maanantai 28. tammikuuta 2019

Umpihankihiihtoa Vaskijärvellä 25-27.1.2019

Kätevä pakata ahkiota kunnon lumivallin päällä.


Tammikuun viimeisen viikonlopun ulkoilmaelämää lähdin viettämään Tampereen kavereiden kanssa Vaskijärven luonnonpuistoon. Kohteeksi oltiin kenties jo päätettykin Liesluoto Ukissa, mutta tulimme päivää ennen reissua siihen tulokseen, että mennään kuitenkin suolle hiihtelemään, ettei jää hiihtokilometrit liian vähäisiksi. Olinhan juuri muutama päivä aiemmin saanut itsellenikin oikeat mehtäsukset, Peltosen sellaiset. Liesluoto on viikonloppureissulle pienehkö, kun meren puolella jäätilannekin oli vielä sellainen, ettei reissua sinne olisi ollut mahdollista laajentaa.


Uudessakaupungissa oli hanget korkeat nietokset ja oletus oli, että Yläneellä lumipeite olisi vähintään yhtä vankka, jos ei vankempi. Saavuin kohteeseen Pahnassuontien ja Pyhän Henrikin reitin risteykseen (karttalinkki) perjantaina illalla kuuden aikaan ja suupielet oli korvissa. Hassua kuinka voi ihminen olla innoissaan, kun parkkeeraa auton metsätien laitaan, jossa odottaa sysipimeä metsä ja siellä puolimetrinen hanki kyntäjäänsä. Auton valot sammutettuaan ei nähnyt mitään ennen kuin sai kopeloitua jostain otsalampun käteensä. Hämärää touhua. 

Kaverit olivat matkalla, kun saavuin perille. Lähdin viemään ensimmäistä satsia Kyyryllä kohti leiripaikkaa, jollainen oli tarkoitus löytää Munkkionmäen seutuvilta suojellun alueen ulkopuolelta, koska luonnonpuistossa leiriytyminen on enemmän tai vähemmän ankarasti kiellettyä. Myös kuljeskelu puistossa on sulan maan aikaan kielletty merkittyjen reittien ulkopuolella. Alueen suot ja saarekkeet kolutakseen on metsähenkilön siis uskaltauduttava talviretkelle. Varsinaiselta kesäretkeilyreitiltä ei saa juuri minkäänlaista käsitystä kuinka laaja ja komea on esimerkiksi Kaukosuo. Jo pelkästään siinä riittää hiihtäjällä hiihdettävää.

Ensimmäisellä kerralla vein rinkan ja telttakamat. Matkalla ahkiota vetäessä ja rinkkaa selässä kantaessa esitin mielessäni teorian, että taitaa olla pehmeässä lumessa kuitenkin kevyempi hiihtää rinkan kanssa kuin ahkiota vetäen, jos vain tavarat rinkkaan mahtuu. Tällä kertaa ahkio oli kuitenkin vain leirikamojen siirtoa varten ja muuten matkaa tehtiin kevyellä rinkalla päiväretkityyppisesti. Ahkion painokin erosi merkittävästi tavallisen hiihtovaelluksen painosta, koska siinä oli 10 litraa vettä, kamina, hawuteltta, kirves, lapio, makuualustat, ynnä muuta, jolloin kokonaispaino oli lähempänä 40 kiloa. Ei kukaan täysjärkinen sellaista kovin pitkää matkaa kisko pehmeässä lumessa. Kamina ja teltta olisi vähintään jaettu eri ahkioihin.

Ennen Munkkionmäkeä löytyi passeli männikkö noin kilometrin hiihdon jälkeen (karttalinkki) ja aloin kaivautua kohti maanpintaa erään sopivaksi katsomani männyn ympärillä. Sattumoisin pinta olikin riittävän tasainen heti ensimmäisessä kaivamassani kohdassa. Näinhän ei suinkaan välttämättä asian laita ole, vaan voisihan sitä joutua kaivamaan useammankin telttapoteron. Maanpinnan muotojen näkeminen puolen metrin hangen päälle on kohtalaisen hankalaa, kun puhutaan sellaisista herneen kokoisista pahkuroista, jotka herkkäunisempia jo häiritsee. Mättäät sitten erikseen. Ei se täydellinen ollut tuokaan, mutta sellainen kuitenkin, ettei leirin siirtäminenkään vaivalloisuutensa vuoksi houkutellut. Varmaan jokaiselle selälle löytyi ihan kelvollinen asento nukkumista ajatellen.

