Muotkalla maaliskuussa 2015

Nirvajokilaakso sunnuntaiaamuna

Lähdimme Tampereelta kohti pohjoista perjantaina neljän aikaan iltapäivällä haettuamme sukset vuokraamosta. Ajoimme läpi yön (sitähän se Stigikin lauloi radiossa matkalla muutaman kerran...). Kemin jälkeen oli revontulet taivaalla oikeastaan koko loppumatkan aamun valkenemiseen saakka ja nukkumisen sijaan keskityin tähyilemään autosta taivaalle ja etsimään kirkkainta juovaa. Koko yönä sain nukuttua noin kaksi tuntia. Silti olo oli pirteä, kun viimein saavutimme sorakuopan risteyksen ja aloitin ahkion pakkaamisen. Pakkasta oli 16 astetta ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Automatkalla katselin sääennustetta ja aika kylmää oli luvassa varsinkin seuraavalle yölle. Sanoin, että antaa tulla vaan kunnolla pakkasruntua heti alkuun, niin kaikkoaa pahin hiihtohinku. Nauroimme, että "kevyt kenttäamputaatio" hillitsisi sitä varmasti. 

Lappiin lähdössä

Hirvi Kaamasmukan tienoilla

Aisat kiinni ja menoksi

Kahdeksan maissa pääsin matkaan. Tunnustelin vuokrasuksia ja hankikantoa. Hyvä meininki, hanki kantoi lumikenkäsuksea myös moottorikelkkauran ulkopuolella. Etenin kuitenkin jotenkin uuden lumen alta erottuvaa uraa pitkin sorakuopalle ja siitä edelleen kohti Karigasjoen ylitystä. Kelkan reitti kulki mielestäni täysin karttaan merkittyä polunkohtaa pitkin. Ennen ylityspaikkaa poikkesin männyn juurella keittelemään aamukahvit kynsitulilla. Ensimmäiset tulet alle tunti liikkeellelähdöstä auttaa virittäytymään tunnelmaan ja kiire unohtuu. Samalla voi korjata hiihtovarustuksensa kuntoon, jos jotain korjattavaa on. Minulla oli päällä aiemmin itse tekemäni anorakki ja sen alla oli intin poolopaita. Melko kovasta pakkasesta huolimatta se oli riittävä varustus tuulenpitävyytensä ansiosta. Katselin etelän suunnalla hiihtäjää houkuttelevaa tunturiylänköä suupielet korvissa. Mieletön kontrasti Tampereen olosuhteisiin ja maisemiin. 

Lapinkävijän perusvirnistys (=naama peruslukemilla)

Äkkiä tunturiin!

Koskematonta lumihankea

Aamukahvit

Jatkoin matkaani kohti Karigasjokea. Etukäteen pohdin kuinka ylitys onnistuu, kun omaan vähäisen kokemuksen talvisista joenylityksistä, mutta lopulta jokea hädin tuskin huomasi. Moottorikelkkaura oli kovettunut sillaksi joen päälle ja hiihtelin suoriltaan yli vaikka alta veden lorina kuului. Avasin varmuuden vuoksi ahkion valjaat, jotta ahkiosta pääsisi eroon mahdollisessa molskahdustilanteessa.

Heti Karigasjoen jälkeen alkoi tuntuva nousu kohti ylänköä. Lumikenkäsuksien karvapohja piti ja sukset kokoajan menosuuntaan ähkin mäen päälle niin että heilahti. Virtaa piisasi niin kuin pienessä kylässä. Danasdievatin jälkeen korjasin kompassiin suunnaksi kaakon ja etelän välin. Tavoite oli Cuoccohancohkkalla ja se törröttikin maisemasta jo selkeästi ylempänä, jolloin kompassia ei suunnistamiseen käytännössä tarvittu. Joka tilanteessa kompassissa kannattaa mielestäni kuitenkin joku pääsuunta olla asetettuna, koska keli voi muuttua äkillisesti.

