Pirkan Hiihto 2016

Edellisen vuoden tapaan osallistuin Pirkan Hiihdon perinteisen 90 km matkalle, joka tarkoitti sitä, että sängystä oli noustava jo vähän kolmen jälkeen. Ehdin syömään pari-kolme juustolla päällystettyä vaaleaa leipää ja laittamaan varustuksen kuntoon ja kipittämään pysäkille ennen kello 4.07, jolloin lähti paikallisbussi Tampereen keskustorille. Alkumatkan istuin bussissa yksin, mutta pikkuhiljaa keskustaa lähestyessä bussiin ilmestyi muitakin. Tampere on ilmiselvä kiekkokaupunki. Sain siinä aamuyön unisessa tunnelmassa kuunnella kahden miehen kovaäänisen ja sammaltavan analyysin paikallisten seurojen tämän hetkisestä tasosta.

Vanhan kirkon edustalla odotteli jono hiihtäjille varattuja busseja. Astuin sisään ja tervehdin muutamaa minua ennen tullutta. Pikkuhiljaa porukkaa tuli lisää ja puheensorina yltyi. Keskustelu painottui lähinnä suksien voiteluun ja kelispekulaatioihin. Minulle valinta oli ollut helppoa ja samaistuminen välineurheiluun vaikeaa. Omistan vain yhdet sukset, joita ei edes tarvitse voidella. Minulla on noin 7-8 vuotta vanhat Peltosen nanogripit ja niillä siis on mentävä mitkä on. Harvoin nuo kai täydelliset on ollut, eikä puolestani tarvitse ollakaan, mutta aina on hiihtämään päässyt.

Teivosta viereeni istahti mies, jolla on oli tuhdimpi tapa tankata ennen hiihtoretkeä. Mies söi meetvurstivoileipiään koko tunnin matkan Niinisaloon ja joi tuoksusta päätellen hunajalla höystettyä teetä kolmisen termarillista. Jossain vaiheessa meinasi alkaa huvittamaan, kun aina löytyi repusta uusi termari ja eväsleipä. Hyvähän se on syödä, että jaksaa. Minulla oli anorakin taskussa kaksi omenaa ja haukkasin ne kantaa vaille kokonaan matkalla. Niinisalosta hain sotilaskotiautosta vielä aamukahvin ennen starttia. Olen ehkä aavistuksen vähäruokaisempi tai toisaalta eipä minulla ole mitään käsitystä oikeaoppisesta valmistautumisesta pitkään urheilusuoritukseen. Edeltävänä päivänä olin kyllä tankannut reilut kolme litraa vettä ja söinkin ehkä vähän normaalimäärää enemmän.

Pirkan hiihdon lähtöpaikalle johtava reitti.

Lähtöä ennen lähtöalueella kovaäänisistä kaikui ohjeita hiihtäjille ja välissä musiikki. Vajaat kymmenen minuuttia ennen lähtöä oli pikaisen aamuhartauden vuoro. Puhuja vertasi pari viikkoa aiemmin satanutta lunta mannaan, jota Israelin kansalle satoi erämaassa. Tuolloin ei vaellus olisi onnistunut ilman ruokaa ja nyt ei olisi hiihtojen järjestäminen onnistunut ilman lunta, eikä toki ilman ruokaakaan. Pirkassa vuonna 2016 virallinen mittaus näytti Niinisaloon 25 senttiä lumen syvyydeksi. Sehän riittää, mutta onhan siinä eroa huippuvuoteen -81, jolloin lumensyvyys oli ollut kuulemma 108 senttiä. Moni nyt mukana ollut hiihti varmasti jo silloin. Parhaalla taisi olla nimittäin 56. Pirkka. Minulla vasta toinen.

Kello seitsemältä tykki sai tulikomentonsa. Kesti jokunen sekunti ennen kuin laukaus kajahti ja muutama naurunpurskahdus ehti jo kuulua, kun vaikutti siltä, että jysäys jää piippuun. Sieltä se tuli kuitenkin ja niin oltiin taas 90 km matkalla kohti Teivon ravirataa. Hienon näköistä, kun sadat ihmiset hiihtävät harvaa hongikkoa, jonne on ajettu useita latuja vierekkäin. Melko pian alkuvauhti tasoittui ja ladut vähenivät kahteen. Hiihto tuntui erinomaisen hyvältä pikkupakkasessa.

