Hirvimetsällä pohjoisessa 9-15.9.2016: 1. päivä

 Tästä alkaa vuoden 2016 Ylä-Lapin hirvestysreissun kertomus, joka ajoittui viikon 36 loppuun ja 37 alkupuolelle. Osaltani seitsemännen hirvikauteni ajoitus osui heti Norrköpingin työmatkan jälkeen ja sen vuoksi missasin porukan ensimmäisen osan kuljetukset pohjoiseen. Iso osa meidän pienestä porukasta päätti lähteä jo torstaina, kun minä olin vielä länsinaapurissa. Pohdin omat vaihtoehtoni ja päädyin omaan autoon, kun sain kaverikseni serkun jakamaan ajosuoritusta pitkin yön pimeitä tunteja.

Olihan tätä taas odotettu, ei siitä mihinkään pääse. Täysin vastaavat ennakkomeiningit oli kuin aiemminkin. Joku luuli nähneensä ennenunia kahdesta kaadosta, toinen väitti muuten vaan kaatavansa kaksi. Sanoin, että luvat loppuvat kesken, kun minäkin olin niin ajatellut ja lupia on vain kolme. Mistäpä sen voisi tietää kenelle kaadot osuvat, mutta onhan se hauskaa vängätä. Sääennusteita ei tarvinnut etukäteen katsella, kun vain kuunteli Novan yön soittolistaa. Pitbull sen kertoi laulamalla aiaiai, aiaiai, Let it rain over me! Tuli sieltä peräkkäisissä kappaleissa myös näkemykseni hämäräammunnasta illalla, kun ensin laulettiin shot in the dark ja heti perään that dont impress me much. Sitten kajahti suomirokkia hirvimetsällä.. Vai missä se nyt oli. Sittemmin laitettiin vielä korkkarit kattoon. Yksi sarvipäinen hirvi nähtiin jo ennen Oulua tien laidassa ja kolmen aikaan oli revontulet taivaalla. Viimeiset sata kilometriä meni hirvittävässä sumussa, mutta perille päästiin.

Vauhdista repolaiskuvia.

Viiden jälkeen aamuyöllä olimme perillä ja tuttavaperheen puolilämmintä autotallia hyödynsimme metsäkamppeiden pukemiseen ylle. Jotenkin tuntui vilpoiselta ulkona, taisi olla nollassa tai aavistuksen pakkasen puolella. Vaatteiden vaihtamisen jälkeen olikin jo sen verran valoisaa, että saatoimme suunnata ampumaradalle varmistamaan minun aseen kohdistuksen. Muut olivat tehneet sen jo muutama päivä aiemmin. Joku oli parkkeerannut karavaaninsa radan parkkipaikalle ja kuuden aikaan kajahtanut laukaukseni aiheutti sen, että joku tuijotti omakotitalovaunun ikkunasta, kun kävelimme takaisin autolle. 

Anteeksi aikainen häiriö. 

Hyvin oli .308 Tikkani päällä Leupold kohdillaan ja hyvillä mielin saattoi jatkaa loput muutaman kymmenen kilometriä meidän laajoille hirvestysalueille.

Tikka T3 Hunter .308 ja Sakolaiset Super Hammerheadit ovat kurja yhdistelmä hirven näkökulmasta katsottuna.

Maastoon lähdimme kolmen ampujan ja yhden lapsen voimin erään mönkijäuran päästä. Uraa etenimme ehkä kilometrin ja sitten päästiin poluttomaan erämaahan. Muutama sata metriä oli vielä kimpassa kävelyä ennen kuin alkoi valtion maat ja saatoimme aloitella metsästyspuuhia. Vähän yritti vettäkin ripsiä, mutta ei se meitä haitannut ja sade loppuikin melkein heti alettuaan.

Corolla puskaan ja porteista sisään.

Sovimme kulkureitit siten, että minulle jäi kapuaminen hieman ylemmäs koivikkoisen vaaran rinteelle, kun muut menivät alhaalla virtaavan joen molemmin puolin. Olin väsynyt aiempien kahden yön vähäisistä yöunista johtuen, mutta innoissani. Lähdimme epätavallisesta paikasta ja olimme sivuuttamassa alueita, joissa metsästimme ensimmäisellä kaudellani vuonna 2009, mutta sittemmin hirvet olimme kaataneet jokusen kilometrin etelämmäksi. Nousin ripeästi pari sataa metriä kukkulalle ja huomasin liikettä etuoikealla.