Riekon jäljet

Katse taakse. Ailigas-tunturi.

Lumilippa

Nousua riitti. Vedin Kyyryä vääjämättömästi kohti huippua. Sitä en kuitenkaan saavuttanut ahkion kanssa, koska huippu oli kivikkoinen, kuten "cohkkat" tuppaavat olemaan. Jätin ahkion jyrkkään rinteeseen kivien päälle, ettei se varmasti laskettele itsekseen karkuun. Kuvasin huipulla ja olin aivan fiiliksissä! Mielettömät näköalat joka suuntaan! Etelän suunnassa paljakkaa ja muualla Muotkalle tyypillistä tunturien paljoutta koivikkoisine rinteineen. Huippua ympäri kirmatessani meinasin hukata karttani navakassa tuulessa, kun tunnistelin tuntureita kartalta ja tuuli nappasi sen kädestäni. Syöksyin minigrippiin suljetun paperitulosteeni perään kuin pesäpalloilija kotipesään kiiruhtaessaan. Ei se ainoa kartta ollut, joten yhden kartan hukkaaminen ei olisi ollut vielä katastrofi, mutta parempi pitää kaikki tallessa. 

Lapintiainen kävi moikkaamassa.

Cuoccohancohkka

Ahkio parkissa huipun lähellä

Huipun kasvustoa

JEEE!!!

Vierivä hiihtäjä ei sammaloidu. Täh?

Lasku alas tunturilta oli hauska. Ajoittain oli niin jäisen kovapintaista lunta, että jarruttaminen teräskantittomilla WAPeilla ei onnistunut. Mutta jarruttaminenhan hidastaa vauhtia ja vähentää olennaisesti vauhdin hurmaa, joten sen kun antoi mennä vaan. Alempaa löytyi jo pehmoisempaakin kovan kuoren päältä ja kurvailin pitkin rinteitä katselemaan Gihcasavzia. Rotkon ylärinteillä liiteli kaksi isoa lintua. Varmaankin kotkia tai piekanoja. Etäisyyttä oli niin paljon, ettei tunnistamisesta ollut toivoa. Gihcasavzi on hieno kivikkoinen rotko, jota yläpäästä katsottuna aukeaa näkymä Gakcavarrille.

Gihcasavzi. Taustalla Gakcavarri.

Päivämatkan pää alkoi häämöttää, kun kapusin Oadatmohcohkkan etelärinteeseen ja hiihtelin pienen lammen yli Bajit Saraojalle. Ylhäältä kyselin puhelimella aikovatko kaverit tulla perässäni vai ei. He eivät tienneet vielä enkä malttanut odotellakaan, joten laskin alas. Se oli virhe. En löytänyt enää puhelimeen kenttää eikä radiopuhelimellakaan saanut sen paremmin yhteyttä, joten epätietoisuus oli hetkellisesti ikävä tunne. Osittain se johtui varmasti huonosti nukutusta yöstä, kun ajatus ei tahtonut pysyä kasassa. Onnistuin kuitenkin pian rauhoittamaan itseni ja tekemään taas oloni mukavaksi. 

Hauskaa lasketella liukulumikengillä.

Oadatmohcohkkan eteläpuolella

Bajit Saraojan yläjuoksu

Ihan kuin joku tuijottaisi. Tuo kummeli kummitteli pari tuntia. Aina näkyi jostain.

Odotin Riekonpyytäjän kammin etsinnästä pientä haastetta, mutta siinä asiassa jouduin pettymään. Jo puoli kilometriä ennen kammin oletettua sijaintia osuin kelkanjäljelle, joka paljasti turpeisen majan olinpaikan. Hiihtelin uraa pitkin loppumatkan. Vähän ennen kammia maassa oli jäljet, joista saattoi päätellä itse riekonpyytäjän, ketun, napanneen riekon. Kova taistelu oli ollut, jälkiä oli isolla alalla lumen pinnassa. Hiihtoaika välillä Luomusjoki-Riekonpyytäjän kammi oli noin 6 tuntia.

