Fiskarsin metsissä, Osa 1, 19-21.1.2018

Lumoniten valaisema Valkialammin kalliojyrkänne Foudinlammin luonnonsuojelualueella 20.1.2018.

Akpojan retkiblogi täytti viime sunnuntaina kolme vuotta. Kolme vuottako? Kolme vuotta. Herää kysymys, että missähän välissä tuokin aika on hurahtanut... Ensin kirjoittelin Tampereella ja nyt sama toiminta on jatkunut jo kohta pari vuotta pääkaupunkiseudun nurkilla. 

Tilastodataa:

Tämä on blogin 464. postaus. Niin monta kertaa olen kuluttanut hiiren vasenta nappia painamalla "Julkaise". Lukukertoja blogissa on ollut rapiat 257 kiloa eli jokainen postaus luetaan keskimäärin 530 kertaa. Päivässä luetaan keskimäärin 235 juttua. Suurimman kävijävaelluksen on aiheuttanut Vätsärin tarina parin vuoden takaa, johon pääset tästä linkistä. Toiseksi eniten on luettu ihan ensimmäisestä vilttiprojektista ja ilmeisesti sarvipäitä on taas kaadettu, kun jengi on ollut harvinaisen kiinnostuneita viime aikoina myös kallon valkaisusta, joka tulee kolmantena viimeaikaisen suosionsa siivittämänä.

Näillä mennään. 

Vaan ketä kiinnostaa vanhat, kun tyrkyllä on uutta matskua. On kerrassaan ilo tarjoilla lukijoille heti neljännen vuosikerran alkajaisiksi viikonloppuretken juttu Uudenmaan mielenkiintoisimmalta metsäalueelta.

Tehkää hyvin.

Aloitan kertomalla vähän taustoja. 

Vaikka tuotan tänne blogiin paljon tekstiä ja kirjoitan sananparsia muutenkin kuin liukuhihnalta, täytyy myöntää, että olen toivottoman laiska lukemaan. Joku ehkä luuli, että luen myös paljon, mutta näin ei asianlaita ole. En lue nimittäin juuri mitään... Enimmäkseen varmaan oikoluen omia tekstejäni. Jos kirjan tekstien välissä ei ole edes kuvia, harvemmin pääsen kirjoitusta loppuun asti, ellei sitten aihe satu olemaan todella kiinnostava.

Joitakin poikkeuksia on vahvistamassa sääntöä. Suosikkini on Heikki Willamo, joka tekee kirjoja, joita minä uppoudun katselemaan ja niitä myös luen lapsille monesti iltaisin. Tintti ja Tiiteri nauttivat suurta suosiota. Varpuspöllökohtauksia ei vaan ole lupa lukea liian jännittävällä äänensävyllä.

Vuodenvaihteessa luin ties monennenko kerran Hirven Klaani -kirjan läpi, kun se taas sattui kirjahyllystä silmiin. Tässäkin kirjassa on loputon määrä loistavia luontokuvia ja Willamo mainitsi siinä, että hän kuvailee lähinnä lähimaastoissaan.

Lähdin selvittämään mistä tuollaiset lähimaastot oikeasti löytyy. Etsin summittaisen tiedon missä kirjailija luuraa ja samoilee ja mistä kirjan juttunsa ammentaa. Löysin vastauksen hänen itsensä nettisivuilta; jossain Karjalohjan suunnalla. Innostuin heti, kun hoksasin, että eihän se ole Espoosta kuin tunnin matkan päässä. Syytä tutkia lisää...

Kun niihin aikoihin oli suunnitteilla reissu Tampereen kavereiden kanssa viiden kuukauden paussin jälkeen, oli keitetty sellainen soppa, joka laukaisi karttasulkeiset jollaisia ei blogin historian aikana oltu vielä nähty. Se on jotain se.