Pirkan Hiihto on tasaisen tappava suoritus, jossa tärkein asia tällaiselle tavalliselle peruskuntoiselle tallaajalle on sopivan maltillinen vauhti. Ensimmäisille huoltopisteille tullessa en ollut lainkaan hengästynyt, kun olin edennyt sopivan matalalla sykkeellä. Sopivan matalalla sykkeellä tiesin kyllä pystyväni jatkamaan maailman tappiin asti ja se maalikin sieltä joskus viimein tulisi. Nappasin aina huoltopisteeltä jotain juotavaa ja syötävää, jonka jälkeen varmistin Racemap-seurannan toimimisen ennen kuin jatkoin matkaa. Kummallisesti seuranta välillä katkeili, mutta näkipähän kotijoukot sentään vähintään milloin olin missäkin huollossa. Matka joutui yllättävän joutuisasti. Jämillä olin reilussa puolessatoista tunnissa, puolimatkassa neljässä tunnissa ja vielä 53 km kohdalla Kyröskoskellakin reilusti 11 km/h keskinopeudella 4:45 lähdöstä. Edellisestä vuodesta poiketen sain siihen asti hyvin potkulle vastetta eikä suksi liiemmin lipsunut. Hartioissa ei tuntunut yhtään ja se oli outoa ensimmäisen Pirkan pidottoman kokemuksen jälkeen. Hymy huulilla sai nyt sivakoida.

Enää 65 kilsaa maaliin.

Suomen yleisin puulaji.

Kyröskosken kävelyn jälkeinen nousu on inhottava. Paljon ilkeämpi minusta kuin Rokkakoski. Johtuneeko lihasoppatauon tuomasta hyvän olon tunteesta vai mistä johtuukaan, mutta niin sen taas koin. Latu kapuaa ylös mäelle, josta on yksi Hiihdon hienoimmista näköaloista Kyrösjärvelle. Muutenhan tuo reitti ei maisemallisesti ihmeellinen ole. Reilusti yli puolet matkasta on harvaa nuorehkoa mäntymetsää, puupeltoa. Naureskelinkin jollekin matkalla, että eipä jää epäselväksi tällä laturetkellä mikä on Suomen yleisin puulaji. Pito heikkeni Kyröskosken jälkeen ja samalla vauhti hidastui. Latu oli tamppautunut suojasäässä kovaksi, eikä pitänyt alkumatkan tapaan. Vaihdoin vasemmalle vähemmän hiihdetylle kaistalle ja pitkiä matkoja hiihtelin myös ladun viertä. Toki vauhti oli sitten paljon hitaampi, mutta suunta oikea.

Kyröskoskella sukset olalla jalkamarssilla.

Näkymä Kyrösjärvelle.

Rokkakoskelle tullessa laskettelin hauskan vaativaksikin mainitun laskun. Edellisenä vuotena kävelin sen suosiolla mikä taisi olla virhe. Mäestä sai todella hyvät vauhdit. Kuulemma jopa 70 km/h vauhdilla sieltä singahdettiin peltoaukealle ja siitä oli enää vain lyhyt matka huoltopisteelle, jossa sainkin iloisen yllätyksen. Vaimo tuli lasten kanssa ja velikin perheineen kannustamaan. Sattumoisin ajoitus meni nappiin ja saavuimme paikalle melkein samaan aikaan. Join pari kuppia kahvia ja jutustelin hetken. Piristävää! Oli helppoa lähteä jatkamaan viimeistä 24 kilometrin urakkaa kohti maalia.

Hiihtäjä 66 km lähdöstä Rokkakosken huollossa.

Aavistuksen pidoton meininki jatkui loppuun saakka ja olihan nuo Ylöjärven harjut 80 km hiihtoa takana jo aika raskaita muutenkin. Ylös, alas, ylös. Maaliviivan ylitin lopulta melkein tunnin edellistä vuotta nopeammalla ajalla, mutta reilut parikymmentä minuuttia kympin keskinopeudesta jäin. Mielestäni mainio suoritus pohjalla olleilla vain 45 hiihtokilometrillä. Maaliviivan ylittäminen on hieno hetki tuollaisen urakan jälkeen.

Sellainen rääkki se Pirkka kuitenkin on, että vuorokausi suorituksen jälkeen tunnelma on tämä: ei enää ikinä uudestaan!

Niin kuin viime vuonnakin...

15 kilometriä maaliin.

;-) Puhdasta rautaa.