Laitoin hawu-teltan pystyyn ja lähdin uudestaan autolle tyhjän ahkion kanssa. Polttopuut piti vielä noutaa. Parahiksi kaveri soitti, että ovat vartissa paikalla ja odottelin heidät mennäksemme jo pystyttämääni leiriin yhtä matkaa. Ah, sitä jälleennäkemisen riemua! On meillä hyvä retkikööri koossa.

Pyhän Henrikin reitti talviasussa.

Hawu-teltta pystyssä.

Sain pari hiihtokaveria!

Matka leiriin sujuikin jo huomattavasti joutuisammin, kun uraa oli pari kertaa hiihdetty. Lämmitimme teltan ja söimme iltapalan ennen kuin lopulta vetäydyimme makuupusseihimme. Öiden aikana emme kaminassa kipinää pitäneet.

Yöllä pakkanen laski illan muutamasta aamun noin yhdeksään pakkasasteeseen. Aamutoimet lämpimässä teltassa on aina jotenkin verkkaiset. Täyttä huijaustahan se on ja pitäisi olla kiellettyä tai vähintään jotenkin verotettua. Retkiolosuhteissa talvella, eikä tarvitse nähdä mitään vaivaa pitääksensä itsensä leirissä lämpimänä. Sietämätöntä. Ajoittain kuumuuskin käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Aamupalan syöntiin sai helposti kaksi tuntia menemään makuuasennossa ennen kuin olimme valmiita päivän hiihtomarssille. Kylmässä homma tulisi tehtyä vauhdikkaammin.

Loimutettua karjalanpiirakkaa.

Sissi.

Lumista miljöötä.

Itseäni poltteli jo kovasti kunnon hiihtopäivä Peltosilla umpisessa ja otin ensimmäisen aurausvuoron. Sitä vuoroa jatkuikin neljä ja puoli kilometriä Kajavajärvelle asti, kun en malttanut edes tarjota paikkaa muille. Hiihdimme ensin muutama sata metriä Pyhän Henrikin uraa, kunnes oikaisimme varsinaissuomalaisen männikön läpi (karttalinkki) avosuon puolelle Julkunperän eteläpuolella.

Kartalla kulkumme oli melkeinpä viivasuora Kaukosuon eteläreunasta (karttalinkki) Kajavajärvelle (karttalinkki) asti johtuen kai 250 senttisistä suksistani, joilla mieluiten painaa pitkää baanaa suoraan eteenpäin. Siinä saattoi pitää katseensa mihin tahansa suuntaan ja suksi piti suunnan kompassintarkasti haluttuun kohteeseen. Hyvä ihailla maisemia liikkeessä.

Hieman löysä Peltosen kärki piti huolen siitä, että suksi ei tavannut lumen alla piilossa kaarella olleisiin varpuihin, vaan kärki viisti lumen pintaa ja jalkaa ei tarvinnut erikseen nostella. Sen kun antoi lankun liukua nätisti eteenpäin. Sukset toimivat siis siinä asiassa erinomaisesti mihin nuo ovat tehdytkin.

-

Aikaa tuohon reilun neljän kilometrin matkaan meni tarkalleen kaksi tuntia. Sopivaa päivämatkaa arvioidessa hiihtoaikana voi siis pitää 1,5-2 kilometriä tunnissa rinkka selässä.

Ahkion kanssa siitä voi ottaa noin kilometrin pois. Perustan tämän muun muassa muutaman vuoden takaiseen talvivaellukseen Riisitunturilla, jossa ahkiota vetäen ei matkavauhtimme helmikuun metrisessä pehmeässä lumessa yltänyt yli 0,5-1 kilometriin tunnissa. Ennakkoarvio kulkunopeudesta meni silloin täysin pieleen ja alkuperäinen suunnitelma päivämatkoista muuttui täysin.

Tämä pätee siis pehmeään lumeen. Jos lumessa on minkäänlainen kova kuori, on ahkionkin kanssa hiihtely huomattavasti kevyempää ja vauhdikkaampaa, eikä hartioita paina. Haluan tällä huomautuksella vain korostaa, että talviretken matkan arviointi on ihan eri touhua verrattuna kesään, jolloin muuttujia on paljon vähemmän. Talvellahan matka joutuu hurjan nopeasti, jos sattuu vaikka kelkkauran löytämään, mutta pehmeässä lumessa matkanteko käy voimille ja illan palautumisaika lyhyeksi, jos aikataulu on liian tiukka.