En ollut itse asiassa aiemmin tutkaillut Raaseporia tai tarkemmin sanoen Fiskarsin metsiä maastokartalta laisinkaan. Sieltähän löytyi lukematon määrä mökittömiä pikku vesistöjä ja korkeuskäyriä harmaalla pohjalla jyrkänteineen osoittaen maaston kallioisuuden ja pienipiirteisyyden. Vieläpä Puuston ikä -karttatasokin paikkatietoikkunassa näytti runsaasti sinistä väriä, eli vanhaa metsää.

Mökittömien lampien määrä on eteläisen Suomen mittapuulla poikkeuksellinen. Missä muualla voi kiertää parikymmentä mökitöntä lampea yhden päivän aikana kävelemällä vain kymmenen kilometrin matkan? Ei kai ihan Vätsäriin asti tarvitse mennä, mutta varmaan aika kauas kuitenkin. Kertokaa, jos tiedätte toisen tällaisen paikan. Mahtava homma, että arvattuna noin kolmimiljoonaiseksi paisuneen väestön kansoittaman Turku-Tampere-Helsinki -kolmion sisällä on jotain tällaista vielä olemassa. Ottaen huomioon tämän mökkihöperön kansan, jonka statukseen kuuluu oma kesäasunto vesistön äärellä ja laituri törröttämässä paraatipaikalla kallioisen niemen nokasta, tämä oli suorastaan satumainen karttanäkymä näillä leveysasteilla. 

Varsinaisia retkeilyrakenteita ei etukäteen tutkimalla alueelta löytynyt yhtä epävarmaa yksityistä laavua lukuunottamatta, mutta ratkaisin pimeän ja vilpoisen talvi-illan vieton lainaamalla hawu-teltan ja sawu-kaminan appiukolta edellisen Ukin reissun päätteeksi. Retkeilyrakenteiden ja merkittyjen polkujen puutehan on suunnistustaitoisesta ja hiljaisista metsistä nauttivalle pelkästään iloinen asia, kun se tarkoittaa lähes poikkeuksetta, että vastaantulijoita ei tarvitse väistellä. 

Näillä lähtötiedoilla oli päätös helppo tehdä. Viikonloppuretken kohde Uudenmaan reissulle oli Fiskarsin metsät, kohdistuen ensimmäisellä käynnillä parin sadan hehtaarin laajuiselle Foudinlammin luonnonsuojelualueelle (karttalinkki) ja Simijärven, Suomen syvimpien järvien joukkoon keskisyvyydeltään lukeutuvan järven, ympäristöön. Simijärven syvyyskäyriltä löytyy yli 40 metrin lukemia (karttalinkki). Päätöksenteon yhteydessä hylättiin vaihtoehdoista Nuuksio, Kytäjä-usmi ja Meiko yms paikat.

Pintaraapaisu Fiskarsin alueeseen piti saada mahdollisimman nopeasti ja kohde oli jopa pirkanmaalaisille helppo myydä, vaikka se sijaitsikin heidän näkökulmastaan katsoen täysin ymmärrettävästi kahden pahan, Helsingin ja Turun, välisellä alueella ja vähän kaukanakin vain viikonlopun mittaista retkeä ajatellen. Vaan eihän tämänkaltaista aluetta ole ihan lähellä Tamperettakaan.

Reissu läheni ja sähköposteja kilahteli kiihtyvällä tahdilla, kuten aina ennen yhteisreissuja. Lupasin järjestää teltan ja kaminan perusleiriin ahkion avustuksella samalla, kun vastapalveluksena Tampereen ukot hoitaisivat kuivat tulipuut pulkassa hinaten, että etelänmies saisi hölvätä (opin uuden sanan. Lausutaan tamperelaisittain kevyen laiskalla ällällä) klapeja tulipesään sydämensä kyllyydestä. Talvi saapui Uudellemaalle parahiksi reissua edeltävällä viikolla. Oli käsillä loistopuitteet kunnon talviretkelle! Teki mieli hyppiä tasajalkaa ja huutaa hurraata. Kenties teinkin. 

