Talvinen syysretki Teijossa 4-6.11.2016: Teerisaaresta pohjoiseen

Retken ensimmäiseen osaan ja hyytävän yön tarinaan pääset tästä linkistä. 

Teerisaaresta lähdimme Puolakkajärven eteläpuolitse itään. Päätavoitteena puiston itäosassa oli alueen suurin suoalue, Punassuo, ja sieltä tarkoitus jatkaa pohjoisemmas. Koukkasimme alkuun jopa aavistuksen etelän puolelta, jotta saatoimme kulkea koko mahtavan suon läpi. Pienemmän suon ylityksellä päivä alkoi heti Terrisaaresta lähtiessä ja siitä pikkuhiljaa varpaiden saappaissa lämmitessä tulimme kallioille ja metsään. Polku leveni metsäautotieksi ja taisimme pätkän olla ihan kansallispuiston ulkopuolellakin. Hirvieläinten jälkiä oli runsaasti ja monenkokoisia. Saappaista piti pian ottaa villasukka pois ohuemman sukan ja huopavuoren välistä, kun alkoi kuumentua varpaat. Erinomaisesti pelittivät minun talvikumpparini yli kymmenen asteen pakkasessa!

Teerisaaren viereinen suo (karttalinkki)

Mikä on lumen vetolujuus? Sen verran minäkin rakennesuunnittelusta tiedän, että tässä kuvassa olevien notkahtaneiden palkkien alapintaan kohdistuu veto ja yläpintaan puristus.

Tietä pitkin kulkiessa ohitimme vähän ennen Punassuota vanhan rakennuksen kivijalan ja toisen puuosiltaan huonoon kuntoon päässeen talon. Tässä Liskelän kohdalla (karttalinkki). Talojen perustukset olivat korkeat ja valmistetut niin sanotusta slagitiilestä. Ei slaagi, vaan slagi yhdellä aalla. Perehdyin sen verran aiheeseen, että kyseessä on masuunista raudanvalmistuksen sivutuotteena saadusta kuona-aineesta valumuoteissa valmistettu kova ja kestävä tiili. Useissa noista tiileistä oli vihreän sävyjä ja rakennuksen kylki oli tavanomaista muurausta värikkäämpi. Näitä vastaavia on Teijon alueella ilmeisesti jonkun verran muuallakin.

Seinän tutkiskelija.

Slaagitiili.

Suolla ei tungosta ollut. Parkkipaikalla (karttalinkki) oli joku jäljistä päätellen käynyt autonsa kääntämässä sitten alkuviikon lumisateen, mutta ei sen enempää näkynyt liikkeistä merkkejä. Saimme tallata omat jälkemme lumisille pitkospuille. Tallustelimme auringonpaisteessa suon päästä päähän, etelästä pohjoiseen. 

Jotenkin kummallinen näky vuodenaikaan nähden olikin tuo keltainen mollukka taivaalla. Marraskuun ensimmäisellä viikolla pitäisi olla mustaa ja sataa märkiä tiskirättejä vaakatasossa silmään, mutta nyt hyväntahtoinen aurinko katseli meitä eikä vissiin missään tapauksessa ollut meille edes vihainenkaan, mutta kyllähän se lämmitti poskea ärsyttävän keväisesti. Silmiäkin piti siristellä. Eihän sellainen ole mistään kotoisin.

Metsähallitus oli pystyttänyt polun varteen jokusen kyltin, joissa lupailtiin muutamassa kohdassa korjailla osin huonoon kuntoon päässeet lankut viimeistään ensi vuonna ja sitä varten jossain metsikössä oli isot kasat puutavaraa.

Nousu Punassuon parkkikselta suolle.

Pätkös.

Punassuo.

Punassuon vastavalo hirvittävässä auringonpaahdossa.

Kuurankukka (;-))

Peilikuva.

Kasat lankkuja.

Luminen metsämaisema.