Sitä virhettä ei myös kenenkään pitäisi tehdä, että varustautuu tupareissulle ilman kunnollisia leiriytymisvermeitä. Kesällä virheestä saattaa selvitä hengissä, mutta talvella voi joutua maksamaan huomattavasti kovemman hinnan, jos ei ole varmistanut, että saa joka tilanteessa pidettyä itsensä lämpimänä ja jokseenkin sekä kylläisenä että virkeänäkin, vaikka ei seuraavalle tuvalle ehtisikään ennen illan tuloa.

-

Kajavajärvellä pidimme evästauon, jonka tamperelaiset viettivät suklaat suussa suksien pohjiaan skrapaten. Oikaisu järven yli osoittautui huonoksi ideaksi ja ajoimme itsemme alueelle, jossa lumen alla oli runsaasti vettä. Syytä en tiedä miksi minun suksien pohjaan ei jää ja lumi siitä tarttunut ollenkaan, vaikka kavereilla tarttui oikein huolella.

Varsinaissuomalainen mäntymetsä.

Harvionsuo.

Julkunperä.


Tästä paikasta tuli mieleen Seitsemisen talvireissu, josta löytyy kuvaus täältä blogista.

Suoraa hiihtojälkeä Julkunperästä päin.

Onnellinen hiihtäjä.

Kaukosuo melkein ylitettynä.

Ihannesaari ja lähteen aiheuttamat sulat.

Metsää ennen Kajavajärveä.

Korkeita honkia.

Kajavajärvi.

Kajavajärven pohjoisrannan niemi.

Peltoset jäähtymässä.


Vielä ei ollut aivan lounasaika ja hiihtelimme osin retkireittiä Vesiraumanmäen laavulle (karttalinkki). Retkireittiä pitkin oli mennyt myös moottorikelkka. Ei tosin Kajavajärven kierrosta, mutta sen pääreitin uran. Laavulla hämmästyin, kun siellä ei ollutkaan minkäänlaista merkkiä kävijöistä. Aivan kuin koko lumien aikaan ei olisi siellä ketään käynyt?! Onko tämä talviretkeily oikeasti näin harvojen ja valittujen hommaa?

Melko erämainen oli Vaskijärvi näin talviaikana, kun yksikään latu ei meidän reittejämme ristennyt eikä laavullakaan ollut muita käyttäjiä käynyt kuukauteen!

Laavulla söimme jo aamulla ruokatermariin lämmitetyt (kaali-sieni-? ;-) )sopat ja lisukkeet. Kevyttä oli laavulta jatkaa täydellä vatsalla paluumatkalle Kaukosuolle ja edelleen kohti telttapaikkaa.


Kauris etsinyt syötävää.

Siinäkin kauris vähän käynyt tonkimassa.

Retkeilyreitti.

Jälki.

Koskematon laavu.

Äijät lounastauolla.

Oikaisimme Ihannesaaren rantaa viistäen aamupäivän ladulle keskellä Kaukosuota ja loppumatka teltalle sujuikin kevyemmin jo hyväksi tamppaantunutta uraa pitkin. Kuutisen tuntia ja rapiat kymmenkunta kilometriä tuli koko kierrokselle mittaa, kun viiden maissa saavuimme majaamme.

Saari Kaukosuolla.
Kumpareikkoa ja aurinko.


Näkymiä Kaukosuon korkeimmalta paikalta.

Rapakivi, josta Vaskijärvi on kuuluisa.
Mäenlasku  takaisin suolle.


Jos jossain tarvitaan hyviä ladun aukaisijoita, niin täällä niitä olisi muutama.

Auringonlasku.

Teltan päällä ohut kerros uutta lunta.

Kaverit hakivat autolta satsin lisää klapeja ja minä jäin jo teltalle. Leppoisa muutaman tunnin pötköttely teltassa. Ei tarvinnut edes nälkää nähdä, niin paljon oli evästä syötäväksi kaalipullasta kaapeliin ja lettuihin.

Illaksi odottelin vähän selkenemistä ja kuutamohiihtoa, mutta kuuta ei missään näkynyt valaisemassa vielä kymmenen aikaan, joten mentiin sitten nukkumaan. Pakkasvaroitus oli annettu koko Suomeen ja yön aikana lämpötila tipahtikin alimmillaan -23 asteeseen. Mukavan rapsakka talvikeli ja saattaa jopa olla, että onnistuin jälleen kerran viettämään talven kylmimmän yön ulkosalla.

akpoika kaminan lämmössä.

Retro-tikut.

Tavarat hujan hajan ja kamina mansikkana.

Pläti.

