Edellisen vuoden tapaan osallistuin Pirkan Hiihdon
perinteisen 90 km matkalle, joka tarkoitti sitä, että sängystä oli
noustava jo vähän kolmen jälkeen. Ehdin syömään pari-kolme juustolla
päällystettyä vaaleaa leipää ja laittamaan varustuksen kuntoon ja
kipittämään pysäkille ennen kello 4.07, jolloin lähti paikallisbussi
Tampereen keskustorille. Alkumatkan istuin bussissa yksin, mutta
pikkuhiljaa keskustaa lähestyessä bussiin ilmestyi muitakin. Tampere on
ilmiselvä kiekkokaupunki. Sain siinä aamuyön unisessa tunnelmassa
kuunnella kahden miehen kovaäänisen ja sammaltavan analyysin
paikallisten seurojen tämän hetkisestä tasosta.
Vanhan kirkon edustalla odotteli jono hiihtäjille varattuja
busseja. Astuin sisään ja tervehdin muutamaa minua ennen tullutta.
Pikkuhiljaa porukkaa tuli lisää ja puheensorina yltyi. Keskustelu
painottui lähinnä suksien voiteluun ja kelispekulaatioihin. Minulle valinta oli
ollut helppoa ja samaistuminen välineurheiluun vaikeaa. Omistan vain
yhdet sukset, joita ei edes tarvitse voidella. Minulla on noin 7-8
vuotta vanhat Peltosen nanogripit ja niillä siis on mentävä mitkä on.
Harvoin nuo kai täydelliset on ollut, eikä puolestani tarvitse ollakaan,
mutta aina on hiihtämään päässyt.
Teivosta viereeni istahti mies, jolla on oli tuhdimpi tapa
tankata ennen hiihtoretkeä. Mies söi meetvurstivoileipiään koko tunnin
matkan Niinisaloon ja joi tuoksusta päätellen hunajalla höystettyä teetä
kolmisen termarillista. Jossain vaiheessa meinasi alkaa huvittamaan,
kun aina löytyi repusta uusi termari ja eväsleipä. Hyvähän se on syödä,
että jaksaa. Minulla oli anorakin taskussa kaksi omenaa ja haukkasin ne
kantaa vaille kokonaan matkalla. Niinisalosta hain sotilaskotiautosta
vielä aamukahvin ennen starttia. Olen ehkä aavistuksen vähäruokaisempi
tai toisaalta eipä minulla ole mitään käsitystä oikeaoppisesta
valmistautumisesta pitkään urheilusuoritukseen. Edeltävänä päivänä olin
kyllä tankannut reilut kolme litraa vettä ja söinkin ehkä vähän
normaalimäärää enemmän.
Pirkan hiihdon lähtöpaikalle johtava reitti. |
Lähtöä ennen lähtöalueella kovaäänisistä kaikui ohjeita
hiihtäjille ja välissä musiikki. Vajaat kymmenen minuuttia ennen lähtöä
oli pikaisen aamuhartauden vuoro. Puhuja vertasi pari viikkoa aiemmin
satanutta lunta mannaan, jota Israelin kansalle satoi erämaassa.
Tuolloin ei vaellus olisi onnistunut ilman ruokaa ja nyt ei olisi
hiihtojen järjestäminen onnistunut ilman lunta, eikä toki ilman
ruokaakaan. Pirkassa vuonna 2016 virallinen mittaus näytti Niinisaloon
25 senttiä lumen syvyydeksi. Sehän riittää, mutta onhan siinä eroa
huippuvuoteen -81, jolloin lumensyvyys oli ollut kuulemma 108 senttiä.
Moni nyt mukana ollut hiihti varmasti jo silloin. Parhaalla taisi olla
nimittäin 56. Pirkka. Minulla vasta toinen.
Kello seitsemältä tykki sai tulikomentonsa. Kesti jokunen
sekunti ennen kuin laukaus kajahti ja muutama naurunpurskahdus ehti jo
kuulua, kun vaikutti siltä, että jysäys jää piippuun. Sieltä se tuli
kuitenkin ja niin oltiin taas 90 km matkalla kohti Teivon ravirataa.
Hienon näköistä, kun sadat ihmiset hiihtävät harvaa hongikkoa, jonne on
ajettu useita latuja vierekkäin. Melko pian alkuvauhti tasoittui ja
ladut vähenivät kahteen. Hiihto tuntui erinomaisen hyvältä
pikkupakkasessa.
Pirkan Hiihto on tasaisen tappava suoritus, jossa tärkein
asia tällaiselle tavalliselle peruskuntoiselle tallaajalle on sopivan
maltillinen vauhti. Ensimmäisille huoltopisteille tullessa en ollut
lainkaan hengästynyt, kun olin edennyt sopivan matalalla sykkeellä.
