Hirvimetsällä pohjoisessa 9-15.9.2016: 5. päivä

Tästä linkistä hirviretken ensimmäiseen osaan, jos se on vielä lukematta.

Aamuhämärää ja tuntureiden siluetteja.

Pitihän sitä edes kerran herätä kukonlaulun aikaan, kuten oikeat metsästäjät tekevät. Kello soi 4:30. Pakkasin kaikki romuni rinkkaan kotaa myöten ja lähdin metsälle. Olin siis aikeissa poistua metsästä aamupäivän aikana. Jätin aamupalan väliin, mutta silti muut ehtivät liikkeelle jo hieman minua aiemmin, kun he jättivät vielä tavaroitaan leiripaikalle. Kuljin eniten lännen puolella ja haravoimme erittäin harvassa avorivissä useamman kilometrin aluetta kohti erään joen latvoja, joka meillä on ollut sellaisena paikkana, että jos mihinkään muualle ei hirvi kaadu niin sinne kaatuu. Melkein hirvitakuun voi antaa. Alue on kaukana, mutta onpa siellä tavattu huikea määrä isoja hirvisonneja. Hassua on se, että tuolla pohjoisessa noita lapiopäitä tuntuu vuodesta toiseen tapaavan useammin kuin naaraita tai vasoja. Ensimmäiset kaksosvasatkin näin vasta viime syksynä.

Hollantilaiskaverille piti kuskata jättösarvi. Tuo pikkuinen tarttui sitten mukaan.

Porukka oli alkumatkasta niin tiiviinä ryppäänä, että koukkasin Nelisatasen itärinteiden puolelta ja alas pohjoiseen laskeville puroille, jotta saisin metsästää rauhassa. Pikkuhiljaa porukka saatiin enemmän levälleen ja kullekin oli oma tilansa kutsua ja hiiviskellä. Auringonnousua vastakkaisella taivaalla näkyi pitkään jonkinlainen pystysuuntainen haloilmiö, tai sitten kyseessä oli pätkä sateenkaaresta, joka ilmestyi hieman myöhemmin kokonaan näkyviin. Vettä ei meidän päälle satanut, mutta melko läheltä jokin kuuro ajelehti. Paksuhäntäinen kettu loikki edestäni tiehensä Pitkänsuon pohjoispäässä.

Hei haloo.

Koivikkoa. Tyypillistä meidän hirvimaille.

Söin aamupalaksi hapankorpun ja jatkoin seuraavalle vaarannyppylälle, jossa useampi riekko hyppäsi päkättäen jaloistani ilmaan. Viereisellä rinteellä kulkenut kaveri ehti jo hetken luulla, että hirvi niitä säikytteli, kunnes oranssit kamppeeni ilmaantuivat jängän laitaan. Hitaasti kulkiessa tuohon ensimmäiseen 5-6 kilometriin oli kulunut kolmisen tuntia aikaa. Kiireetöntä menoa, ja aavemaisen äänettömästi siellä on liikuttavakin, jos hirven lähelle mielii hiipiä. Kaveri sanoi radiopuhelimeen, että oli nähnyt pöllön, johon toinen vastasi tapansa mukaan kysyen "tarjositko lyijyä?" "We kill it and we grill it." Vitsi.

Kuulin jo joen pauhun ja kyselin radiolla vastakkaisen rinteen kaverilta, että kiinnostaisiko kenties keitellä nokipannukahvit. Tuossa paikassa minun oli tarkoitus erkaantua muista ja mennä päinvastaiseen suuntaan autolle, joten pieni paussi ennen sitä oli enemmän kuin paikallaan. Olihan minulla myös aamukahvi vielä kokonaan juomatta ja palaksikin olin vasta yhden hapankorpun rouskuttanut. Sen energiasisältö ei liene kovin suuri, mutta olen varsinkin aamuisin hyvin vähäruokainen tyyppi. Kaveri kiinnostui ehdotuksesta ja kantoi löytämänsä tervaskannon puron ja joen risteykseen suon laitaan, johon olin kuivista katajista ja kaatuneiden koivujen tuohista jo alkunotskin viritellyt. Ei tarvinnut kuin laskea tervainen siihen päälle ja riittävä roihu kahvivesien kiehuttamista varten oli valmis. Kyllä tervastulien sytyttäminen on ihanan helppoa.

