Mökkiviikonloppu Putsaaressa 6-8.7.2018

Vaarin valtamerialus irtaantunut Suukarin satamasta.

Piti käydä alunperin ihan vaan Ukissa, mutta ajomatkalla kypsyi päätös, että menemmekin pariksi yöksi Putsaaren mökille. Suoraan töiden jälkeen matkaan ja Ukissa paattiin kahdeksan maissa. Perillä mökillä olimme yhdeksän jälkeen. Kissatkin pääsivät ensimmäistä kertaa saareen ja olivat silminnähden ilahtuneita, kun saivat tutkailla uutta ympäristöä vapaasti. Ei nuo kovin kauas mökistä kylläkään uskaltautuneet, mutta lähimmät puskat tuli varmasti tutuiksi. 

Pietarista matkalla ollut laiva keinutti meidän alusta aalloillaan kohtalaisen voimakkaasti.

Nauku "rantpuarin" alla. Vai miten ne paikalliset tuon rantavaraston sanoo... Vähän on kissa ihmeissään, että mihinkäs nyt tultiin.

Miuku rantakallioilla.

Merivesi ei tuolla koskaan tule kovin lämpimäksi, kun sijainti on sen verran ulkomerellinen. Se ei kuitenkaan lapsia tuntunut haittaavan, vaan polskivat melkein koko ajan, kun mökin lähettyvillä olimme. Tuli siellä itsekin jokunen veto sammakkoa uitua.

Lauantaina lähdimme päiväretkelle patikoimaan ja katsomaan järviä, joita saaressa on muutama (karttalinkki). Kuljulta jatkoimme piilokirkolle (karttalinkki). Otin kalavehkeet mukaan, koska järvillä on jonkun kerran ollut jänkäkoira siiman päässä. Mitään en muistaakseni ole järviltä kuitenkaan ylös asti saanut. Tulipa siinä heiteltyä sitten meren puolellakin aina sopivan paikan tullen, vaan kalasaalista ei tullut. 

Kalapussia ei tullut mukaan, joten kerroin kysyttäessä valmistavani tarvittaessa kanto-oksan mahdollisen kalan kuljettamiseksi. Kanto-oksan mainittuani rupesin miettimään, että minkälainen oksa sellainen on missä on kanto. 

Haukiapaja. Kahlasin tuolle kuvan keskellä olevalle kivelle, josta olen jokusen hauen huijannut koukkuuni, mutta nyt pyysin tyhjää. Kerran sain tuosta samasta lahdesta muuten 3,5 kg meritaimenen. Täytyy se tietenkin muistaa tässä yhteydessä mainita!

Ulkomeren puoli melkein samalta kohdalta kuin edellinen kuva.

Oli niin kuivaa, että suon yli saattoi tallustaa nappaskengillä sukkiaan kastelematta. Suo tulee olemaan karpaloita punaisenaan syksyllä! Nam.

Tolkuton määrä karpalon raakileita.

Ennen piilokirkolle johtavalle polulle saapumista huomasin valkoisen koukeron kallion reunalla. Luulin käkkärää ensin kuivaksi männyn oksaksi, mutta koukkasin kuitenkin katsomaan, kun mutka erottui maapohjasta jotenkin niin selvästi. Paikalla huomasin, että eihän se mikään kepakko ole vaan 4-piikkinen valkohäntäpeuran tolkuttoman komea jättösarvi! Hihkaisin muille, että "kattokaas mitä mä löysin!" ja siitä katseeni nostettuani huomasin muutaman metrin päässä peilikuvan ensimmäisestä löydöstä. 

Huikeaa. Täytyy taas viritellä lisää sarvia seinälle. 29 vuotta meni, että löysin sattumalta valkohäntäpeuran jättösarvet, vaikka jonkun verran on tullut metsissä liikuttua. Vähän matkan päästä vanhin lapsi löysi myös jonkun muun eläimen luun, josta keskimmäinen oli kateellinen. Tokaisin varomattomasti, että "koita löytää oma luu".

Sitten mietin taas näitä kielikoukeroita, että voisi olla oikeasti vähän ristiriitaiset tunnelmat löytää oma luu metsästä. 

Edellisestä käynnistä piilokirkolla oli vierähtänyt jo niin kauan, etten blogin 3,5 vuotisen historian aikana ole kirjoittanut siitä muuta kuin, että pitäisi taas joskus käydä. Komea paikka se on ja kannattaa poiketa, jos on niillä main veneilemässä tai hiihtelemässä! Vuosilukuja löysin itse alkaen jostain 1700 -luvun alusta lähtien eli kauan on kappeli siellä ollut. Jokunen tuttukin nimi siellä seinillä on, raapustettuna enemmän kuin puoli vuosisataa sitten.

Piilokirkko.

Piilokirkolle kylältä johtava polku.

Louhos, Putsaaresta on joskus louhittu kiveä.

Päiväkävelymme päättyi siihen, että menimme Putsaaren vanhalle kylälle, josta appiukko kävi hakemassa meidät moottoriveneellä. Tuli kokeiltua ajomatkalla ja illemmallakin vähän kuhan uistelua, mutta syönti ei ollut samanlainen kuin Helsingin edustalla viikkoa aiemmin. Jäi rakkolevä ainoaksi saaliiksi tällä kertaa, mutta mukavahan niitä on poksautella.

Vetouistelua.

Saman tien kävelyltä palattuamme oli vuorossa grillailut avotulilla rantakallion nuotiopaikalla. Kelpasi siinä auringonpaisteessa valmistaa päivällistä!

Nuotiopaikka.

Toinen kuva sarvista.

Sunnuntaille sitten jäi oikeastaan enää uimista, kaislaveneiden valmistusta ja paluumatka jäljelle. Ja punkkisyynit. Muutenhan tuo on mukava saari, mutta punkkitiheys on jokseenkin järkyttävä. Kai noita verenimijöitä parisenkymmentä tuli irroiteltua yhteensä viikonlopun aikana. Kenties tilanne ainakin mökin välittömässä läheisyydessä hieman helpottuu, kun ajoin siimaleikkurilla enimmät heinät matalaksi... 

Punkin irroitusta.

Kaislavene.