Retken ensimmäiseen osaan ja hyytävän yön tarinaan pääset
tästä linkistä.
Teerisaaresta lähdimme Puolakkajärven eteläpuolitse itään.
Päätavoitteena puiston itäosassa oli alueen suurin suoalue, Punassuo, ja
sieltä tarkoitus jatkaa pohjoisemmas. Koukkasimme alkuun jopa
aavistuksen etelän puolelta, jotta saatoimme kulkea koko mahtavan suon
läpi. Pienemmän suon ylityksellä päivä alkoi heti Terrisaaresta
lähtiessä ja siitä pikkuhiljaa varpaiden saappaissa lämmitessä tulimme
kallioille ja metsään. Polku leveni metsäautotieksi ja taisimme pätkän
olla ihan kansallispuiston ulkopuolellakin. Hirvieläinten jälkiä oli
runsaasti ja monenkokoisia. Saappaista piti pian ottaa villasukka pois
ohuemman sukan ja huopavuoren välistä, kun alkoi kuumentua varpaat.
Erinomaisesti pelittivät minun talvikumpparini yli kymmenen asteen
pakkasessa!
|
Mikä on lumen vetolujuus? Sen verran minäkin rakennesuunnittelusta tiedän, että tässä kuvassa olevien notkahtaneiden palkkien alapintaan kohdistuu veto ja yläpintaan puristus. |
Tietä pitkin kulkiessa ohitimme vähän ennen Punassuota
vanhan rakennuksen kivijalan ja toisen puuosiltaan huonoon kuntoon päässeen
talon. Tässä Liskelän kohdalla (
karttalinkki). Talojen perustukset
olivat korkeat ja valmistetut niin sanotusta slagitiilestä. Ei slaagi,
vaan slagi yhdellä aalla. Perehdyin sen verran aiheeseen, että kyseessä
on masuunista raudanvalmistuksen sivutuotteena saadusta kuona-aineesta
valumuoteissa valmistettu kova ja kestävä tiili. Useissa noista
tiileistä oli vihreän sävyjä ja rakennuksen kylki oli tavanomaista
muurausta värikkäämpi. Näitä vastaavia on Teijon alueella ilmeisesti
jonkun verran muuallakin.
|
Seinän tutkiskelija. |
|
Slaagitiili. |
Suolla ei tungosta ollut. Parkkipaikalla (
karttalinkki) oli joku
jäljistä päätellen käynyt autonsa kääntämässä sitten alkuviikon
lumisateen, mutta ei sen enempää näkynyt liikkeistä merkkejä. Saimme
tallata omat jälkemme lumisille pitkospuille. Tallustelimme
auringonpaisteessa suon päästä päähän, etelästä pohjoiseen.
Jotenkin
kummallinen näky vuodenaikaan nähden olikin tuo keltainen mollukka
taivaalla. Marraskuun ensimmäisellä viikolla pitäisi olla mustaa ja
sataa märkiä tiskirättejä vaakatasossa silmään, mutta nyt hyväntahtoinen
aurinko katseli meitä eikä vissiin missään tapauksessa ollut meille edes vihainenkaan, mutta kyllähän se lämmitti poskea ärsyttävän keväisesti.
Silmiäkin piti siristellä. Eihän sellainen ole mistään kotoisin.
Suon päässä oli välipalan aika. Söin Tee-Se-Itse-Mies
-leipää, jonka väliin laitoin runsaasti kohmeista maksamakkaraa.
Välipalan jälkiruuaksi söin vielä kourallisen pätkissuffeleita. Slurp.
|
Välipala. |
Jono oranssipukuisten miesten täyttämiä autoja ajeli tietä
pitkin ja pari hirvimiestä meni passiin johonkin siihen suon laidalle
meidän ohitsemme. Tiesivät siellä hirviä olevan kuulemma. Niin minäkin
tiesin, tai vähintään arvelin. Muutamat tuoreet jäljet näkyi suota
ylittäessä, mutta valitettavasti ei itse jälkien jättäjiä. Metsästäjiltä
saimme vahvistuksen jälkihavinnoista tekemillemme johtopäätöksille,
että kauriita ja peurojakin alueella liikkuu runsaasti. Sen lisäksi
niitä isompiakin hirvieläimiä sankoin joukoin. Sellainen muistikuva jäi,
että taisimme kuulla laukauksen tai pari sieltä suunnalta hetkeä
myöhemmin eli ehkä sieltä jotain saalistakin sitten tuli. Koiran haukkua
ei kuulunut missään vaiheessa, joten varmaan mies- ja naisajona siellä
mehtästeltiin. Se on oikein, että laitetaan ihmiset liikkeelle.
Sahajärvelle olisin halunnut mennä eteläpuolen reittiä
pitkin ja losseilla Kalasuntin laavulle, mutta oletimme senkin jordaanin
olevan niin jäässä, etteivät köysivetoiset lossit pelitä. Se oli oikea
arvio. Menimme pätkän tietä Hauenkuonon kylän läpi ja lopun polutonta ja
jäimme evästauolle niin lähelle, mutta kuitenkin niin kauas laavusta
kapean salmen toiselle rannalle järven pohjoispuolella, kun jää ei
kantanut retkeilijää eikä lossi liikkunut.
Lisää erilaisten luontoelämysten tykitystä oli lounaan
jälkeen luvassa heti Laviakallioilla (
karttalinkki). Kalliot olivat mainion
muhkeat mataline männiköineen. Siellä tuli joku porukka
päiväretkeilijöitäkin vastaan. Emme siis olleetkaan aivan yksin.