Sopivan matalalla sykkeellä tiesin kyllä pystyväni jatkamaan maailman
tappiin asti ja se maalikin sieltä joskus viimein tulisi. Nappasin aina
huoltopisteeltä jotain juotavaa ja syötävää, jonka jälkeen varmistin
Racemap-seurannan toimimisen ennen kuin jatkoin matkaa. Kummallisesti
seuranta välillä katkeili, mutta näkipähän kotijoukot sentään vähintään
milloin olin missäkin huollossa. Matka joutui yllättävän joutuisasti.
Jämillä olin reilussa puolessatoista tunnissa, puolimatkassa neljässä
tunnissa ja vielä 53 km kohdalla Kyröskoskellakin reilusti 11 km/h
keskinopeudella 4:45 lähdöstä. Edellisestä vuodesta poiketen sain siihen
asti hyvin potkulle vastetta eikä suksi liiemmin lipsunut. Hartioissa
ei tuntunut yhtään ja se oli outoa ensimmäisen Pirkan pidottoman
kokemuksen jälkeen. Hymy huulilla sai nyt sivakoida.
Enää 65 kilsaa maaliin. |
Suomen yleisin puulaji. |
Kyröskosken kävelyn jälkeinen nousu on inhottava. Paljon
ilkeämpi minusta kuin Rokkakoski. Johtuneeko lihasoppatauon tuomasta
hyvän olon tunteesta vai mistä johtuukaan, mutta niin sen taas koin.
Latu kapuaa ylös mäelle, josta on yksi Hiihdon hienoimmista näköaloista
Kyrösjärvelle. Muutenhan tuo reitti ei maisemallisesti ihmeellinen ole.
Reilusti yli puolet matkasta on harvaa nuorehkoa mäntymetsää, puupeltoa.
Naureskelinkin jollekin matkalla, että eipä jää epäselväksi tällä
laturetkellä mikä on Suomen yleisin puulaji. Pito heikkeni Kyröskosken
jälkeen ja samalla vauhti hidastui. Latu oli tamppautunut suojasäässä kovaksi, eikä pitänyt alkumatkan tapaan. Vaihdoin vasemmalle vähemmän hiihdetylle kaistalle ja
pitkiä matkoja hiihtelin myös ladun viertä. Toki vauhti oli sitten
paljon hitaampi, mutta suunta oikea.
Kyröskoskella sukset olalla jalkamarssilla. |
Rokkakoskelle tullessa laskettelin hauskan vaativaksikin
mainitun laskun. Edellisenä vuotena kävelin sen suosiolla mikä taisi
olla virhe. Mäestä sai todella hyvät vauhdit. Kuulemma jopa 70 km/h
vauhdilla sieltä singahdettiin peltoaukealle ja siitä oli enää vain
lyhyt matka huoltopisteelle, jossa sainkin iloisen yllätyksen. Vaimo
tuli lasten kanssa ja velikin perheineen kannustamaan. Sattumoisin
ajoitus meni nappiin ja saavuimme paikalle melkein samaan aikaan. Join
pari kuppia kahvia ja jutustelin hetken. Piristävää! Oli helppoa lähteä
jatkamaan viimeistä 24 kilometrin urakkaa kohti maalia.
Hiihtäjä 66 km lähdöstä Rokkakosken huollossa. |
Aavistuksen pidoton meininki jatkui loppuun saakka ja
olihan nuo Ylöjärven harjut 80 km hiihtoa takana jo aika raskaita
muutenkin. Ylös, alas, ylös. Maaliviivan ylitin lopulta melkein tunnin
edellistä vuotta nopeammalla ajalla, mutta reilut parikymmentä minuuttia
kympin keskinopeudesta jäin. Mielestäni mainio suoritus pohjalla olleilla
vain 45 hiihtokilometrillä. Maaliviivan ylittäminen on hieno hetki
tuollaisen urakan jälkeen.
Sellainen rääkki se Pirkka kuitenkin on, että vuorokausi suorituksen jälkeen tunnelma on tämä: ei enää ikinä uudestaan!
Niin kuin viime vuonnakin...
Niin kuin viime vuonnakin...
15 kilometriä maaliin. |
;-) Puhdasta rautaa. |
On se hurja! Itse kun en ole koskaan hiihtänyt yli 25 kilometrin päivämatkaa, en voi edes käsittää, millainen matka on hiihtää 90 km! Onneksi kaikkien ei tarvitse ;)
VastaaPoistaJep, en voi tätä tuskien taivalta missään tapauksessa suositella kenellekään ;-D
Poista"Enää 65 kilsaa maaliin." :D
VastaaPoistaTubli.
Nuo kyltit ovat harvinaisen piristäviä tuossa "alkumatkasta" ;-) ei kannata paljon kilometrien vähenemistä laskea vaan mieluummin vaikka matkaa seuraavaan huoltoon.
PoistaOnko tubli eestiä? :-)
VastaaPoistaJuu. Reipas, rehti! Sellaisia me olemme. No toiset Pirkan hiidon verran ja toiset Suolijärven ympäri :)
Poista