Sunnuntain aamu oli jokseenkin yhtä hidas kuin lauantainkin. Purimme leirin ja veimme jo osan tavaroista autoille aamupäivällä. Sitten lähdimme hiihtelemään vielä lounaalle Munkkionsuolle (karttalinkki), jonne saapuminen olikin kohtalaisen haastavaa johtuen tiheistä metsiköistä. Parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen reitti löytyi ja suo paljastuikin mitä hienoimmaksi.

Suolla hiihdellessä huomasin puun latvasta nousevan lentoon ihan oikean kotkalajin ja otus lenteli suon yli etäämmälle. Komea iso lintu, vaan tunnistamiseen ei ollut nyt mahdollisuuksia. Merikotka lienee todennäköisempi vaihtoehto. Hiihtoretkellä nähtyjen pienten hirvieläinten jälkien perusteella saattaa arvella, että tuollaiselle isolle petolinnulle on alueella ihan riittävästi ravintoa.

Lounaan jälkeen hiihtoretkikuntamme kääntyi takaisin päin ja leiripaikan kautta haimme vielä viimeiset tavarat ja jatkoimme jo kovaksi tamppaantuneen uran autolle, vaikka aurinkoinen pakkaspäivä olisi toki houkutellut hiihtelemään vielä enemmänkin. Kotiin saavuin iltapäivällä kolmen maissa.

Leiripohja.

Luminen mäntymetsä.

Pyhän Henkan tie.

Peltoset.

akpoika.

Kainuun... Eiku Varsinais-Suomen tykkymetsiä.

Yksi mies kumossa tutustumassa tarkemmin lumen kiteiden rakenteeseen.


Munkkionsuo.

Kotka taivaalla mitättömän pienenä pisteenä.

Hiihtäjä Munkkionsuolla.

Hieno oli meidän talviretki ja lämpimästi voin Peltosen suomupohjaisia mehtäsuksia suositella umpihangessa viihtyvälle. Polar ski arctic -siteetkin toimivat siihen malliin, että en minä ainakaan tiedä mitkä muut siteet olisi olennaisesti paremmat. Helpot kiinnittää ja irrottaa eivätkä hiihdon aikana tunnu miltään. Tällä kertaa hiihdin Sievin villasukilla lämmitetyillä kevytkumppareilla ja se oli hiihtäessä sopivan notkea ja toimiva, joskin sunnuntain parinkympin pakkasessa tietysti seisoskeluun jo hieman turhan vilpoinen vaihtoehto.

Menkää nyt muutkin nautiskelemaan umpihankeen, kun lumitalvi on suotu tänne eteläänkin.

4 kommenttia:

  1. Komiat on kelit! Elämäni ensimmäinen pakkasyöpyminen oli muuten juuri tuolla Vesirauman laavulla, olisikohan ollut vuonna 2012. Silloinkin aika hiljaista, vaikka elettiin vasta (muistaakseni) loka-marraskuuta. Ilmeisesti kyseessä on ylipäätään suhteellisen vähällä käytöllä oleva laavu.

    Kurjenrahkan puolella, Pukkipalossa, pesii maakotkapariskunta. Ne liikkuvat usein saalistuspuuhissa Vaskijärven maisemissa. Olen itsekin kerran nähnyt toisen siellä jahdissa. Siispä hyvin todennäköisesti näit juuri jomman kumman paikallisista maakotkista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nonni, samassa paikassa ollaan sitten ensimmäinen pakkasyö vietetty. Minulla se oli talvi 07-08. Tarkkaa aikaa en muista. Pari-kolme kertaa olen lisäksi patikoinut Vaskijärvellä kesäaikaan, ennen blogin aloittamista.

      Sen verran kaukaiseksi jäi kotkalajin havaitseminen eikä ollut edes kiikareita, joten havainto tulee jäämään epävarmaksi. Mukava kuitenkin ajatella, että mahdollisesti se oli maakotka. Pukkipalon suuntaan lintu lähti lentämään :-) Yksi varma maakotkahavainto minulla onkin, mutta huomattavasti pohjoisempaa Muotkalta. Kuulemma Vaskijärven suunnalla liikuskelee myös merikotkia. Niillähän menee jo niin hyvin, että niitä nähdään pitemmällä sisävesilläkin, kuten Näsijärvellä ja Päijänteellä.

      Poista
  2. "Yksi mies kumossa tutustumassa tarkemmin lumen kiteiden rakenteeseen."

    :D

    Komeita erä-äijiä kaikki tyynni!

    VastaaPoista

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!