Muotkan vaellus 3-8.6.2017, 5. päivä: Kuarvikozzan huiputus

Tästä linkistä vaelluskertomuksen ensimmäiseen osaan.

Ilman lämpötila tuntui heti aamusta lämpimämmältä kuin edellisenä päivänä. Lämpömittari oli mennyt rikki, mutta jos arviosta edellinen päivä oli 10 ja 15 asteen välillä, nyt oltiin 15 asteessa jo aamutuimaan ja päivällä parissa kymmenessä. Repun paino hieman nousi, kun pakkasin mamikset, takin, ynnä muut turhat vaatteet sisään. Toki eväiden 5,5 kilon lähtöpainosta oli jo puolet tai ylikin syöty pois eli tuskinpa lähtöpaino selässä kuitenkaan ylittyi. Ja kaikkihan ne oli ollut kannossa joko selässä tai päällä koko matkan.

Aamu tuntui harvinaisen verkkaiselta. Sehän on oikein. Mieluusti sitä jäi vaan pötköttelemään kuivahtaneelle sammaleelle. Olimme vissiin kuitenkin heränneet aikaisemmin, kun lähtö tapahtui aikaisemmista aamuista poiketen jo kymmeneltä. Tunturikihut pyörivät leirissä ja niistä olisi salamaa nopeampi valokuvaaja saanut mahtavia kuvia, kun aivan pään yli pyörähtivät, mutta itse ehdin kameran kanssa mukaan vasta vähän pitemmältä etäisyydeltä. Pitkät pyrstöjouhet tulivat silti ikuistetuiksi. Myös metsäviklo käppäili Kielajoen rannassa lähellä ylityspaikkaamme...

Luulin, että kuva olisi aamulta, mutta eihän se olekaan.. "Yöllä" otettu kuva, kun nuotio savuttaa vielä. Suurin käyttämäni ISO-luku reissulla oli 200. Valoa oli riittävästi.

Tunturikihu.

Keltavästäräkki.

Retkellä kannattaa suosia tasapainoisia kahveja. Pysyy keitinkin paremmin pystyssä.

Ensimmäiset sadat metrit olivat vaikeita. Urretoaivilta laski vuolas puro (karttalinkki), jonka notkossa lunta oli vielä ehkä metrin verran ja sen alla paikoin syviä vettä täynnä olevia kivenkoloja, joihin saattoi jalka osua. Saappaan reuna ei tuntunut hyvältä paljasta säärtä vasten, kun mamikset eivät olleet enää jalassa ja jouduin siitä syystä laittamaan lahkeen saappaan sisään. Koko päivän jouduin tasaisen usein ottamaan saappaat pois jalasta ja vähentämään lunta sisäpuolelta. Varmasti päivän aikana yhden lumiukon verran kaivoin saappaista lunta pois. Ja olihan ne märätkin, mutta se ei haitannut, kun hiertymistä ei alkanut tapahtumaan ja aurinko kuivasi saappaat seuraavaksi päiväksi. Tähän lahjeongelmaankin oli kyllä helppo ratkaisu olemassa, mutta sen keksimisen aika ei ollut vielä tuona päivänä. Tullaan siihen seuraavassa postauksessa...

Tulviva luminen puronotko.

Nousimme Kielajoen varresta Urretoaivin etelärinteelle. Kulkemisen kannalta ajoittaisia ilonaiheita olivat lumettomat laikut, mutta ilman Lapinlisää voin sanoa, että tänä päivänä kahlattiin enemmän, useammin, paremmin, syvemmällä ja pitemmälle lumessa kuin koskaan aiemmin. Jäi jopa Seitsemisen luminen kahlaus kakkoseksi. Syynä oli varmaan hivuttauminen 250 metristä ylemmäs. Kulkureitin keskikorkeus oli luokkaa 350 metriä ennen nousua Ucceeb Kuarvikozzan (Useampi Kuarvikozza?) ylänköalueelle, jos huideltiin jo 450-500 metrissä ennen nousua koko Muotkan korkeimmalle kukkulalle, joka tavoitteli pilvetöntä taivasta liki 600 metrissä. Sulia laikkuja haettiin ja edettiin puulta puulle, kun niiden runkojen tuntumassa usein sai yhden sulan maan askeleenkin ottaa.