Paikka, jossa kettu nappasi päivällisen.

Kammilla.

Kammissa kokkailin makaroonia ja lihapullia. Jätin keitokseen reilusti vettä, koska nestettä tarvitsee juoda paljon. Päälle hörppäsin Nescafet. Nauroin tuvassa ääneen vedet silmissä, kun keksin tuolle myrkylle mainoslauseen; "Nescafe - Kun haluat miestä väkevämpää". Oli siinä paikallisilla riekoilla ihmettelemistä mikä mies sieltä oikein erämaisen majapaikan palveluja hiihteli hyödyntämään. Ehkä joku riekkokin päästi päkätyksen samalle vitsille. Ensi kerralla pannukarkeata mukaan.

Riekko puussa. Kiittäköön onneaan, että päätin ottaa tälle reissulle vain kameran mukaan.

Kammin ympäristöä

Päivystäjä kammin ovella.

Yleisnäkymä kammin sisältä. Viihtyisä!

Päivällinen.

Maha täynnä päätin ottaa pienet päiväunet. Tupa oli siisti ja laverit oli kahdelle. Lattialle mahtuisi pari tarvittaessa. Nukuin puolisentoista tuntia, jonka jälkeen lähdin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja etsimään puhelimeen kenttää lännen suunnalta. Miltään huipulta ei viiden kilometrin kierroksella löytynyt signaalia. Ailikkaan ja minun välissä oli liian korkeat tunturit. Hiihtomatkaa päivälle kertyi noin 17 km ahkion kanssa ja 5 ilman ahkiota. 

Pystytin Paulitarpin kammin edustalle kovaksi tamppautuneelle moottorikelkan jäljelle kammin koivuklapeja hyödyntäen nurkkakiiloina ja jäin odottelemaan illan pimenemistä ja mahdollisia revontulia. Ennen yhdeksää ei revontulia ilmestynyt ja olin niin rättiväsynyt, että päätin mennä makuupussiin köllöilemään. Pakkasta oli jo 19 astetta ja varustauduin pussiin mennessä kaikilla villaisilla vaatteilla mitä oli mukana. Parit pitkät kalsongitkin sipaisin koipiini. Kolmet villasukat ja lapaset jaloissa vedin makuupussin vetoketjun kiinni. Jalkopäädyssä hohkasi lisäksi fleeceen kääritty kuumalla vedellä täytetty kenttäpullo. Ei mitään saumaa kylmällä päästä varpaisiini asti. Vedin makuupussin suuaukon niin kireälle kuin sen sai ja unta ei todellakaan tarvinnut odotella.

Kolmen aikaan heräsin, kun kylmää purskahteli makuupussiin jokaisella hengenvedolla sisälle. Päätin korjata tilanteen ja vilkaisin samalla tarpin suuaukolta selkeää tähtitaivasta revontulien varalta. Eipä näkynyt loimotuksia. Laitoin kommandopipon päähän ja vedin pipon nenän yli. Se helpotti kasvojen kylmenemistä huomattavasti. Siellä olin kuin toukka kotelossaan.

Seuraavan kerran havahduin viiden maissa riekkojen päkätyksiin. Ulkona oli jo hieman valoisaa. Mielessäni käväisi J. Karjalaisen laulun sanat "tunnen olevani väsynyt mies, painun uneen uudelleen" ja nukuin tunnin lisää.

Vilpoinen aamu. Yön kylmimmäksi oli tallentunut -25 astetta ja vielä auringon jo hetki aiemmin noustuakin oli 22 astetta kylmää. Rapea keli. Menin kammin sisälle keittämään kaasulla vesiä aamupalaa varten. Yllätyksekseni kaasu pelitti mukisematta tuollaisessakin pakkasessa ja vesi kiehahti nopeasti tyynessä sisätilassa. Vesitäydennystä sai puroon tehdystä vedenottopaikasta. Ongelma tuli kaasupullon irroituksessa. Kaasun virtaaminen ei täysin loppunut vaan tarkasti kuunnellen pieni suhina kuului irroituksen jälkeen. En sille mitään osannut tehdä, mutta päivän aikana ilman lämpeneminen kuitenkin vaikutti siten, että pullo oli sulkeutunut eikä valunut täysin tyhjäksi. 