Tuli perjantai 19. päivä ja puolilta päivin karkasin yksikköpalavieterin jälkeen työelämästä maastoon, jotta vielä tuskaisen hitaasti pitenevän päivän valossa ehtisin pelipaikoille tai vähintään osan matkasta. Tamperelaiset olivat lähdössä kahden aikaan. No, olihan siinä vielä luistimien noutoa teroituksesta kotiin, tankkaus ja loppujen eväiden hankinta ennen kuin olin tien päällä eli varmaan lopulta samoihin aikoihin tehtiin lähtö, minä tosin parin tunnin matkaa lyhyemmältä etäisyydeltä. Olihan nyt tarkoitus, että kaverit tulevat vaihteeksi tarkistamaan mitä eteläisimmällä Suomella on retkeileville kansalaisilleen tarjota, kun minä kävin viimeksi Pirkanmaan suunnalla.

Foudinlammin luonnonsuojelualue on hankalahkosti saavutettavissa. Hyvä niin. Vaikka jaankin tämän julkisesti, rajaa alueen sijainti leijonanosan retkeilijöistä edelleen Nuuksion Haukkalammelle. Kaikki tiethän vievät tietysti Foudinlammille, mutta niihin on isketty puomit joka suunnasta lähestyville. Se osaltaan selittää alueen hiljaisuutta. Teitähän tuolla menee ristiin rastiin ja voi vain kuvitella sitä jyrkänteiden pällistelijöiden määrää, jos noita puomeja ei olisi. Puomi oli nyt auki, mutta auto oli syytä jättää sen eteen, että ei huomaisi sunnuntaina joutuneensa satimeen, kun puhelinnumeroa ei ollut, josta olisi voinut tiedustella puomin aukioloaikoja. 

Se tarkoitti muutaman kilometrin marssia Isokiskontietä länteen. Vaan eihän tuo mitään. Pikku alkulämpö oli selviö, kun sai vetää perässään ahkiota, jossa lepäsi kymmenen kilon teltta, kymmenen kilon kamina lisättynä parilla kymmenellä kymmenen tuuman naulalla ja vasaralla, reppu talvikamppeilla lastattuna, Fiskarsit kirveen ja lumilapion muodossa, kameran kolmijalka ja kahden yön reissuun aivan liian iso eväspussi. 

Syömään ja hölväämäänhän sinne loppuviimeksi oltiin vain menossa, ja varustus eittämättä sen mukainen. 

Pimeä laskeutui siinä pistellessä ja kartanluku kävi haastavaksi ilman otsalamppua. Pysähtelin välillä hengitystä pidättäen toteamaan, että eipä tänne tosiaan tieliikenteen äänet kuulu. Tumps, tumps. Mukava päästä välillä kuulemaan, että kyllä se oma sydän siellä pumppaa verta ihan varpaisiin asti. Viimein oli tihrustaminenkin mahdotonta ja oli kaivettava valaisin taskusta ja laitettava 5 lumenia lisää valoa, että näki kartan. Maasto vielä erottui riittävästi ilmankin. Tarkempaa maaston tarkastelua varten pari kertaa napauttamalla tuli muutamaan otteeseen vaihdettua 5 lumenia 1200:n. Siinä pääsi näppärästi eroon vähäisestäkin pimeänäöstään. 

Leiripaikaksi oli alustavasti ja optimistisesti sovittu Valkialammin itäpään jyrkänteiden väli, vaan kuinkas kävi...

Willamo on Hirven Klaani -kirjassaan todennut alueen olevan haastava, jos ei mahdoton liikkua suksilla. Hirven Klaani -kirjan kuvien olen kartalta päätellyt kuvatun eri paikassa lähempänä Karjalohjaa (jääköön tarkemmin mainitsematta), mutta samaan hankalakulkuiseen kastiin menee tämä Foudinlamminkin metsä, joka on mitä ilmeisimmin Vuosi metsässä -kirjan koti. Alueen hankalakulkuisuuden sain ahkioineni pian todeta.

