Pertsaa on päässyt latusuksilla sivakoimaan koneladulla jo marraskuun loppupuolelta ja kilometrejä on tällä erää sillä keinolla kertynyt noin 120 kappaletta, mutta nyt iski hinku päästä välillä metsäsuksilla maastoon.
Eteläänkin siis lumi jo tuli mukavan aikaisin, mutta jossain kohtaa piteli sen verran myös suojakeliä mistä päättelin, että metsäsuksille olisi varmaan kova kuori jossain kohtaa lumikerrosta. Lähdin tätä selvittämään vapaapäivänä Torronsuon kansallispuistoon, jossa en olekaan aiemmin käynyt, vaikka tien toisella puolella Liesjärvellä olen käynyt useita kertoja.
Parkkipaikalle tullessani yllätys oli suuri, kun yhtään muuta autoa ei paikalla ollut. Minä nautin avata oman ladun saappaat jalassa metsäsuksilla koskemattomaan hankeen, mutta ei se mitä ilmeisimmin ole muiden mielestä niin kivaa ja suosittua, kun kerran olin ainoa ihminen noin tunnin ajomatkan sisällä asuvasta arviolta 2 miljoonasta ihmisestä, jolle tuli mieleen heti aamusta lähteä suolle lykkimään. Pitkälle iltapäivään asti sain hiihtää ihan yksin näkemättä ihmisiä. Sen sijaan eläimiä oli liikkeellä ollut ja mielenkiintoisinta oli, kun sain tarkastella susilauman jättämiä jälkiä. Loppupäivän aikana sitten näkyi jo muitakin ja autolle tullessa juuri ennen hämärää oli muutama muukin auto parkkipaikalla.
Tavoite oman ladun auraamiselle tälle päivää oli 20 kilometriä ja suon kokonaan kiertämällä se juuri täyttyikin mukavasti. Kevyttä oli meno, koska avosuon pinta oli lähdepaikkoja lukuunottamatta tukevasti jäässä ja upottavaa lunta ei paljon ollut paitsi muutamalla rämeisemmällä alueella. Lähteet osasi hyvin kiertää, kun niissä kohtaa vilahteli avovesi.
5 ja puoli tuntia meni kiertää 20 kilometrin lenkki. Latuhiihtoon verrattuna matka on tietysti käytettyyn aikaan nähden lyhyt, mutta vastus on tässä lajissa erilainen ja ajassa on myös lounastauko mukana. Ja mihinkäs sitä kiire tuolla hiihtoretkellä.
---
Kerron nyt vielä erään tapauksen reissulta, joka toivottavasti toimii opetuksena sen lukijoille. Monelle nämä asiat lienee kyllä sanomattakin selvää.
Oma suunniteltu reittini oli kääntynyt jo paluumatkaksi, kun Kiuassaaren jälkeen törmäsin reissun ensimmäiseen ihmiseen. Vastaani tuli mies, joka oli latusuksilla ja -monoilla liikenteessä. Osutin juttusille, koska varustus oli minusta umpihankeen erikoinen ja enhän ollut sanonut kenellekään koko päivänä vielä ääneen yhtään mitään.
Mies oli eksyneen oloinen ja kysyi minulta pääseekö Kiljamoon autolle minun jälkiäni pitkin. Sanoin, että kyllä pääsee, koska olen sieltä aamulla lähtenyt, mutta suorempaan pääsee, kun kääntää sukset 180 astetta.
Ei ollut miehellä kompassia, karttaa eikä toimivaa puhelinta mukana ja suunta 2 tuntia ennen pimeän tuloa täysin väärä 6 kilometrin päässä autolta. Reppuakaan ei näkynyt olevan, joten ei varmaan ollut sen paremmin juotavaa, syötävää, otsalamppua, tulenteko- ja ensiapuvälineitä, taukovaatetusta ja muuta jokaisella talvisella päiväretkelläkin välttämätöntä tarviketta mukana.
Näytin kartalta missä olemme ja miltä puolelta hänen kannattaa seuraavat näkyvät saarekkeet kiertää avosuon puolella, että pääsee viralliselle reitille, joka johtaa autolle. Varmana maamerkkinä toimisi suon yli poikittain menevä pitkospuureitti, josta ei voisi ohi hiihtää huomaamatta. Ohjeistin tällä tavalla hiihtäjää oikeaan suuntaan. Mies lähtikin nopeasti, mutta noin puolen tunnin päästä hän tuli taas takaa luokseni, hieman hätääntyneenkin oloisena. Itsekin ihmettelin, että miten nyt sieltä suunnasta tulee, mutta olipahan vaan kerrassaan hyvä, että näimme uudestaan. Tällä kertaa sanoin, että nyt mennään yhtä matkaa sinne pitkospuille, jota seuraamalla hän löytäisi varmasti turvallisesti perille. Pitkospuilta mies jatkoi yksin ja huuteli kiitokset vielä kaukaa perään.
Tuollainen iso avosuo näyttää joka suunnassa aika samalta ja jos joksikin aikaa uppoutuu vaikka ajatuksiinsa tuijottelemaan suksenkärkiä ja ei seuraa maamerkkejä ja kiintopisteitä niin aika äkkiä siellä kompassiton retkeilijä on ihan pihalla ilmansuunnista. Keli voi myös huonontua sillä tavalla, ettei horisontti ole näkyvissä. Täysin puutteellisella varustuksella siellä oltiin taas liikenteessä. Pelkkään puhelimeenkaan ei varsinkaan talviretkillä suunnistuksessa kannata luottaa, kun äkkiäkös siitä akku lopahtaa pakkaskelillä jollain reissulla ja sitten ollaan ihmeissään. Kartta ja kompassi ovat oikeat suunnistusvälineet.
No, tällä oli onnellinen loppu, mutta tuli taas muistutus, että talviretkeilyssä on riskejä olemassa. Eksymiseen ei juuri ole varaa, jos muu mukana oleva varustus on puutteellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!
Feel free to leave a comment or two in the comment box!