En tiennyt kavereiden suunnitelmista mitään, vaikka heitäkin piti olla tunturiin ilmaantumassa. Päätin jatkaa omaa suunnitelmaani ja lähdin jatkamaan harhailuani Unna Keatkebassille ja sieltä Kiellajoelle kevyemmällä varustuksella aikomuksena palata takaisin ennen iltaa. Jätin leiriytymiskamppeet kammille ja ahkioon otin lämpimiä vaatteita ja ruokia.

Nirvajoki olikin yllätyksekseni vuolaampi kuin Karigasjoki. Löysin kuitenkin nopeasti turvallisen paikan ylittää joen. Irroitin tällä kertaa ahkion kokonaan ja vedin sen narulla yli. Kapusin suoraan etelään suunnaten Keatkebassin koilliselle pikkunyppylälle (n. 380mpy), josta aukeni hieno näkymä Nirvajoen laaksoon. Kännykkä piippasi viestin merkiksi. Kaveri ilmoitti lähtevänsä Luomusjoelta kohti Stuorraäytsin tupaa ja päätin mennä sinne hänen kanssaan. Sovimme tapaavamme tuvalla illalla. Palasin leiriin ja hain varusteeni ahkioon. Hörppäsin kahvit kammin pihalla ja lähdin matkaan. 

Nirvajoki. Ei tuosta yli!

Hyvä joenylityspaikka muutama sata metriä ylempänä.

Mieletön aamuaurinko!

Kieppi.

Kammi näkyy jo kaukaa etelästä tullessa. Tarppikin siellä.

Unna Keatkebassi.

Tähystelyä Nirvajoen laaksoon.

Puhelimen latailua aurinkopaneelilla.

Kaffet Riekonpyytäjän kammilla.

Nirvajokea seuraili moottorikelkan jälki ja hiihtelin jälkeä pitkin. Ajoittain näkyi myös jo lumeen peittynyt hiihtolatu koivikossa. Varmaan joku oli kuljeskellut riekkojahdissa. Nousin kelkan jälkeä Gaskogielakselle, mutta paljakassa jatkoin omaa reittiäni.

Nirvajokea pitkin ylös.

Keatkebassin pohjoisempi huippu on todellinen maamerkki. Näkyy joka puolelle.

Paljakassa vedin pätkän ilman suksia, kun hanki oli niin kova, että kesti saapastelijaakin

Aamu oli ollut selkeä, mutta nyt pilviä kerääntyi nopeasti taivaalle ja tuuli oli avotunturissa kovaa. Vartissa taivaanranta ja maa olivat yhtä ja samaa valkoista. Tarkkaan katsoen pystyi ajoittain erottamaan tunturin rinteiden siluetteja, mutta maamerkit olivat vähissä. Hiihdin kompassisuunnalla ja myös aurinko näkyi pilvipeitteen läpi sen verran, että sitäkin pystyi hyödyntämään suunnistamisessa. Tuulen suunnasta oli myös apua, koska tuuli kävi selkeästi kaakon suunnalta. Löysin muutaman koivun ryppään avotunturista ja viritin siihen ahkionsuojakankaan tuulisuojaksi tauolle purkamatta ahkion pakkausta. Näppärää! Oli todella jopa lämpimän tuntuista istua ja popsia eväitä kankaan alla, kun tuulen vaikutus jäi pois operatiivisesta lämpötilasta.