Alkumatkan tieltä noustiin jyrkästi Mannilammille, joka on peräti parikymmentä metriä korkeammalla kuin Simijärvi. Vesi saa rännissä kyytiä lasketellessaan purolle ylimittaisessa uomassaan. Uoma näyttää siltä kuin siinä olisi joskus mennyt tuhatkertaisesti enemmän vettä. Lähdin Mannilammin länsipuolta kohti määränpäätä luonnonsuojelualueen rajan tuntumassa metsäkoneuraa pitkin.

Ahkio kaatuili ja töppäsi kantoihin. Irtosipa aisatkin kerran. Viimeiset sadat metrit olivat vieneet jo aikaa yhtä paljon kuin tietä pitkin kävely, kun viimein tulin suojelualueen laitaan, josta päättelin matkaa olevan Valkialammille enää 100-150 metriä. Suojelualueen reuna näytti hikisestä Kyyryn kiskojasta kuin seinältä edessä. Komea metsä, ei siinä mitään, mutta lähdepä ahkion kanssa peremmälle... Ei taida tulla mitään, totesin.

akpoika ihmettelemässä kuusimetsää. 

Heitin BW:n tetsarista väsätyt vetovaljaat mättäälle ja lähdin ilman ahkiota kurkistamaan löytyisikö reittiä alustavasti sovittuun paikkaan. Etenin sata metriä ikikuusien reunustamien jyrkänteiden välissä yli kosteikon, mutta todettava oli, että Valkialammille ei ahkion kanssa mennä ainakaan tästä suunnasta. Kävi jo mielessä, ettei ole kavereidenkaan hääviä kiskoa puukuormaa sinne asti, joten kamojen kantaminen erikseen ei sekään erityisemmin houkutellut. Palasin siis suosiolla takaisin päin ja pystytin teltan männyn ympärille Mannilammin länsipuolella olevan rinteen päälle (karttalinkki). Kuitenkin sopivan etäälle tiestä. 

Tulipahan rymyttyä, mutta viimein oli leiri kunnossa. Samoihin aikoihin tuli viesti, että kaverit olivat myös kävelyllä tietä pitkin leiripaikalle. Edellisestä ruokailusta olikin kulunut jo melkein 8 tuntia, joten paistopisteeltä ostettu fetajuustolla täytetty kolmio maistui ja soljui kurkusta alas vauhdikkaasti ennen kuin lähdin talsimaan pimeää tietä kavereita vastaan.

Hawu-teltta turhankkin paksun petäjän ympärillä, mutta kun pienempiä ei ollut nyt tarjolla tasaisella ympäryksellä...

Pian saatiin koko porukka koolle ja mukava oli taas tavata miltei puolivuotiseksi venyneen paussin jälkeen. Kukin valitsi paikkansa teltasta ja keittelimme heti iltasapuskat kasin aikaan kaminalla. Kamina ei ole mikään äärimmäisen tehokas laitos keittämiseen, mutta kiireetön retkeilijä saa sillä kuumaa vettä aikaiseksi. Edellyttäen, että kaminansyöttäjä on hölväämiseen taipuvainen.

Ennen yöpuulle painumista halusimme käydä vielä vähän laittamassa veren kiertämään ja ehdotin vierailua suunnassa, josta kävin leiripaikkaa etsimässä. Kuljimme aina Valkialammille saakka.

Yllätys oli melkoinen, kun astuimme Valkialammin noin 15 senttiselle jäälle. Heti oikealla puolellamme paljastui kymmenmetrinen jyrkänne (karttalinkki), jonka lippa työntyy parisen metriä järven päälle. Käkkärämännyt kasvavat jyrkänteen reunalla ja kokonaisuus oli lumipuvussaan ja otsalampun valossa tarkasteltuna häkellyttävän komea näky. Otin nämä kuvat itseasiassa vasta seuraavana iltana, kun jalusta ja kamera jäi tältä käynniltä teltalle, mutta menkööt kuvat näkyviin jo nyt, kun tuli aihe puheeksi.

akpoika pitelemässä kalliokielekettä ylhäällä.

Lumonite Compass R valaisee kallion kivasti.

Ja sitten seuraavassa osassa kierrellään niitä mökittömiä lampia!