Hirvimetsällä pohjoisessa 9-15.9.2016: 4. päivä

Tästä linkistä hirviretken ensimmäiseen osaan, jos se on vielä lukematta.

akpoika passissa harvinaisen tarkkaavaisena. Ei ole edes silmät kiinni.

Tuli nukuttua aika pitkään ja hyvin tarkenin taas viltin alla nollakelissä. Valoisa aika oli alkanut jo viiden maissa, mutta minä olin ylhäällä vasta seitsemältä. Päivä on syyskuussakin vielä pitempi pohjoisessa kuin etelässä, mutta nopeastihan se sitten kääntyy ja pimeän vuoksi ei Ylä-Lapissa edes saa hirviä jahdata nykyään marraskuun jälkeen. Pari kaveria lähti taas viemään lihoja ja minä suuntasin viereisen tunturin huipulle. Ilmoittelin huipulta kännykkäkentästä kotijoukoille, että saavat alkaa teroittelemaan puukkoja, kun lihat muutaman tunnin sisällä sinne ilmestyisivät. Kännykkäverkkoa löytyy meidän hirvimailta yleensä vain tuntureiden huipuilta.

Aurinkoinen päivä.

Fantastiset näkymät huipulta.

Helposti tunnistettava tunturinsyrjä. Moni lukijakin varmaan tietää mikä tunturi on kyseessä.

Jäin laelle kiikaroimaan pitkäksi aikaa, kun näkyväisyyttä on sieltä kilometrikaupalla soille ja koivikkorinteille. Usein joku meistä sinne kapuaakin ja huutelee radiopuhelimella vinkkejä kavereille ja kertoo missä hirvet luuraavat. Liikkuvat hirvet kyllä koivikoista huomaa, mutta paikallaan olevat ovat äärimmäisen vaikeita havaita. Hirven väritys on niin passeli. Siksi tähystelyä kannattaa jatkaa melko pitkään. Mikäpä oli akpojan tähystäessä, kun aurinko oli jo lämmittämässä korkealla ja tuulikin edellistä päivää hiljaisempi. Mutta ihme ja kumma... En bongannut yhtä ainutta hirveä?!

Omituista.

En toki lannistunut vaan jatkoin seuraavan tunturin, tai ehkä paremminkin vaaran huipulle, josta sieltäkin näin hyvin jokilaakson soille. Sama juttu. Ja seuraavankin tunturin rinteeltä. Ei yhtään hirvieläintä. Ei edes poroja. (Itseasiassa en nähnyt yhtäkään poroa koko Lapinreissulla.) Ja se vastaus päivän hirvihavaintomääräksikin on pyöreä nolla, vaikka kiertelin ylämaita ja palasin illalla takaisin soiden reunoja, joissa näkyvyyttä on myös jopa kilometritolkulla. Hämmentävä juttu. Ensimmäisten kahden metsästyspäivän aikana havaitsin koivikoissa 10 elävää hirveä, mutta oikeastaan joka vuosi tulee myös se päivä, kun hirvet vain häviävät eikä päivän aikana näe mitään.

Kiikarointia.

Harvinaisen harvaa koivikkoa.

Puronvierusheinikkoa.

Itse puro.

Kuulin suolta putouksen ääntä. Vesi hävisi noin metrin syvään monttuun keskellä suota. Tämä, jos joku, oli omituista. Maa kirjaimellisesti nielaisi kaiken veden.

Paluumatkalla poikkesin juomaan joesta muutaman mukillisen vettä. Ihmettelin rapinoita joen vastapenkalla ja jäin kuulostelemaan. Saukkohan se sieltä ilmestyi leikkimään vedessä. Hauskan näköinen otus. Siirryin vähän kauemmas joesta Pitkän keltaisen suon (tämäkin yksi nimeämmistämme paikoista hirvimailla) päätyyn ja sieltä löysin ketunpesän ulostuloaukon.

Saukko vastarannalla.

Jokilaaksoa.

Ketunkolo.

Illalla olin aika naatti ja nukahtelin jo nuotion viereen levittämälleni makuualustalle. Ilmoitin kavereille, että seuraava päivä on osaltani viimeinen päivä metsässä. Kävelisin vain pois autolle, kun kotiin palaaminenkin alkoi olla jo erittäin houkutteleva vaihtoehto. Pitkään oli tullut jo oltua reissussa, kun laskee Ruotsin matkan yhteen. Kaverit lupasivat lähteä samaan suuntaan jahtiin, jotta voin minäkin vielä metsästää. Viimeistä lupaa jahdatessa on nimittäin pidettävä huoli, että ampuja on radiopuhelimen kantamalla ja voi ilmoitella mahdollisesta kaadosta.

Hyvinhän se jahti sitten osaltani päättyikin. Kuvaus viimeisen jahtipäivän tapahtumista tulossa seuraavassa postauksessa.

Tästä klikkaamalla seuraavaan.

Ihan kuin tuossa keskellä kuvaa joku hymyilisi rinteellä.

Yritin vielä illalla suon laidassa naarashirven kiimaäänillä houkutella, mutta eipä tuolta vastausta saanut. Houkuttelu on hankalaa, kun kiima-aika on rauhoitettu.