Jatkuvia ilonaiheita olivat suurenmoiset maisemat, lämmin keli ja lintujen äänet. Ilonaiheet olivat niin moninverroin suurempia kuin ajoittainen rämpiminen ja rypeminen, että ilman epäilyksen häivää kaikki oli vaivan arvoista. Kysäisin kavereilta, että onko tämä nyt sen tyyppinen reissu mistä laulussakin lauletaan ja millä selvitetään ruikuttaako rinnalla joku. Vastaus oli, että eipä oo ainakaan ruikutusta kuulunut. Nautiskeltiin vain koko kopla. 

Käen kukkuminen edellisenä yönä ei sekään ollut mielikuvituksen tuotetta, vaan tuo pesäloisenryökäle kukkui taas kukkumasta päästyäänkin. Ääni kuului vaihteeksi Kielajoen latvojen suunnalla. 

Poroja kummemmista nelijalkaisista ei näköhavaintoja tehty, mutta Urretoaivin eteläpuolisella jängällä näkyi tuoreet hirven pakolaukan jäljet. Meitä karkuun oli varmasti menossa. Avointa suota oli pitkälti, mutta sen verran oli nyppylää aina välissä, että hirven kulkusuunta peittyi tehokkaasti. En jaksa uskoa, että pitkäkoipi lähti avotunturin yli, vaan eiköhän se jonnekin tunturikoivikkoon aukealta viimein poikennut ja palasi meidän ohi takaisin Urretoaivin puolelle. Näkemättä jäi.

Auringolta yritin parhaani mukaan suojautua ja korkealta ylhäältä tulevan auringonvalon sainkin varmaan kohtuullisesti varjostettua. Luminen maasto kuitenkin peilasi sitä niin paljon, että väkisin siitä alkoi väriä jäämään kasvoille ja muodostumaan sellainen irlantilaistyyppinen rusketus, eli ihan kunnon kirkas naaman punoitus. Hanskoja en keksinyt laittaa käsiin ja kämmenselät kärähtivät myös. Aurinkorasva olisi varmaan ollut noissa olosuhteissa ihan ok, mutta eipä tullut mukaan, kun yleensä olen vain harrastanut tuota vaatteilla suojautumista, kun ei kaiken maailman titaanioksiditkaan iholla houkuttele UV-suojana.

Pajulintu.

Hirven leukaperä. Ei ole vasa, kun on yli viisi poskihammasta. Etuhampaat on jo joku jyrsijä jyrsinyt.

Poikkipäiden huippuja.

Lumista jänkää.

Lumilippa tunturin rinteessä (karttalinkki)

Lumisilla kohdilla jättämämme jälki oli kuin vain yksi olisi siitä kävellyt.

Panoraama tulosuuntaan Galgoaivin rinnettä noustessa.

Ensimmäiset näkymät Kuarvikozzalle aukenivat Galgoaivin eteläisen huipun rinteeltä (karttalinkki). Muutama poro siellä ylhäällä laidunsi lumetonta aluetta. Jossain näkyi heinääkin eli poroja siellä talvisin ruokitaan. Puhelimessa oli vaihteeksi kenttää ja yksi juomatauko vietettiin vähän puhelintakin näpyttäen, että sai taas kotiin pistettyä tietoa sijainnista ja lähitulevaisuuden suunnitelmista. Tulipa joku kuvakin laitettua. Olihan se luminen maisema etelään huikea! Kato nyt vaikka! Kesäkuu jo pitkällä ja näkymä tuollainen!

Kävi jopa mielessä lasketella rinkan kanssa alas Galgoaivin rinteestä, mutta valitettavasti sadesuoja ei ihan lähtenyt luistamaan. Olisi pitänyt olla joku jätesäkki. Oli kuitenkin mukava edetä joku sata metriä ihan vaan vetämällä rinkkaa perässä. Lumikin kantoi siten hieman paremmin.

Poroja ylhäällä Galgoaivin rinteessä.

Taustana Kuarvikozza!

Eipä lähtenyt rinkka luistamaan...

... Paitsi vetämällä.

Avotunturista oli kohtalaisen helppoa löytää lumetonta väylää kohti Kuarvikozzaa. Lunta on usein avotunturissa muutenkin vähemmän, kun lumi lentää tuulella tiehensä ja aurinko oli siihen päässyt jo paistamaan tehokkaammin kuin metsään. Muutama lunta täynnä oleva sola piti ylittää, mutta onneksi niissä lumi kantoi muuten paitsi ihan reunalla. Montakohan metriä niissäkin oli sitä lunta vielä kinostuneena...?

