Tästä linkistä hirviretken ensimmäiseen osaan, jos se on vielä lukematta.
|
Aamuhämärää ja tuntureiden siluetteja. |
Pitihän sitä edes kerran herätä kukonlaulun aikaan, kuten
oikeat metsästäjät tekevät. Kello soi 4:30. Pakkasin kaikki romuni
rinkkaan kotaa myöten ja lähdin metsälle. Olin siis aikeissa poistua
metsästä aamupäivän aikana. Jätin aamupalan väliin, mutta silti muut
ehtivät liikkeelle jo hieman minua aiemmin, kun he jättivät vielä
tavaroitaan leiripaikalle. Kuljin eniten lännen puolella ja haravoimme
erittäin harvassa avorivissä useamman kilometrin aluetta kohti erään
joen latvoja, joka meillä on ollut sellaisena paikkana, että jos
mihinkään muualle ei hirvi kaadu niin sinne kaatuu. Melkein hirvitakuun
voi antaa. Alue on kaukana, mutta onpa siellä tavattu huikea määrä isoja
hirvisonneja. Hassua on se, että tuolla pohjoisessa noita lapiopäitä
tuntuu vuodesta toiseen tapaavan useammin kuin naaraita tai vasoja.
Ensimmäiset kaksosvasatkin näin vasta viime syksynä.
|
Hollantilaiskaverille piti kuskata jättösarvi. Tuo pikkuinen tarttui sitten mukaan. |
Porukka oli alkumatkasta niin tiiviinä ryppäänä, että
koukkasin Nelisatasen itärinteiden puolelta ja alas pohjoiseen
laskeville puroille, jotta saisin metsästää rauhassa. Pikkuhiljaa
porukka saatiin enemmän levälleen ja kullekin oli oma tilansa kutsua ja
hiiviskellä. Auringonnousua vastakkaisella taivaalla näkyi pitkään
jonkinlainen pystysuuntainen haloilmiö, tai sitten kyseessä oli pätkä
sateenkaaresta, joka ilmestyi hieman myöhemmin kokonaan näkyviin. Vettä
ei meidän päälle satanut, mutta melko läheltä jokin kuuro ajelehti.
Paksuhäntäinen kettu loikki edestäni tiehensä Pitkänsuon pohjoispäässä.
|
Hei haloo. |
|
Koivikkoa. Tyypillistä meidän hirvimaille. |
Söin aamupalaksi hapankorpun ja jatkoin seuraavalle
vaarannyppylälle, jossa useampi riekko hyppäsi päkättäen jaloistani
ilmaan. Viereisellä rinteellä kulkenut kaveri ehti jo hetken luulla,
että hirvi niitä säikytteli, kunnes oranssit kamppeeni ilmaantuivat
jängän laitaan. Hitaasti kulkiessa tuohon ensimmäiseen 5-6 kilometriin
oli kulunut kolmisen tuntia aikaa. Kiireetöntä menoa, ja aavemaisen
äänettömästi siellä on liikuttavakin, jos hirven lähelle mielii hiipiä.
Kaveri sanoi radiopuhelimeen, että oli nähnyt pöllön, johon toinen
vastasi tapansa mukaan kysyen "tarjositko lyijyä?" "We kill it and we
grill it." Vitsi.
Kuulin jo joen pauhun ja kyselin radiolla vastakkaisen
rinteen kaverilta, että kiinnostaisiko kenties keitellä nokipannukahvit.
Tuossa paikassa minun oli tarkoitus erkaantua muista ja mennä
päinvastaiseen suuntaan autolle, joten pieni paussi ennen sitä oli
enemmän kuin paikallaan. Olihan minulla myös aamukahvi vielä kokonaan
juomatta ja palaksikin olin vasta yhden hapankorpun rouskuttanut. Sen
energiasisältö ei liene kovin suuri, mutta olen varsinkin aamuisin hyvin
vähäruokainen tyyppi. Kaveri kiinnostui ehdotuksesta ja kantoi
löytämänsä tervaskannon puron ja joen risteykseen suon laitaan, johon
olin kuivista katajista ja kaatuneiden koivujen tuohista jo alkunotskin
viritellyt. Ei tarvinnut kuin laskea tervainen siihen päälle ja riittävä
roihu kahvivesien kiehuttamista varten oli valmis. Kyllä tervastulien
sytyttäminen on ihanan helppoa.
|
Pakki tulilla. |
Hain vedet kenttäpakkiin ja otin rannasta katkenneen koivun
keitinpuuksi. Vesi kiehahti nopeasti ja lisäsin porot
pannuun kyykistellen selin suolle päin. Samaan aikaan kaveri katsoi
tarkkaavaisena olkani yli ja sanoi vakavalla äänellä: "Tuolla on hirvi".