Sonni nousi makuulta!

Enhän minä näin nopeasti tilannetta odottanut enkä tajunnut mitä tuolle kyljittäin alle 50 metrin päässä seisoneelle sarvipäälle olisi pitänyt tehdä. En ottanut asetta selästä vaan önähdin muutaman kutsuäänen. Hirvi otti jalat alleen varmaan hajun saatuaan ja meni kavereiden edestä matkoihinsa sen verran etäältä, että he näkivät vain jäljet. Olipahan nopeasti tullut nähtyä ensimmäinen hirvi kuitenkin.

Haavoissa on vielä lehdet.

Kyllä näissä koivikoissa hirviä piisaa!

Jatkoin verkkaisemmin kulkuani itään penkan päällä, jossa rinne alkaa laskemaan jyrkemmin joelle ja önähtelin hirvien lyhyitä yhteydenpitoääniä. Pian huomasin jälleen liikettä etumaastossa. Nyt kaksi hirveä liikkui rauhallisesti minua kohti ja söi jo lehtensä tiputtaneista koivuista jotain. Matkaa oli aluksi ehkä 100 metriä. Ajattelin, että nyt en kutsu, koska edellinenkin hirvi oli mennyt matkoihinsa sen jälkeen.

Hirvi vaatii usein kahden aistin varmistuksen ennen pakoaan ja hiljainen minusta katsottuna myötäinen tuuli sai hirvet selkeästi epävarmoiksi. Parempi oli pitää oma turpansa kiinni ja pysyä aivan paikoillaan välttäen varsinkin sivuttaisliikkeitä, jotka hirvi helpoiten havaitsee.

Tein koivun oksan haaraan aseelle tuen, sammutin radiopuhelimen ja virittelin aseen ampumakuntoon. Emme turvallisuussyistä kulje panos piipussa, joten erityistä huomiota oli kiinnitettävä, että ei kuulu kilinöitä ladatessa. Vasemman käden sormilla painoin patruunaa, kun työnsin sen pesään. Tällöin lippaan jousi ei heitä patruunaa metalliosia vasten. Oksan haara oli sellaisella korkeudella, että saattaisin siitä kumarassa seisten ampua. Piinaava odotus alkoi.

Jälkikäteen otettu kuva. Tässä oksan haarassa oli ase ja suoraan tuossa V:n päällä olevan puskan takana hirvi.

Kiusallisen hitaasti eläimet lipuivat lähemmäs, mutta tulivat kuitenkin ja suunta oli oikea. Aseen kiikarilla tunnistin hirvet aikuisiksi. Komeiden sarvien näkeminen toisen päässä sai sydämeni hakkaamaan kovaa ja rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että ota nyt hyvä mies ihan rauhassa vaan...

Odottelin vain ampumalinjaa ristikko sonnin rinnalla.

Kaverinaan ollut naaraskin oli iso yksilö. Hirvet pysähtyivät 50 metrin päähän ja naaras jo otti muutaman loikan sivummalle varmaan aikeissa mennä matkoihinsa. Sonni kuitenkin vain tuijotti minua kohti koivujen takaa ja naaraskin jäi parin kymmenen metrin päähän odottelemaan. Arvioin tilanteen ja totesin aseen tuen erinomaiseksi ja ampumamatkan enemmän kuin hyväksi. Vain 50 metriä. Ei paljon mitään, kun kiikari oli kohdillaan ja risutkin olivat maksimissaan kahden metrin verran hirven etupuolella. Mahdollinen hipaisu oksaan ei olisi liian riskialtis johtamaan huonoon osumaan. Tästä parempaa hollia ei edes kannata Lapin koivupusikossa odotella, jos haluaa päästä kaatamaan. Hirvi se kyllä osaa kierrellä puskien suojissa.

Vein ristikon kahden koivun välistä sonnin pistokuoppaan ja puristin liipaisimesta. Sonnin etupää romahti polvilleen, jonka jälkeen eläin aloitti ravin alamäkeä kohden ja katosi. Olin 100% varma, että hirvi löytyy kaatuneena 200 metrin sisältä, mutta nyt piti unohtaa kiire ja merkitä ampumapaikka ja pistää hirven pakosuunta ja olinpaikka ampumahetkellä muistiin. Luoti ei ollut osunut puihin, vaan meni välistä kuten tähtäsinkin.