Lumisen solan ylitys Kuarvikozzan rinteellä. Onneksi lumi kantoi, koska tässä sitä on varmaan muutama metri alla.

Tuiskulunta.

Jälki taustalla olevalta Galgoaivilta päin.

Kuarvikozzalle nousu jyrkkenee mistä suunnasta tahansa tullessa ja viimeisiä muutamaa kymmentä metriä voi hyvällä syyllä kutsua Hengenahdistuksenmäeksi. Pari kertaa piti ottaa lisähappea ennen kuin huippu saavutettiin. 

Huipulla (karttalinkki) oli tyyntä ja lämmintä, mutta sisällä oli tunnemyrsky. Kuarvikozzan huiputtaminen oli ollut haaveissa jo pitkään aiemminkin, muun muassa kevään 2016 hiihtovaelluksella, mutta silloin huiputus ei ollut mahdollinen. Mahtavalta tuntui viimein saavuttaa tuo huippu, kun vielä kelikin oli enemmän kuin suotuisa. Pidimme pitkän päivällistauon ja otin paljon kuvia. Päivälliseksi oli makarooni-jauhelihasekoitusta, jota höystimme kantarellin makuisella lämpimällä kupilla. Toimi erinomaisesti kastikkeena. Jälkkäriksi kahvit ja muutama pikkupulla.

Pulmunenkin oli tullut huipulle lauleskelemaan ja lintu oli sen verran yhteistyökykyinen, että sain jopa valita ihan kivan kuvakulman. Käen kukunta kuului huipulle vaihteeksi idästä. Reissun ensimmäiset hyttyset tavattiin yllättäin Muotkan korkeimmalla paikalla. Olivat jotain isompaa lajia kuin tavalliset. Ei niitä nyt riesaksi ollut, mutta yhden käden sormilla laskettava määrä kuitenkin.

Näkymä Peltojärvelle Kuarvikozzalta. Peltotunturillakin on tullut käytyä ja hiihdeltyä tuon järven yli.

Piekanaäytsi täynnä lunta.

akpoika huipulla.

Jyrkkiä kallionkielekkeitä ja näkymä kohti Inaria.

Makaroonia, hirven jauhelihaa ja kantarellin makuinen lämmin kuppi mausteena. Hyvää!

Jälkkäriksi jiflareita, kahvia ja pähkinöitä.

Luminen zoomaus Kuarvikozzalta luoteeseen. Jostain tuolta tultiin.

Metkoja lumen värjäämiä muotoja maassa huipun pohjoispuolella.

Ollos huiputettu!

Pulmunen Kuarvikozzan huipulla.

Nousemisen kannalta Käyräkynnen itäreuna lienee raskas jyrkkyytensä vuoksi, mutta alaspäin lähdimme suorasuuntauksella kohti Mukkalompoloa. Muutama jyrkännekin on piirretty kartalle, mutta ne eivät liene kummoisia, kun jäivät itseltä kokonaan huomaamatta. Mahtava lintuhavainto lajille tyypillisessä elinympäristössään oli salaa haveiltu kiirunan näkeminen! Muistan nähneeni sellaisen vain kerran joskus 2004-05 paikkeilla ensimmäisellä Haltin vaelluksella Saarijärven tuvan läheisyydessä. 

Mieletön Lapin lintuhavaintojen tykitys ei siis osoittanut vähäisiäkään laantumisen merkkejä. Päinvastoin, se jatkui kiihtyvällä tahdilla! Pienellä lammella (karttalinkki) sain vihdoin myös tunnistettua varmasti lapintiiran, kun niitä kolmin kappalein pyöri ympärillä. Epävarmoja havaintoja olikin ollut jo useita aiemmin etelässä kevään aikana, mutta nyt pääsin kirjaamaan tuonkin lajin varmana vuosihavaintojen joukkoon.

Eikä ne lajit siihen loppuneet. Mukkalompololla uiskenteli nimittäin kaksi uutta lajia lisää. Pilkkasiipiä oli 20 linnun parvi ja yksi pari tukkakoskeloita. Lisäksi oli tukkasotkia ja haapana.

Alas jyrkkää rinnettä.

Kiiruna.

Pihlajassa oli jo melko isot lehden alut.

Kuarvikozza idästä laskeutumisen jälkeen.