Puhetapa vaihtui vaistomaisesti normaalista äänenvoimakkuudesta
kuiskaukseksi, vaikka nuotio rätisi ja savusi vieressä. Kaivoimme
kiikarit esiin. Muuten hirvi oli vaikea huomata, mutta päässään olleet
nahkattomiksi hangatut lapiot loistivat kirkkaana koivujen välissä.
Molemmat äimistelimme, että on siinä hirvellä kokoa! Arvioin
silmämääräisesti matkaksi suon laitaan joen toiselle puolelle 225
metriä, mutta hirvi oli jonkun verran metsän puolella.
|
Tässä kuvassa hirvi seisoo siinä missä sen ensimmäisenä näimme. Yritäppä etsiä. |
|
Tässä helpotusta etsintään. Zoomattu versio edellisestä. |
Ehdotin kaverille, että toinen meistä lähtisi koivikon
suojassa kiertämään lähemmäs ja toinen jäisi passiin tälle puolelle
suota, jos hirvi lähtisi ylittämään sitä. Ilmoitimme samalla kavereille
radiopuhelimen välityksellä, että nyt on tilanne päällä. Muut jäivät
odottelemaan ja kuulostelemaan miten tässä käy, kun yksi kaatolupa oli
enää jäljellä. Kaveri halusi lähteä koivikoita pitkin ja minä tein suon
reunaan koivuun hyvän tuen aseelle, latasin ja jäin odottamaan tilanteen
kehittymistä.
|
Tätä kuvaa ottaessa en tiennyt missä hirvi on, mutta kotona se löytyi jopa helposti. |
|
Piippu oksan haarassa ja hirvikin tuolta kuvasta löytyy. |
Hirvi liikkui hieman eteenpäin ja pysähtyessään hävisi
näkyvistäni. Kaveri näki hirven ja pääsi noin sata metriä lähemmäs,
mutta sanoi olevansa kykenemätön äänettömästi ylittämään jokea.
Kuiskailimme radiopuhelimeen. Jahtikaveri näki hirven ja ehdotti, että
kokeilisin kutsua hieman.
No minähän kokeilin. Muutama lyhyt önähdys vain.
Hirvi kääntyi katsomaan ja havaitsin sen liikkeestä
jälleen. Näkyvissä se olisi ollut kokoajan, mutta on se vain vaikea
nähdä, kun se seisoskelee paikoillaan! Käänsin tähtäinkiikariini
9-kertaisen suurennoksen ja en voinut olla hämmästelemättä sonnin sarvia
ja ylipäätään koko eläimen kokoa. Sanalla sanoen valtava. Jo kaukaa
nähtynä.
Kutsu toimi siten, että sonni tuli suon reunaan ja seisoi
kulmittain minuun päin. Ei aivan oppikirjamainen kylkiasento 90 asteen
kulmassa, mutta enemmän se kuin suoraan kohti, kuten lauantain kaatoni. Eläin ei kuitenkaan
lähtenyt ylittämään suota. Se olisikin ollut jo jotain. Tai kuka tietää,
jos niin olisi myöhemmin käynytkin... Mutta meillä oli molemmilla
siihen jo ampumalinja. Aseellani oli mahtava tuki koivun oksan haarassa
lähellä runkoa, kun olin polvillani jänkhällä...
Pidätin hetken hengitystä ja tähtäsin.
Pystyin vaivatta pitämään ristikon sonnin nopeasti tappavan osuma-alueen
päällä paikoillaan. En ollut hengästynyt ja hirvi seisoi edelleen paikoillaan. Mikään ei estänyt minua tähtäämästä hyvin. Itseluottamus oli sellaisella tasolla, että
en hetkeäkään epäillyt ettenkö osuisi kerralla tappavasti, vaikka matka
oli pitempi kuin kohdallani koskaan aiemmin metsästystilanteessa. Radalla olin toki
ampunut pitääkin matkaa jonkun verran. Mutta sehän se
onkin riistalaukauksessa tärkeintä: ensimmäisen laukauksen puitteet on oltava sellaiset ja osumaan on keskityttävä niin paljon, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä eläin on sen jälkeen hengetön.