Radiopuhelimessa olikin jo melkoinen meininki, kun laittelin sen taas päälle. Ilmoitin mitä ammuin ja mitä näin. Veljeni lupasi tulla pikaisesti paikalle ja sillä aikaa suoritin merkinnät ampumapaikalla ja katsoin ensimmäiset pakojäljet ja laitoin 15-20 metrin narun maahan niiden päälle. Pitemmälle en lähtenyt, koska mahdollisen haavakon pitää antaa rauhoittua osuman jälkeen. Todennäköisesti haavakko olisi juossut vain mäen alas ja jokeen vilvoittelemaan. Siellä oli toinen kaveri odottamassa ja seuraamassa suoreunaista jokea. Merkitsin paikat myös Oruxmapsiin puhelimen gepsillä ja laitoin reitin tallennuksen päälle, jotta tietäisimme mistä olemme jo etsineet.

Veli tuli paikalle ja näytin hänelle mistä ja minne ammuin. Lähdimme seuraamaan jälkiä, jotka olivat painuneet sammalikkoon. Verta ei heti näkynyt. Katselin punaisia lehtiä sorkan jälkien läheltä, mutta ne olivat vain ruskaisia juolukoiden lehtiä eivätkä verisiä. Samassa veli tuli viereeni ja piti kädellään keltaista lehteä, jossa oli punainen tippa. Se oli selkeä merkki siitä, että olimme oikeilla jäljillä. Kohta verta oli todella paljon mättäillä purskahduksittain muutaman metrin välein ja ei aikaakaan, kun veli ensimmäisenä huomasi hirven kuolleena aavistuksen jyrkemmällä rinteellä mättään takana. Matkaa ampumapaikalta oli tullut 100 metriä eli aivan tyypillinen pakolaukka ampumisen jälkeen. Mukava oli ilmoitella 10-piikkisestä (6+4) kaadosta heti kahden tunnin jahdin jälkeen. Jotenkin tuntui, että eihän tämä ollut ehtinyt vielä kunnolla alkaakaan, kun jo oli hirvi nurin. Hyvä niin.

Hirvi.

Kaatokuva.

Onpas olevinaan hauskaa puhua radiopuhelimeen.

Osuma pistokuopassa. Ei ollut tarvetta puukolla tökkiä.

Toinenkin kaveri tuli kaadolle ja seuraavat pari-kolme tuntia menikin nylkyhommissa ja siinä lomassa kahvia juodessa. Nostimme lihat sopivina paloina puuhun roikkumaan odottamaan noutoa mönkijällä seuraavana päivänä. Muut olivat niin kaukana, että emme saaneet heihin radiolla kuuluvaa yhteyttä. Päätimme sitten vain siirtyä metsästämättä kuuden-seitsemän kilometrin matkan leiripaikalle.

Hirvi asetettuna nyljettäväksi.

Hirvi puussa.

Nylkyurakan jälkeen maistui lounas. Aika vähillä eväillä oli menty 2-3 aikoihin iltapäivän puolelle.

Kaatosuklaat vissiin suussa.

Illalla leirissä laittelin kodan pystyyn ja valmistelin yöpuun. Kaadoin pienen koivun keskitolpaksi. Kaveri ilmoitti mäen alarinteeltä radiopuhelimella, että kaksi isoa hirveä kulkee kohti Pitkää suota lähellä jokea ja lähdin aseen kanssa siellä käymään, kun se oli ihan lähellä leiriä. Istuskelin iltahämärässä suon laidalla ja näin kolme tai neljä isoa hirveä ylittävän rauhallisesti suon ehkä 400-500 metrin päässä. Yksi oli todella iso sarvipää. Kaukaa nuo menivät ja hävisivät koivikkoon. Kävin vielä kutsumassa koivikon reunassa ja kuulin vastauksina matalia sonnin urahduksia, mutta näytille se ei enää tullut. Oli aika mennä keittelemään iltapalaa tervastulille ja sitten nukkumaan. Olin todella väsynyt, kun olin nukkunut vain maksimissaan 7 tuntia kahtena edellisenä yönä yhteensä. Nukahdin saman tien, kun pääsin pitkäkseni.

Joen ylitys. Vedet korkealla verrattuna aikaisempiin vuosiin, mutta siitä vain yli niin että heilahtaa!

Tunturimaisemia.

Iltapalat tulilla.

Itse tehty kota pystyssä.

Jatketaan tästä seuraavassa postauksessa.

Toisen päivän osa tästä linkistä.