Pakki tulilla.

Hain vedet kenttäpakkiin ja otin rannasta katkenneen koivun keitinpuuksi. Vesi kiehahti nopeasti ja lisäsin porot pannuun kyykistellen selin suolle päin. Samaan aikaan kaveri katsoi tarkkaavaisena olkani yli ja sanoi vakavalla äänellä: "Tuolla on hirvi". Puhetapa vaihtui vaistomaisesti normaalista äänenvoimakkuudesta kuiskaukseksi, vaikka nuotio rätisi ja savusi vieressä. Kaivoimme kiikarit esiin. Muuten hirvi oli vaikea huomata, mutta päässään olleet nahkattomiksi hangatut lapiot loistivat kirkkaana koivujen välissä. Molemmat äimistelimme, että on siinä hirvellä kokoa! Arvioin silmämääräisesti matkaksi suon laitaan joen toiselle puolelle 225 metriä, mutta hirvi oli jonkun verran metsän puolella.

Tässä kuvassa hirvi seisoo siinä missä sen ensimmäisenä näimme. Yritäppä etsiä.

Tässä helpotusta etsintään. Zoomattu versio edellisestä.

Ehdotin kaverille, että toinen meistä lähtisi koivikon suojassa kiertämään lähemmäs ja toinen jäisi passiin tälle puolelle suota, jos hirvi lähtisi ylittämään sitä. Ilmoitimme samalla kavereille radiopuhelimen välityksellä, että nyt on tilanne päällä. Muut jäivät odottelemaan ja kuulostelemaan miten tässä käy, kun yksi kaatolupa oli enää jäljellä. Kaveri halusi lähteä koivikoita pitkin ja minä tein suon reunaan koivuun hyvän tuen aseelle, latasin ja jäin odottamaan tilanteen kehittymistä.

Tätä kuvaa ottaessa en tiennyt missä hirvi on, mutta kotona se löytyi jopa helposti.

Piippu oksan haarassa ja hirvikin tuolta kuvasta löytyy.

Hirvi liikkui hieman eteenpäin ja pysähtyessään hävisi näkyvistäni. Kaveri näki hirven ja pääsi noin sata metriä lähemmäs, mutta sanoi olevansa kykenemätön äänettömästi ylittämään jokea. Kuiskailimme radiopuhelimeen. Jahtikaveri näki hirven ja ehdotti, että kokeilisin kutsua hieman.

No minähän kokeilin. Muutama lyhyt önähdys vain.

Hirvi kääntyi katsomaan ja havaitsin sen liikkeestä jälleen. Näkyvissä se olisi ollut kokoajan, mutta on se vain vaikea nähdä, kun se seisoskelee paikoillaan! Käänsin tähtäinkiikariini 9-kertaisen suurennoksen ja en voinut olla hämmästelemättä sonnin sarvia ja ylipäätään koko eläimen kokoa. Sanalla sanoen valtava. Jo kaukaa nähtynä.

Kutsu toimi siten, että sonni tuli suon reunaan ja seisoi kulmittain minuun päin. Ei aivan oppikirjamainen kylkiasento 90 asteen kulmassa, mutta enemmän se kuin suoraan kohti, kuten lauantain kaatoni. Eläin ei kuitenkaan lähtenyt ylittämään suota. Se olisikin ollut jo jotain. Tai kuka tietää, jos niin olisi myöhemmin käynytkin... Mutta meillä oli molemmilla siihen jo ampumalinja. Aseellani oli mahtava tuki koivun oksan haarassa lähellä runkoa, kun olin polvillani jänkhällä...

Pidätin hetken hengitystä ja tähtäsin.