Pidätin hengitystä uudelleen, tähtäsin aavistuksen ylemmäs
kuin tavallisesti ja puristin liipaisimesta.
Ainiin... Varmistin vielä
pois. Oikean käden peukalolla työnsin varmistimen eteen. Naps. Ei muuta
kuin uutta happea keuhkoihin.
Uusi tähtäys...
Pam!
Hirvi nytkähti alaspäin kuten reissun ensimmäinenkin
kaatoni neljä päivää aiemmin, kääntyi ja lähti sitten koivikkoon
juoksemaan kaartaen oikealle, kunnes en enää nähnyt sitä. Kaveri
laukaisi myös aseensa joen varresta juoksevaa hirveä kohden. Kerroimme
radiopuhelimeen mitä tapahtui. Muidenkin oli nyt lopetettava metsästys,
koska viimeistä hirveä oli ammuttu.
Kaveri tuli takaisin tulipaikalle,
jossa kokosimme tavaramme nuotion ääreltä. Kiirettähän tuossa tilanteessa ei ollut enää
mihinkään. Kaikki voitava oli jo tehty ja enää piti löytää ammuttu
hirvi. Kertasimme mitä kumpikin oli tehnyt ja nähnyt osuman jälkeen. Laukauksen laadun ohella tärkeää on painaa mieleen mitä sen jälkeen tapahtuu ja mihin suuntaan eläin lähtee. Ampuminen on usein vähän sellainen hämärä hetki, eikä siitä jää välttämättä tarkkoja muistikuvia, jos ei keskity. Kertaamisen
jälkeen katsoimme paikan ja suunnan, jossa hirvi oli ampumahetkellä ja
siirryimme sinne kaikkine varusteinemme. Välissä piti ylittää jokikin. Veljeni ehti
lähistöltä myös paikalle juuri parahiksi, kun löysimme sonnin sorkan
jäljet paikasta, jossa hirvi seisoi, kun ammuin. Ei muuta kuin
rauhallisesti perään.
Hirven haju oli voimakas. Selitin, että hirvi kaartoi
juostessaan oikealle ja osasimme hyvin löytää sorkan jälkiä muutaman
metrin välein. Kovin selkeitä jälkiä ei lumettomaan maahan ollut jäänyt,
eikä sen paremmin vertakaan näkynyt. Helpointa oli tällä kertaa seurata
hirven hajujälkeä. Minuutin etsinnän jälkeen veli taas ensimmäisenä
huomasi kaatuneen hirven koivikosta ja menimme sitä ihmettelemään.
14-piikkinen iso sarvipää, eikä juossut kuin 30 metriä osuman
jälkeen. Melkoinen laaki! Minun luoti oli lopulta
ainoa, joka hirvestä löytyi, mutta kaveri ampuikin juoksevaa otusta,
joka oli jo koivikon puolella. Sarvien leveydeksi mittasin myöhemmin 110
senttiä ja lihapainoksi punnittiin 260 kiloa. Otimme muutaman kuvan ja
kävimme sitten laserilla mittaamassa ampumaetäisyyden.
|
Kaatokuva. |
300 metriä oli etäisyysmittauksen tulos. Olin arvioinut
matkan 75 metriä pieleen. Hämmentävää kuinka paljon lyhyemmältä tuo
matka näytti luonnossa kuin ampumaradalla. Onneksi olin ottanut
tähtäyspisteen hieman ylemmäs ja luoti lävisti sitten hirven sydämen
yläosan ja keuhkot. Täydellinen osuma, mutta matka oli turhan pitkä. Täytyy varmistua, että en tulevilla reissuilla tee samaa
arviointivirhettä, koska luodin lentorata huomioiden suhteellisen
vähäinenkin lisävirhe ampumamatka-arviossa olisi kostautunut haavakon
tai hirven ali menneen laukauksen muodossa. Pitänee hankkia
etäisyysmittari.
|
Ilmakuva ampumasektorista. |
Nylkypuuhien jälkeen kävimme joessa pesemässä kädet. Tulin
ensimmäisenä takaisin kaadolle ja veli seuraavana. Veli kysyi, että etkö
huomannut hirveä, joka juoksi tuosta muutaman kymmenen metrin päästä
juuri pois. Hirvi oli mennyt meidän ja kaadon välistä käsien pesun
aikana. Enpä sitä huomannut, mutta samaan aikaan näin puiden välistä
jotain vastapenkalla.. "Mikäs tuolla sitten on?" Kiikarilla tihrustimme
ja siellähän katseli samanmoinen hirvi, joka juuri oli tullut
kellistettyä. Melkoisia hirvimetsiä.
