nukahdin pian, mutta havahduin ennen puolta yötä. Vilkaisin oviaukosta suon yli taivaalle ja näin vihreää loimotusta korkealla puiden päällä. Revontulia!! Siinä oli käsiä ja jalkoja enemmänkin laavukankaisen tarppini alla hetkellisesti, kun kiirehdin housut ja intin poolon päälle ja menin suolle valokuvaamaan. Harvinaisen hienot loimotukset näin eteläisen Suomen standardeilla mitattuna! Kameralle en saanut kunnon tukea, joten jouduin suurentamaan ISO-lukua lyhentääkseni valotusaikoja. Kuvasin myös kuuta joka valaisi usvan peittämän suon aavemaisella valollaan. Aivan mahtavaa! Hyttyset pyörivät ympärillä, mutta ainakin tunnin loikin fiiliksissä keskellä suota kuuden asteen lämpötilassa. Revontulet heikkenivät pikkuhiljaa ja viimein painuin takaisin pehkuihin. 

Näkymä tarpin oviaukolta puolen yön aikaan.

Vihreää valoa.

Revontulia!

Kuun valaisema utuinen suo.

 

A-UUUUUUUU! Oli tuota kuuta vähän ulvottava silläkin uhalla, että karkottaisin hirvet alueelta. Kärkkistenjärven rannassa on yksi mökki, jossa näkyi olevan valot päällä eli varmaan joku paikalla.

Aamulla heräsin etäältä kuuluneisiin teerien suhauksiin. Olen niin paljon käynyt teeren soitimella, että havahdun siihen ääneen, vaikka se kuuluisi kaukaakin, niin kuin nyt. Teerikoiraat ovat siitä hassuja otuksia, että innostuvat myös syksyllä soimaan ja tappelemaan, kun sattuu sopiva aurinkoinen aamu. Aina kelpaa pieni aamupaini suon pinnassa. Nyt varsinaista soidinta ei näkynyt ainakaan tällä suolla, mutta muutaman teeren näin aamun mittaan lentämässä. Kellon soittoon olisi ollut enää vartti, joten aloin jo pukeutua päivävaatteisiin.

Lämpötila oli tipahtanut neljään asteeseen ja edelleen olin kuumissani peiton alla. Edelliset kylmimmät yöt olivat siis olleet seitsemänasteisia, joten kolmella asteella sain mukavuuslämpötilatestiä jatkettua kylmempään suuntaan. Näyttää siltä, että varmasti pikkupakkasella tuolla pärjää, ainakin jos jotain vaatetta laittaa päälleen. Nähtäväksi jää mikä on raja milloin lisävaatetusta tarvitsee. Pipoa tai kaulaliinaa ei tarvinnut. Tosin sellaisia ei ollut mukanakaan, vaikka olisi tarvinnutkin, kun olin liikkeellä vain kevyellä varustuksella. Varustelistankin tein iloksesi ja yritin otsikoida sen paikallisella murteella, vaikka olenkin aivan muualta kotoisin; "mää oli yhre yä reisus vakkasuames. Nää kaik ryjä mul ol fölis". Varustelista tästä linkistä.

Tulin tarpista ulos ja hyttysten armeija hyökkäsi kimppuuni. Ynähdin aamunavauksena muutaman lyhyen hirvien yhteydenpitoäänen ja muutaman minuutin päästä jatkoin ääniä pikkuhiljaa pitemmiksi yrittäen matkia kiimaääniä. Tyynellä suolla ääni kiiri kauas ja kaiku vastasi parin sekunnin kuluttua. Hirvien vaimeita vastauksia tuskin olisin kuitenkaan kuullut ennen kuin vasta elikon turvan ollessa korvassani kiinni, niin voimakas oli verenimijöiden ininä ympärilläni. Houkuttelin paikallani puolisentoista tuntia ennen kuin lähdin kävelylle läheiselle mäelle katsomaan pirunpeltoa ja hakemaan aamupalan. Rauhallisesti kävellessäkin voi hirviä houkutella, kunhan muistaa pysähdellä usein niin kuin villit eläimet luonnossakin tekevät. Vaikutelmaa voi tehostaa riipimällä puiden lehtiä. Hirvethän syövät jatkuvasti kulkiessaan. Kiima-aikana voi myös matkia sarvienhankausääniä tai katkoa risuja. Oma turvallisuutensa kannattaa kuitenkin huomioida, jos pyrkii matkimaan hirvisonnia ja houkuttelemaan toista paikalle. 