Taisi lähemmäs parikymmentä kilometriä kertyä päivälle
kävelyä. Viimeistään se tuli sitten, kun tutkimme mahdollisuutta
seuraavana päivänä oikaista suon yli Miiluholmaan (
karttalinkki) ja vedimme
siinä vesiperän. Vanha ojitettu suo oli tukittu tihutyön jälkeen umpeen,
mutta ei aivan riittävästi, että kaikista ojista olisi päässyt
jalan yli (
karttalinkki). Ei ollut vielä riittävästi suo kohmeessakaan kantaakseen
retkeilijää. Onneksi meillä oli kiertoreitti tiedossa, johon tosin
siihenkin liittyi kysymysmerkkejä pääsisikö sieltä vai ei.
Jokunen suopuro pitäisi ainakin loikata yli, joten toivoa sopi, että ne
eivät olisi turhan leveitä. Syviähän tai jopa pohjattomiahan ne ovat
aina eli kahluu ei tule kysymykseen. Palasimme Nenustannokan näköalan (
karttalinkki)
kautta takaisin leiriin. Mukavampi oli tuo paluuperä tehdä jo illalla
ilman reppua selässä kuin aamulla täyspakkauksen kanssa.
|
Umpeen laitettu ojitus. |
|
Näkymä näköalapaikalta Hamarijärvelle. |
Jo kauas Nenustan kallioille oli kuultavissa
paikallisporukan möykkä, kun olivat tulleet iltanuotiolle
leiripaikkaamme selvästi hieman alkoholin vaikutuksen alaisena. En
jaksanut innostua yhtään. Eräälläkin palstalla joskus joku avautui
lasten äänistä, kun oli lapsilla ollut liian hauskaa metsässä ja
pitäneet ääntä leikkiessään. Voi kauhia sentään. Kyllä minusta aikuiset
osaavat paljon huonommin käyttäytyä, kun tulevat metsään läträämään
joutavine juomineen.
Pystyttelin
tarpin sivummalle keula korkealle puuhun vähän loue -tyyppisesti
kiinnitettynä ja en pitänyt mitään kiirettä. Tarpin nokka oli minun pään
korkeudella ja sisätilat aivan fantastiset. Siinä olisi ollut kiva
pitää nuotiota edessä, mutta valitettavasti se ei ollut sallittua.
Keskitolppaa en laittanut, vaan kiristin huipun parin puun väliin
narulla, kuten ensimmäisenäkin yönä olin tehnyt. Helppoa ja
hauskaa. Siinä rauhallisen pystyttelyn aikana äänekäs porukka
vihdoin lähti tiehensä ja rauha oli jälleen maassa.
|
Tarppi korkeana. |
|
Tulilla. |
Olin luvannut valmistaa päivällisen ja valmistelin
tortillatäytteen nuotiolla lämpimäksi. Pari paprikaa, puolikas kurkku,
sipuli, tacomauste ja puolisen kiloa kuivattua hirven jauhelihaa. Sitä
tortillalevyjen sisään ja syömään. Jälkiruuaksi toinen kaveri paisteli
vielä parit letut per nuppi. Lettujen päälle oli mustikkahilloa. Eikä
ihan mitä tahansa mustikkahilloa, vaan Teiskon sellaista. Olin täynnä!
|
Pakillinen tortillan täytettä. |
|
Tortilla. |
Lämpömittari
näytti sellaista -5 astetta, mutta kiristymisen merkit olivat taas
ilmoilla. Kerron seuraavassa valovuoden tai innostuessani jopa nälkävuoden mittaisessa postauksessa miten tuo yö sujui ja minkälaista reittiä pääsimme reissun
loppuun.
Eikö sinustakin ole iloinen asia, kun luettava ei lopu heti kesken?
Tästä linkistä viimeiseen osaan.
On.
VastaaPoistaNo sitähän minäkin.
PoistaOn vain yksi asia, joka on kivempaa kuin retkikertomusten lukeminen: pitkien retkikertomusten lukeminen :D
VastaaPoista:-D Omalla kohdallani asia on niin, että nautiskelen näiden kirjoittamisesta niin paljon, että usein jutut venähtävät aika pitkiksi, vaikka alkaisin vain lyhyttäkin reissua kuvailemaan. Lukemisessa olen huomattavasti huonompi, mutta innostun, kun aihe on mielenkiintoinen... Kuten esimerkiksi jonkun toisen retkiblogi ;-)
PoistaTosi hienoja peili- ja jaat oksilla kuvia... ensimmainen noista kuin olisi pikkukaloja ripustettu.
VastaaPoistaMutta ise asiaan: mikahan jaa tarpin pohja-alaksi tuolla pystytyksella (pituus ja suuaukon leveys kertovampia kuin nelioina)?
Yt. luuppi
Kiitti luuppi. Oli helppo napsia kuvia, kun luonnon olosuhteet olivat pitäneet huolen kuvattavista kohteista.
PoistaSuurin pituus tuon lipan kohdalla lienee kolmisen metriä ja leveys kapenee noin kahteen metriin, mikä siis on aina kahden nurkan välisen maanvastaisen sivun pituuskin. Kaksi mahtuisi tuohon mukavasti rinnakkain ja kolmaskin menisi, jos varusteet ei ole tuon katteen alla. Tilan tuntua alla lisää kauttaaltaan tavanomaista suurempi korkeus. Käyttökelpoinen pystytystapa varsinkin silloin, kun ei ole suurempaa tuulta odotettavissa...