|
Sarvipää keskellä kuvaa koivujen välissä. |
Tilanne muuttui sikäli, että jahti oli nyt kaikilta ohi,
kun luvat oli tämän vuoden osalta käytetty. Sainkin sitten pari kaveria
muutamien kilometrien paluumatkalle kohti autoa. Nousimme hieman ylemmäs
kenttään ja sain vaimolta viestin, jossa kehotettiin, että jättäisin
viimeisen hirven kavereille ja tulisin pikimmiten kotiin. Meinasi vähän
naurattaa. Vastasin, että valitettavasti paluuni viivästyykin muutamalla
tunnilla, kun "jouduin" yhtäkkiä kaatamaan toisenkin hirvisonnin...
Kolmisen
tuntia meni reippaaseen kävelyyn kaadolta autolle. Palailimme lauantain
kaatoni kautta ja yllättäen tuli huomattua, että kaikki jätteet oli
paikalta jo syöty. Tehokasta sakkia. Ainakin korppiporukka ja kuukkelit
siinä olivat olleet hommissa, mutta kuka tietää, jos vaikka karhukin on
paikalla piipahtanut.
|
Paluumarssin maisemia. |
|
Kaadolta kaikki on jo putsattu. |
Ilta kului lihojen kanssa
touhutessa ja leikkasin molemmilta sonneilta sarvet irti trofeeta
varten. Isompi virallisemmin omaan olohuoneeseen laittamista varten ja
pienempi epävirallisemmin ihan vain vanhempien mökille vietäväksi
keittelyiden jälkeen. Palaillaan trofeejuttuihin myöhemmin
tarkemmin. Kymmenen aikaan alkuyöstä lähdin kotiin päin yksin ajelemaan
sateessa. Nukuin matkalla tien laidassa jokusen kerran ja kotiin ehdin
seuraavaksi illaksi. On se hurjan pitkä matka, mutta joka kerta sen
arvoista.
Kiitos hirvestysreissun kertomuksen
lukemisesta! Seuraavissa postauksissa tullee jotakin varusteista ja
ainakin kuvia hirvien kiima-ajan jäljistä, joihin 3,5 jahtipäivän noin
60 kilometrin kuljeskelujen aikana törmäsin.
|
Sarvet etelässä odottelemassa jatkokäsittelyä. |
Hienoja tarinoita joita itsekin pohjoisessa metsästävänä osaa arvostaa, lisää tällaista!
VastaaPoistaKiitos kommentista hannma! Eiköhän näitä jotakuinkin vuosittain saada ainakin minun toimestani lisää :-)
PoistaHauska lukea hirvenmetsästysjuttuja vaikken itse metsästäjä olekaan!
VastaaPoista:-D Hauska kuulla, että pidit lukemastasi!
PoistaOlen minäkin lukenut lukemattoman määrän juttujasi, on toki jotain vielä lukemattakin.
VastaaPoistaSinulla taitaa olla kirjallisen ilmaisun geenejä kehossasi :)
Niin, ei kai ole täysin mahdotonta, että joku sellainen geeninripe olisi vielä minullekin periytynyt :-) Ainakin pidän kirjoittamisesta paljon, vaikka en juuri mitään saa aikaiseksi itse lukea.
PoistaKiitos viihdyttävästä kertomuksesta. Viimeistä laukausta vois kommentoida sen verran että jos tapanasi on tukea ase piipusta etutukin sijaan, niin kannattaa tarkistaa mikä on vaikutus 300m:n matkoille ammuttaessa, nyt saattoi pelastaa tilanteen ;o)
VastaaPoistaOle hyvä! Ja kiitos kommentista.
PoistaKatsoit ainakin kuvat tarkasti :-D Kuvanottoteknisistä syistä ase oli piipun kohdalta tuettuna tuossa ruudussa. Ampumatilanteessa pyssy oli tukin kohdalta oksan haarassa ja vasen käsi kevyesti piipun päällä. Tavaksi en aio ottaa ampua tuolta matkalta, ja ensi kaudella varmistan, että tuollainen arviointivirhe etäisyyden suhteen ei toistu.