Kärkkistensuo.

Usvaviiruja.

Ristilukin saaliiksi on jäänyt edes yksi hyttynen.

Maja suon reunassa.

Päivänvalossa näki hyvin, että suurin osa puolukoista oli kypsynyt. Mustikat olivat isoja mollukoita, mutta maku jo hieman laimentunut. Popsin useita kourallisia kumpiakin suuhuni ja maistoin muutaman karpalonkin, jotka tosin olivat vielä melko raakoja. Myös juolukoita kasvoi tyypillisessä elinympäristössään suon reuna-alueella ja maistelin niitäkin. Juolukka häviää maussa varsin vähän mustikalle ja on helpompi poimia käsin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna on tullut poimittua niitä pakkaseenkin asti. 

Mustikoita.

Puolukoita.

Karpaloita.

 Noustessani mäkeä ylös näin valkohäntäpeuran nousevan makuulta ja lähtevän pois päin. Ne uskovat jokseenkin hirven ääniäkin ja möläytin yhteydenpitoäänen. Peura pysähtyi katsomaan ja laukaisin kamerani. Haavakoksi jäi. Oli nimittäin linssi paksussa huurussa... Hirvikärpäsiä surahteli takin ja lierihatun väliselle alueelle pyrkien tunkemaan hatun alle. Litistelin kärpyläisiä parhaani mukaan.

 

Nousin pirunpellolle (karttalinkki) ja haihduttelin auringon ensisäteissä linssini jälleen kirkkaaksi kuvatakseni pari ruutua. Pieni luolakin näkyi olevan ison kiven alla. Pienempi mies mahtuisi pujahtamaan sisään. Joutessani nakersin muutaman kallioimarteen juuren. Mäeltä palailin pikkuhiljaa leiriin keittämään päivitetyllä risukeittimellä aamukahvit. Kantarelliapajan kautta tietenkin. Käärin sienet anorakkiini, kun ei muutakaan pussin korviketta ollut mukana.

Kivinen mäen laki.

Ison kiven alla oli luola.

Kantarelliesiintymä eläinten polulla.

Tyypillisesti suurin osa sienistä on sammalen alla vaikeasti havaittavissa, toisin kuin oppikirjakuvissa.

Anorakillinen sieniä.

 Aurinko oli jo melko korkealla, kun virittelin risukeittimeen tulet. Kattilan sijaan oli nyt kenttäpakki ja reikien määrä tuplattu alaosassa. Nyt pelitti hyvin! En ottanut aikaa, mutta nopeasti kiehahti kahden kupillisen verran vettä (4 dl) pakissa ja pakin viereen jäi rako syöttää tikkuja keittimeen. Pystysuunnassa mahtuivatkin hieman pitemmät pätkät sisään. Kahvin keittämisen jälkeen laitoin muutaman kantarellin kypsymään pakin kannelle. Hauska aamupala; paistettua kantarellia, puolukoita, mustikoita, juolukoita, karpaloita, kallioimarteen juuria ja kahvia.

Tarppi.

Aurinko puiden yläpuolella.

Vastavalo.

Päivitetty risukeitin. Nyt pellittää mainiosti!

Aamukahvit.

Kantarellipitoinen aamupala.

Purin leirin ja pakkasin kamppeet rinkkaani ja lähdin omaisuus mukanani suon poikki kiertääkseni pienen lenkin ennen paluuta autolle. Suo oli paikoin upottava, mutta kuitenkin turvallisesti kuljettavissa saappailla. Joutsenpariskunta lähti Kärkkistenlammelta lentäen ylitseni ja palokärjen nokasta tunnistin yhteys- tai varoitusäänen ennen kuin näin linnun pistelevän katkonaista räpyttelyä lentoäänien saattelemana suon toisen puolen kuiviin puunrunkoihin.

akpoika suolla.

Mielelläni olisin tästä reissusta jättänyt auton kaupunkiin ja pyöräillyt Uudenkaupungin läheisiä mukavia pieniä hiekkateitä kohteeseen ja takaisin, mutta joutaapa sellaisen reissun toteuttamaan myöhemminkin. Kohokohtana olikin nyt ehdottomasti yölliset seikkailut revontulien ja täyden kuun loimussa keskellä avointa suota. Kannatti taas lähteä ulos!