Hiihdin Gaskogielasta viistäen rotkon lähelle ja nousin Gaskogielaksen ja Avzegasoaivin välisille pienemmille nyppylöille. Ensimmäistä kertaa viiteen kilometriin tunnistin maastosta kohdan rotkon reunalle saapuessani. Etelässä alhaalla näkyi Njurgunavzi, joka on erittäin helposti tunnistettava maastonkohta. Hetkeä aiemmin sydämentykytyksiä oli aiheuttanut "putoaminen" äkillisesti parin-kolmen metrin jyrkkäreunaiseen monttuun. Varjojen puute maassa aiheutti sen, että maanpinnan muotoja ei hahmottanut edes nenänsä edestä. Tuntui kuin maa olisi lähtenyt alta, kun liu'uin lyhyen, mutta jyrkän rinteen alas. Tarkkana piti oleman.

Kahden pienemmän huipun jälkeen nousin vielä Avzegasoaiville. Mihinkään sieltä ei nähnyt ja olosuhteet olivat melkoisen karut. Tuuli oli tasaisen kova puhuri. Veikkaisin noin 25 metriä sekunnissa. En jäänyt paikalle pitkäksi aikaa. Onnistuin saamaan tilannepäivityksen hiihtokaverilta hänen sijainnistaan ja sanoin laskevani alas lämmittämään tupaa valmiiksi.

Näkyvyys heikkenee.

Taukopaikka melkein puuttomassa paljakassa.

Etsi kuvasta horisontti.

Mistäköhän löytyisi kiintopiste mitä kohti suunnistaisi?

No tuosta ei voi erehtyä! Vihdoin kartalla. Njurgunavzihan se siinä!

Lyhyt istuskelutauko Avzegasoaivin huipulla melko arktisissa olosuhteissa.

Jäisellä rinteellä alas laskeminen ei ollut aivan helppo homma, varsinkaan ahkio peräkärrinä. Jyrkimmän kohdan talutin ahkiota edelläni, mutta meinasin jäädä matkustajaksi siinäkin hommassa, kun saappaista pito lakkasi. Oli pakko kaatua ja valuin silti vielä joitakin metrejä ennen kuin vauhti pysähtyi. Jyrkkä kohta oli onneksi melko lyhyt. Koivikossa jatkoin laskua suksilla. Oli hauskaa pujotella koivujen välissä ja loppumatka tuvalle sujuikin melkein vapaalla lasketellen. Päivämatkaa olikin kertynyt taas runsaasti, noin 18 kilometriä ja vanha tuttu Stuorraäytsin tupa oli mieluinen näky rotkon suulla vähän ennen viittä iltapäivällä. Liikkeelle olin lähtenyt aamulla kahdeksan aikaan.

Menin sisälle ja aloitin lämmittämisen ja ruuanlaiton. Vieraskirja oli uusittu muutama päivä aiemmin ja olin sen ensimmäinen kirjoittaja. Vanhaa vieraskirjaa en tuvasta valitettavasti löytänyt, joten en tiedä milloin siellä on edellisen kerran käyty. Sosiaalisia kontakteja ei ollut ollut melkein pariin päivään ja purin reissuani useamman rivin verran tupakirjan ensilehdelle. Välissä kokkailin ja sitten taas kirjoitin. Kirjoitin myös omaan muistivihkooni useamman sivun.

Ruuaksi laittelin italianpataa ja joukkoon sekoitin soijarouhetta. Kaveri saapui tuvalle noin tunti minun jälkeeni. Hiihtoaika Luomusjoelta Stuorraäytsille (17km) oli noin 7,5 tuntia. Minulla meni kammilta Stuorraäytsille (13km) noin 5,5 tuntia.

Yövyimme lämpimässä tuvassa yön. Päivälämpötila oli ollut -10, mutta paljakalla tuuli lisäsi sen purevuutta. Yöllä pakkanen lauhtui seitsemään asteeseen ja uutta lunta kertyi monta senttiä. Sisällä oli parikymmentä astetta plussan puolella ja lämpötilaero edelliseen yöhön oli siten 45 astetta. 