Pystyin vaivatta pitämään ristikon sonnin nopeasti tappavan osuma-alueen päällä paikoillaan. En ollut hengästynyt ja hirvi seisoi edelleen paikoillaan. Mikään ei estänyt minua tähtäämästä hyvin. Itseluottamus oli sellaisella tasolla, että en hetkeäkään epäillyt ettenkö osuisi kerralla tappavasti, vaikka matka oli pitempi kuin kohdallani koskaan aiemmin metsästystilanteessa. Radalla olin toki ampunut pitääkin matkaa jonkun verran. Mutta sehän se onkin riistalaukauksessa tärkeintä: ensimmäisen laukauksen puitteet on oltava sellaiset ja osumaan on keskityttävä niin paljon, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä eläin on sen jälkeen hengetön.

Pidätin hengitystä uudelleen, tähtäsin aavistuksen ylemmäs kuin tavallisesti ja puristin liipaisimesta.


Ainiin... Varmistin vielä pois. Oikean käden peukalolla työnsin varmistimen eteen. Naps. Ei muuta kuin uutta happea keuhkoihin.

Uusi tähtäys...

Pam!

Hirvi nytkähti alaspäin kuten reissun ensimmäinenkin kaatoni neljä päivää aiemmin, kääntyi ja lähti sitten koivikkoon juoksemaan kaartaen oikealle, kunnes en enää nähnyt sitä. Kaveri laukaisi myös aseensa joen varresta juoksevaa hirveä kohden. Kerroimme radiopuhelimeen mitä tapahtui. Muidenkin oli nyt lopetettava metsästys, koska viimeistä hirveä oli ammuttu.


Kaveri tuli takaisin tulipaikalle, jossa kokosimme tavaramme nuotion ääreltä. Kiirettähän tuossa tilanteessa ei ollut enää mihinkään. Kaikki voitava oli jo tehty ja enää piti löytää ammuttu hirvi. Kertasimme mitä kumpikin oli tehnyt ja nähnyt osuman jälkeen. Laukauksen laadun ohella tärkeää on painaa mieleen mitä sen jälkeen tapahtuu ja mihin suuntaan eläin lähtee. Ampuminen on usein vähän sellainen hämärä hetki, eikä siitä jää välttämättä tarkkoja muistikuvia, jos ei keskity. Kertaamisen jälkeen katsoimme paikan ja suunnan, jossa hirvi oli ampumahetkellä ja siirryimme sinne kaikkine varusteinemme. Välissä piti ylittää jokikin. Veljeni ehti lähistöltä myös paikalle juuri parahiksi, kun löysimme sonnin sorkan jäljet paikasta, jossa hirvi seisoi, kun ammuin. Ei muuta kuin rauhallisesti perään.

Hirven haju oli voimakas. Selitin, että hirvi kaartoi juostessaan oikealle ja osasimme hyvin löytää sorkan jälkiä muutaman metrin välein. Kovin selkeitä jälkiä ei lumettomaan maahan ollut jäänyt, eikä sen paremmin vertakaan näkynyt. Helpointa oli tällä kertaa seurata hirven hajujälkeä. Minuutin etsinnän jälkeen veli taas ensimmäisenä huomasi kaatuneen hirven koivikosta ja menimme sitä ihmettelemään. 14-piikkinen iso sarvipää, eikä juossut kuin 30 metriä osuman jälkeen. Melkoinen laaki! Minun luoti oli lopulta ainoa, joka hirvestä löytyi, mutta kaveri ampuikin juoksevaa otusta, joka oli jo koivikon puolella. Sarvien leveydeksi mittasin myöhemmin 110 senttiä ja lihapainoksi punnittiin 260 kiloa. Otimme muutaman kuvan ja kävimme sitten laserilla mittaamassa ampumaetäisyyden.

Kaatokuva.

300 metriä oli etäisyysmittauksen tulos. Olin arvioinut matkan 75 metriä pieleen. Hämmentävää kuinka paljon lyhyemmältä tuo matka näytti luonnossa kuin ampumaradalla. Onneksi olin ottanut tähtäyspisteen hieman ylemmäs ja luoti lävisti sitten hirven sydämen yläosan ja keuhkot. Täydellinen osuma, mutta matka oli turhan pitkä. Täytyy varmistua, että en tulevilla reissuilla tee samaa arviointivirhettä, koska luodin lentorata huomioiden suhteellisen vähäinenkin lisävirhe ampumamatka-arviossa olisi kostautunut haavakon tai hirven ali menneen laukauksen muodossa. Pitänee hankkia etäisyysmittari.