Lampi Kuarvikozzan itäpuolella.

Lapintiira.

Pilkkasiipiä ja tukkakoskeloita.

Pilkkasiipiä ilmojen teillä. Yllättävän paljon valkoista niissä näkyy lennossa.

Kun kiikaroimasta oli päästy, oli vuorossa seuraavan joen ylitys. Täytyy myöntää, että olin olettanut Vestojoen olevan huomattavasti pienempi joki. Ja toki tämä kevätkeli teki sen, että uoma oli tavallista levempi. Normaalisti kuivilla olevat heinätupsut olivat nyt pari-kolmekymmentä senttiä uppeluksissa. Lähdin ensiksi kahlaamaan ja etsimään hyvää ylityskohtaa läheltä Mukkalompoloa. Ei tärpännyt. Tuntui liian vaikealta. 

Isä sanoi katsoneensa muutaman kymmenen metrin päässä parin mutkan takana koskenniskaa, että se saattaisi käydä päinsä. (karttalinkki)

Siirtyessämme sinne tapahtui jotain, mikä säikäytti aika tavalla ja mikä jokaisen retkeilijän tulee varsinkin kevätkeleillä ottaa huomioon. 

Lähestyessämme mutkaa kaksi isoa jäälauttaa ajelehti koskeen ja meni paloiksi koskenniskalla. Isoja paloja lähti menemään vauhdilla loppuliukua nopeasti virtaavassa koskessa kohti järveä. Kyse oli noin minuutista, että en itse ollut vaarassa jäädä noiden palojen alle. Olisi voinut käydä huonosti. Puikkoontuneita jäitähän ne olivat, mutta sen verran paksuja, että äkkiä siinä olisi sen verran kolahtanut, että ei omilla jaloilla olisi loppumatkaa tarvinnut kävellä. 

Toki on mahdollista, että joessa menee muulloinkin mitä tahansa, vaikka kaatuneita puita, retkeilijöitä tai muita, mutta olkaa nyt hyvät ihmiset tarkkana erityisesti kevätkeleillä noiden jäälauttojen kanssa!

Tuon jälkeen meillä oli yksi vahtimassa, ettei yläjuoksun puolella näy lauttoja. Koskenniska oli tästäkin syystä turvallisin paikka ylitykseen ja siitä kaikki pääsimme ilman saappaita ja housuja toiselle puolelle jokea. Pikkuisen vaan pisti jännittämään, kun sama joki piti päästä yli vielä alempaa, että minkälainen koski siellä sitten odottikaan... 

Mutta se oli vasta seuraavan päivän asia. 

Leirin laitoimme Saarilompolon rantaan ja iltapalaksi tein kaasulla lasagnettea. Tuli sairaan hyvää. Kaasulla ei tarvinnut sitä kokoajan tohottaa, kunhan piti sen lähellä kiehumispistettä riittävän kauan. Ehkä vajaa puolisen tuntia meni valmistumiseen. 

Iltaa tuli vietettyä aika pitkälle puolen yön yli ja kävin jopa Saarilompolon pienessä sulapaikassa kokeilemassa, josko hauki nappaisi tulavan alle jääneestä rantaheinikosta. Myönnetään, olin haukiapajilla vapa kädessä, vaikka minulla ei ollut pienriistalupaa maksettuna ( ;-) ). En olisi oikeasti saanut pikkunisäkkäitä pyytää. Kolme haukea oli hetken huterasti kiinni, mutta ei niitä ylös asti noussut. Matalassa rantavedessä oli jännää, kun näki vanana veden pinnalla jo kaukaa, kun hauki oli hyökkäämässä.

Käki lensi Saarilompolon yli illalla.

Vestojoki työntää Mukkalompoloon lisää vettä.

Joki oli kevättulvassa muutamia metrejä tavanomaista leveämpi.

Ylityspaikka. 

Lasagnette valmiina syötäväksi.

Pikkuinen mänty.

Muuta aluskasvillisuutta.

Leiri. Taustana Kuarvikozza ja keskiyön aurinko.

Tarppi. Laitoin varuiksi ötökkäverkon paikoilleen, kun pari itikkaa oli jo näkynyt.

Lisää leirikuvia.

Näkymä tarpin alta Saarilompololle.

Päivän reitti.

Aika pitkäksi muodostui viides osa. Peräti 51 kuvaakin.. Tästä on hyvä jatkaa seuraavassa osassa!