Kuoldnajoen laakso. Alempana näkyväisyyttä on paremmin.

Tupa!

Stuorraäytsin autiotupa.

Päivällinen. Persikkatölkki piti sulattaa kaminalla, kun oli umpijäässä edellisen yön jäljiltä.

Sain seuraa.

Kolmantena hiihtopäivänä lähdimme yhdessä aamulla Stuorraäytsin kanjoniin. Otimme tavoitteeksemme neljännen lammen lännestä laskien varustuksenamme yksi ahkio eväillä ja pilkkivehkeillä lastattuna. Aurinko nousi kanjonin suunnasta ja kapusi pikkuhiljaa etelän puoleisten tunturien rinteitä korkeammalle. Ihmettelimme mitä kaikki muut ihmiset ovat nyt tekemässä, kun he eivät ole täällä hiihtämässä. Voiko muka olla jotain parempaa tekemistä vaiko vain huonoja tekosyitä!?

Mitään merkkejä lumivyöryistä ei nyt havaittu vaikka joskus kesäisin rinteillä näkee katkenneita puita. Isoja lumilippoja oli kuitenkin muutamassa kohdassa, jotka varmaan kevään edetessä tipahtavat alas. Kanjoni on kuitenkin niin leveä, että pohjalla on mielestäni turvallista sivakoida.

Kairasimme neljänteen lampeen useampia reikiä, mutta kalahavainnot jäivät yhteen tärppiin. Jäätä oli varmaan metri. Polvillaan piti jatkovarrenkin kanssa lopussa kairata. Hienoa olisi ollut hiihtää koko suuri rotko läpi, mutta suuntamme oli nyt toinen. Ennen paluuta pystytin tarpin kahvittelusuojaksi jäälle. Kirveen hamara oli jäänyt kämpälle, joten päätin kokeilla ilman kiiloja pystyttämistä. Laitoin Paulitarpin muotoonsa jäälle ja lapioin neljälle reunalle runsaasti lunta. Sitten keskitolppa ylös ja oviaukon naru lumilapioon, joka oli hankeen tökätty. Kävi se pystytys niinkin.

Hiihtelimme tunnissa takaisin tuvalle itse auraamaamme jälkeä. Tuvalla söimme kunnon lounaan ennen pitkä hiihtomarssin aloittamista. Sitten laitoimme kämpän kuntoon seuraavalle tulijalle, omaisuus ahkioon ja jängälle. 

Saukon mäenlaskun jälki vai riekkoko siinä on tepastellut edestakaisin..?

Ahkio seuraa hyvin jyrkissäkin rinteissä

Stuorraäytsin lammilla.

Kairattavaa piisaa. Metri jäätä.

Ei tärppää ei.

Tarppi jäällä Stuorraäytsin kanjonissa.

Kahvit tuulensuojassa.

Hiihtosuuntamme oli jotakuinkin luoteeseen. Lunta alkoi sataa ja tuuli oli voimakasta, kun hiihtelimme ensin Avzegasoaivin alarinnettä ja sitten Garanasvarrin itäpuolelta matalimmasta kohti Palkasjoen latvoja. Palkasjoella törmäsimme tiheään koivikkoon, jossa ahkionveto oli työlästä. Homma helpottui Antinjängällä, jossa maastosta sai etäämpää selkeitä kiintopisteitä suorasuuntaukselle. Andde ladjocomatin koillispuolelta aloitimme nousun Nuhppirille. Ylöspäin noustessa keli muuttui taas eilistä paljakkahiihtoa vastaavaksi. Mitään kiintopisteitä ei ollut ja kompassia sai katsella tiuhaan. Kaikki oli valkoista. Nousu Skuvttecohkkalle tuntui pitkältä. Nuhppirin rinteellä näimme loputtoman määrän tummia pisteitä, jotka lähempää paljastuivat poroiksi.