Ilmakuva ampumasektorista.

Suolistimme hirven ja keitimme sitten brunssia ja uudet kahvit niiden tilalle, jotka aiemmin paloivat pohjaan ja jäivät juomatta. Sitten jo tuli lisääkin nylkykavereita. Yksi oli lähtenyt heti kaadosta kuultuaan hakemaan mönkijän ja ilmestyi paikalle, kun hirvi oli jätesäkeissä sopivina paloina.

Melkoinen hirvi.

Luoti löytyi hirven vastakkaisen kyljen nahkan alta ja oli jaksanut vielä kylkiluunkin katkaista sillä puolen. Läpäisy oli hyvä, mutta aukeaminen ei. Lähtönopeus Sakon Super Hammerheadilla on 760 m/s. 300 metrissä se on taulukon mukaan 560 m/s. Ilmeisesti nopeus ei enää riittänyt avaamaan luotia tuossa matkassa. Lähempää ampumissani hirvissä luoti on ollut sienen muotoinen. Tämä kyseinen hirvestä löytynyt 11,7 gramman luoti painoi osuman jälkeen 11,5 grammaa (ruutivaa'alla punnittu).

Iso pää.

Hirvi kärrissä.

Nylkypuuhien jälkeen kävimme joessa pesemässä kädet. Tulin ensimmäisenä takaisin kaadolle ja veli seuraavana. Veli kysyi, että etkö huomannut hirveä, joka juoksi tuosta muutaman kymmenen metrin päästä juuri pois. Hirvi oli mennyt meidän ja kaadon välistä käsien pesun aikana. Enpä sitä huomannut, mutta samaan aikaan näin puiden välistä jotain vastapenkalla.. "Mikäs tuolla sitten on?" Kiikarilla tihrustimme ja siellähän katseli samanmoinen hirvi, joka juuri oli tullut kellistettyä. Melkoisia hirvimetsiä.

Sarvipää keskellä kuvaa koivujen välissä.

Tilanne muuttui sikäli, että jahti oli nyt kaikilta ohi, kun luvat oli tämän vuoden osalta käytetty. Sainkin sitten pari kaveria muutamien kilometrien paluumatkalle kohti autoa. Nousimme hieman ylemmäs kenttään ja sain vaimolta viestin, jossa kehotettiin, että jättäisin viimeisen hirven kavereille ja tulisin pikimmiten kotiin. Meinasi vähän naurattaa. Vastasin, että valitettavasti paluuni viivästyykin muutamalla tunnilla, kun "jouduin" yhtäkkiä kaatamaan toisenkin hirvisonnin...

Kolmisen tuntia meni reippaaseen kävelyyn kaadolta autolle. Palailimme lauantain kaatoni kautta ja yllättäen tuli huomattua, että kaikki jätteet oli paikalta jo syöty. Tehokasta sakkia. Ainakin korppiporukka ja kuukkelit siinä olivat olleet hommissa, mutta kuka tietää, jos vaikka karhukin on paikalla piipahtanut.

Paluumarssin maisemia.

Kaadolta kaikki on jo putsattu.

Ilta kului lihojen kanssa touhutessa ja leikkasin molemmilta sonneilta sarvet irti trofeeta varten. Isompi virallisemmin omaan olohuoneeseen laittamista varten ja pienempi epävirallisemmin ihan vain vanhempien mökille vietäväksi keittelyiden jälkeen. Palaillaan trofeejuttuihin myöhemmin tarkemmin. Kymmenen aikaan alkuyöstä lähdin kotiin päin yksin ajelemaan sateessa. Nukuin matkalla tien laidassa jokusen kerran ja kotiin ehdin seuraavaksi illaksi. On se hurjan pitkä matka, mutta joka kerta sen arvoista.

Kiitos hirvestysreissun kertomuksen lukemisesta! Seuraavissa postauksissa tullee jotakin varusteista ja ainakin kuvia hirvien kiima-ajan jäljistä, joihin 3,5 jahtipäivän noin 60 kilometrin kuljeskelujen aikana törmäsin.

Sarvet etelässä odottelemassa jatkokäsittelyä.