Suon päässä oli välipalan aika. Söin Tee-Se-Itse-Mies -leipää, jonka väliin laitoin runsaasti kohmeista maksamakkaraa. Välipalan jälkiruuaksi söin vielä kourallisen pätkissuffeleita. Slurp.

Välipala.

Jono oranssipukuisten miesten täyttämiä autoja ajeli tietä pitkin ja pari hirvimiestä meni passiin johonkin siihen suon laidalle meidän ohitsemme. Tiesivät siellä hirviä olevan kuulemma. Niin minäkin tiesin, tai vähintään arvelin. Muutamat tuoreet jäljet näkyi suota ylittäessä, mutta valitettavasti ei itse jälkien jättäjiä. Metsästäjiltä saimme vahvistuksen jälkihavinnoista tekemillemme johtopäätöksille, että kauriita ja peurojakin alueella liikkuu runsaasti. Sen lisäksi niitä isompiakin hirvieläimiä sankoin joukoin. Sellainen muistikuva jäi, että taisimme kuulla laukauksen tai pari sieltä suunnalta hetkeä myöhemmin eli ehkä sieltä jotain saalistakin sitten tuli. Koiran haukkua ei kuulunut missään vaiheessa, joten varmaan mies- ja naisajona siellä mehtästeltiin. Se on oikein, että laitetaan ihmiset liikkeelle.

Sahajärvelle olisin halunnut mennä eteläpuolen reittiä pitkin ja losseilla Kalasuntin laavulle, mutta oletimme senkin jordaanin olevan niin jäässä, etteivät köysivetoiset lossit pelitä. Se oli oikea arvio. Menimme pätkän tietä Hauenkuonon kylän läpi ja lopun polutonta ja jäimme evästauolle niin lähelle, mutta kuitenkin niin kauas laavusta kapean salmen toiselle rannalle järven pohjoispuolella, kun jää ei kantanut retkeilijää eikä lossi liikkunut.

Uitinkallio (karttalinkki)

Kalasuntin saari (karttalinkki).

Ei se toki huono paikka ollut risukeitintä polttaa siinäkään auringonpaahteessa toisaalta. Keli tuntui lämpimämmältä kuin olikaan ja olihan se komea kalliojärvi! Todella upea, kertakaikkiaan! Lounaaksi oli koko porukalle kaveri järkännyt juustoista nuudeli-kanapataa.

Jääköön nyt mainitsematta, että sytytin risukeittimen sytytyspalalla, koska sehän olisi oikeasti huijausta eikä tieto sovellu julkisesti kerrottavaksi. Retkeilijän katu-uskottavuus menisi siinä välittömästi.

Jäätynyt lossi.

Maisemaa jäätyneelle Sahajärvelle jyrkänteen päältä.

Jyrkkää on.

Risukeitin.

Kalasuntin laavu lähellä, mutta niin kaukana.

Nuudeli-kanapataa.

Lisää erilaisten luontoelämysten tykitystä oli lounaan jälkeen luvassa heti Laviakallioilla (karttalinkki). Kalliot olivat mainion muhkeat mataline männiköineen. Siellä tuli joku porukka päiväretkeilijöitäkin vastaan. Emme siis olleetkaan aivan yksin.

Laviakalliolta laskeuduimme Hamarijärven rantaan (karttalinkki) ja etenimme rantaviivassa eteenpäin. Löysin paljon erikoisia jäämuodostelmia rannoilta ja matalissa kohdissa uskaltaessani jäälle näin myös runsaasti pikkuahvenia ja yhden 15 cm pitkän hauen jään alla. Mielenkiintoista tutkailua. Kolkkakalastus olisi nyt voinut hyvinkin tuottaa tulosta. Vesi ilta- ja aamuruokaa varten piti ottaa Hamarista, kun Nenustannokan tulipaikan läheltä ei saa vettä ja siellä aioimme leiriytyä.

Laviakallio.

Polku metsässä.

Hamarijärvi.

Jäämuodostelmia 1/4.

Jyrkänne Hamarijärven etelärannalla.

akpoika.