Ilta pimeni ja napsautimme otsalamput päälle jo paljakassa, jotta lumen pinnan muodot näkyisivät paremmin. Alkoi vaativa lasku alas Kuoppanivalle. Ensin piti löytää Pisto-ojan loivempi puron uoman kohta, josta lasku oli edes mahdollinen. Koivikossa laskeminen oli pääosin hauskaa. Muutama kohta oli ahkiota vetäessä melkein turhankin hurjia, mutta alas selvittiin ilman vaurioita. Kerran ahkio kaatui kyljelleen, kun toinen aisa irtosi jostain syystä. Ainoa kaato koko reissulla. Yöksi asetuimme melko lähelle tietä. Hiihtoaika Stuorraäytsin tuvalta Kuoppanivalle oli 7,5 tuntia ja kilometrejä tuli noin 17, koko päivälle 23 km. Kokonaislukema nousi päälle 60 hiihdetyn kilometrin.

Teimme tulet niin sanotusti "helpolla tavalla" tarpin eteen, koska vielä oli makkaraa eväskassissa ja olisi rikos tuoda makkaraeväitä pois maastosta. Hiihtokaverini lorautti bensakeittimestä bensaa kasaamillemme männyn karahkoille ja näytti sytkäriä. Yksi humaus ja liekit kohosivat metrejä ylös muutaman sekunnin. Kaveri osoitti tulta ja sanoi: "das nuotio".

Tarppi seisoi lumen päällä sauvat nurkissaan ja lunta liepeiden päällä. Pohjan kohdalta olimme tampanneet lumen kovaksi. Piti tankata reilusti ruokaa, jotta energiavaje hiihtomarssilta tasaantui.

Yöllä lämpötila laski -18,2 asteeseen kylmimmillään. Minulla oli päällä sama varustus kuin -25 asteessakin ja jopa hikoilin hieman. Heräsin vain kerran yön aikana. Näin unta, että liu'uin makuupussissa lumikenkäsuksilla jokeen. Paniikissa revin makuupussin vetoketjun auki ja hengästyneenä istumaan noustuani tajusin olevani turvallisesti tarpin alla. Varmaan joen läheisyys leiripaikkaan ja jyrkät mäenlaskut yhdessä huonolla sivuttaispidolla varustetuilla suksilla aiheuttivat unen. Aion arvioida suksia blogissa myöhemmin. 

Avzegasoaivin alarinteessä

Lumikinos

Koivikkoon ja Garanasvarrin ohi.

Antinjänkää.

Hiihtokaveri meni tasaisella nenälleen, kun lumi petti yhtäkkiä. Minulla ei naurusta meinannut loppua tulla.

Tuulenpesiä. Biologian kirjassa luki aikoinaan, että ne aiheuttavat  eräs pieni sieni. Mikä lie.

Nuhppirin ylärinteillä taas pelkällä kompassisuunnalla.

Poroja huipulla. Niitä oli paljon.

Laskettelua koivikossa alas tunturista.

Lapintiainen

Tiellä kyytiä odottelemassa.

Aamulla heräsimme seitsemältä, laitoimme kamat pakettiin ja menimme tien laitaan odottamaan noutajaa, joka saapui yhdeksän maissa. Odotellessa laskimme mäkeä Jeagelvarrin alarinteessä lumikenkäsuksilla. Hauskaa puuhaa lasketella ilman ahkiota. Pääsee hankalammistakin paikoista.
Siirryimme Karigasniemelle ja 10.50 hyppäsin Eskelisen kyytiin ja kotimatka saattoi alkaa. Yöjunalla Tampereelle ja aamulla taas kouluun. Mahtava pikainen pyrähdys Muotkalla ja aivan täydellinen pitkä viikonloppu! Hieno paikka myös talvella. Varmasti menen uudestaankin ja toivottavasti monta kertaa. Ketään muita hiihtäjiä ei kaverini lisäksi keväisillä hangilla näkynyt, mutta siellähän sitä lääniä riittää poluttomia taipaleita pistellä.