Kala matalassa jään alla.

Jäämuodostelmia 2/4.

Jäämuodostelmia 3/4.

Jäämuodostelmia 4/4. Luonto kykenee uskomattomiin suorituksiin!

Kaatuneita runkoja.

Poltettu metsä.

Taisi lähemmäs parikymmentä kilometriä kertyä päivälle kävelyä. Viimeistään se tuli sitten, kun tutkimme mahdollisuutta seuraavana päivänä oikaista suon yli Miiluholmaan (karttalinkki) ja vedimme siinä vesiperän. Vanha ojitettu suo oli tukittu tihutyön jälkeen umpeen, mutta ei aivan riittävästi, että kaikista ojista olisi päässyt jalan yli (karttalinkki). Ei ollut vielä riittävästi suo kohmeessakaan kantaakseen retkeilijää. Onneksi meillä oli kiertoreitti tiedossa, johon tosin siihenkin liittyi kysymysmerkkejä pääsisikö sieltä vai ei. Jokunen suopuro pitäisi ainakin loikata yli, joten toivoa sopi, että ne eivät olisi turhan leveitä. Syviähän tai jopa pohjattomiahan ne ovat aina eli kahluu ei tule kysymykseen. Palasimme Nenustannokan näköalan (karttalinkki) kautta takaisin leiriin. Mukavampi oli tuo paluuperä tehdä jo illalla ilman reppua selässä kuin aamulla täyspakkauksen kanssa.

Nenustan tulipaikka. (karttalinkki)

Umpeen laitettu ojitus.

Näkymä näköalapaikalta Hamarijärvelle.

Jo kauas Nenustan kallioille oli kuultavissa paikallisporukan möykkä, kun olivat tulleet iltanuotiolle leiripaikkaamme selvästi hieman alkoholin vaikutuksen alaisena. En jaksanut innostua yhtään. Eräälläkin palstalla joskus joku avautui lasten äänistä, kun oli lapsilla ollut liian hauskaa metsässä ja pitäneet ääntä leikkiessään. Voi kauhia sentään. Kyllä minusta aikuiset osaavat paljon huonommin käyttäytyä, kun tulevat metsään läträämään joutavine juomineen.

Pystyttelin tarpin sivummalle keula korkealle puuhun vähän loue -tyyppisesti kiinnitettynä ja en pitänyt mitään kiirettä. Tarpin nokka oli minun pään korkeudella ja sisätilat aivan fantastiset. Siinä olisi ollut kiva pitää nuotiota edessä, mutta valitettavasti se ei ollut sallittua. Keskitolppaa en laittanut, vaan kiristin huipun parin puun väliin narulla, kuten ensimmäisenäkin yönä olin tehnyt. Helppoa ja hauskaa. Siinä rauhallisen pystyttelyn aikana äänekäs porukka vihdoin lähti tiehensä ja rauha oli jälleen maassa.

Tarppi korkeana.

Tulilla.

Olin luvannut valmistaa päivällisen ja valmistelin tortillatäytteen nuotiolla lämpimäksi. Pari paprikaa, puolikas kurkku, sipuli, tacomauste ja puolisen kiloa kuivattua hirven jauhelihaa. Sitä tortillalevyjen sisään ja syömään. Jälkiruuaksi toinen kaveri paisteli vielä parit letut per nuppi. Lettujen päälle oli mustikkahilloa. Eikä ihan mitä tahansa mustikkahilloa, vaan Teiskon sellaista. Olin täynnä!

Pakillinen tortillan täytettä.

Tortilla.

Lämpömittari näytti sellaista -5 astetta, mutta kiristymisen merkit olivat taas ilmoilla. Kerron seuraavassa valovuoden tai innostuessani jopa nälkävuoden mittaisessa postauksessa miten tuo yö sujui ja minkälaista reittiä pääsimme reissun loppuun.

Eikö sinustakin ole iloinen asia, kun luettava ei lopu heti kesken?

Tästä linkistä viimeiseen osaan.