Sivut

torstai 15. kesäkuuta 2017

Muotkan vaellus 3-8.6.2017, 6. päivä: Loppumatka Tirroon

Tästä linkistä vaelluskertomuksen ensimmäiseen osaan.


Aamu leirissä. Taustalla Kuarvikozza eli Käyräkynsi.

Viides ja viimeinen metsäaamu koitti Muotkan reissulla. Minulla ja isällä oli aikomus kävellä illaksi Tirroon. Veli taas lähti vain alkumatkaksi meidän kanssa ja erkaantui sitten muutaman kilometrin jälkeen omille poluilleen Vestojokea kalastamaan pariksi päiväksi. Hän oli varmaan niin jo ajatellut itsekin, mutta pyysin vielä erikseen, että hän tulisi samalle puolelle vuolasta Vestojokea, että ei jäisi hankalia ylityksiä enää yksin kahlattavaksi viimeisille vaelluspäiville.



Alkumatka oli parempi mennä Vestojoen lähettyvillä ja järvien rantamilla olevia soita pitkin. Asia ei ehkä niin ole enää myöhemmin kesällä, mutta vuoden 2017 kesäkuun kahdeksantena päivänä suot olivat vielä jokseenkin jäässä ja helpompia kävellä kuin luminen metsä. Selkeästi oli kyllä nähtävissä, että vesimäärä soillakin oli jo kasvanut parin lämpimän päivän jälkeen ja tuttu saappaaseen kohdistunut suohon uppoamista aiheutuva imu tuntui jo melkein joka askeleella. Muotkan kaakkoiskulma on soista seutua. 

Aamun paras idea tuli veljeltä. Vedettiin molemmat sukista puukolla päät poikki ja laitettiin ne säärystimiksi. Näin sai taas kangasta saappaan reunan ja ihon väliin ja lahkeen saattoi laittaa lumisuojaksi saappaan päälle. Kuinka usein ratkaisut ongelmiin ovatkin niin yksinkertaisia, että ne eivät tule edes ensimmäisenä mieleen.


Pikaisesti sukista tehdyt säärystimet. Nyt vaan sukat ja saappaat jalkaan ja lahje saappaan reunan päälle.

Ei huono paikka juoda aamukahvia ja syödä mariekeksejä.

Lammesta 271.3 laskeva puro. Aika leveä uoma kevätkelissä sekin.


Hauska pikku koivikko Kultakäsilompoloon laskevassa purossa.

Suon ylitystä.

TSIRP!

Olisimme ehkä muuten yrittäneet ylitystä jo joessa olevan saaren kohdalta (karttalinkki) ylempää, mutta suota pitkin laskevasta Aaggasjärvestä laskevasta joesta (karttalinkki) ei ollut mitään tietoa, joten jätimme ylittämisen Verkkojärven pohjoispäähän Tirron polun kohdalle (karttalinkki). Näkymä koskelle tullessa oli kieltämättä aika hurja. Viimeisestä suvannosta laskee noin 50 metrinen koski Verkkojärveen ja vaihtoehdot olivat melkein sillä matkalla, ellei viimeisenä vaihtoehtona olisi mennyt sitten uiden järven puolelta rinkka vedenpitävästi käärittynä tarppiin. 


Verkkojärveen laskeva Vestojoen koski.

Teimme koivuista taas tukikepit ylitystä varten ja lähdin etsimään ylityspaikkaa pienen saaren kohdalta. Otin kaikki varusteet heti mukaan. Olin asennoitunut täysillä siihen, että minähän en takaisin käänny. 

Rinkan lantiovyö auki (kuten aina ylittäessä) ja kameralaukku löysästi vain kaulasta etupuolella roikkuen lähdin villasukat jalassa tunnustelemaan pohjaa. Rinkasta pitää päästä myös eroon tarvittaessa ja siksi mitään remmejä ei laiteta kiinni. Ihan sama juttu ahkion kanssa talvella joen jääkansia ylitellessä. Toki ahkion voi vetää myös narulla perässä, kun on itse päässyt ensin yli.

Ensimmäinen puolikas oli kohtalaisen helppo. Vettä kyllä oli yli polveen jo siinäkin, mutta se oli siedettävää. Vesi oli varmasti ihan sairaan kylmää, mutta ei sitä siinä tilanteessa osannut ajatella, eikä se vaikuttanut suoritukseen mitenkään. Sitä vain keskittyi seuraavaan jalan siirtoon niin täysillä. Ensin hain kepille varmasti tukevan paikan ja vasta sen jälkeen siirsin jalkaa. Tukipisteen otin kepille alavirran puolelta, kun se tuntui paremmalta, mutta se lienee mielipidekysymys. Voisihan sitä vastavirtaankin nojata.

Samalla vauhdilla toisesta puolesta yli. Eikö vaan?

Joki oli heti syvempi, kun astuin virtaan. Tuntui, kun kalsongit kastui ja vedenpaineen osuessa vyötäröön sen pinta nousi ylävirran puolelta ja kasteli poolopaidan reunaakin. Ylävirran puolella oli iso kivi, joka teki kuitenkin vielä pyörteen hidastaen virtausta ja varsinainen päävastus oli vasta lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, vastarantaa.

Horjahtelin keskellä virtaa, kun taas unohduin katsomaan virtaavaa vettä liian kauan ja tasapaino meinasi mennä. Puuh.. Ei olisi kauan mennyt siinä kaatuessa, kun akpoika olisi saanut uida rantaan vasta Verkkojärven puolelta. Pikkuisen alkoi sydän tykyttää. 

Kurvasin suorasta linjasta hieman yläviistoon jokea ja virran syvyys oli navan korkeudella ja vastarannan puolen kova virtaus tuntui voimakkaalta. Mahdollisimman ylös nostetun rinkan alaosa haukkasi virtaan lisäten vedenpaineelle altistuvaa pinta-alaa entisestään. Vieläkin olin menossa yli, mutta syvemmässä kohdassa kameralaukku haukkasi vettä sadesuojan sisään ja se pisti palaamaan edelliselle kivelle ja eipä auttanut lopulta kuin palata saarelle. En halunnut kastella järkkäriäni, kun reitti yli ei ollut vielä aivan selvä, että olisin nopeasti voinut sinne harpata.

Kamera vaikutti pinnasta märältä, mutta sain sillä kuvattua eli ehjänä säilyi. Siirsin kameran repun sisään ylimmäksi pussiin.  Siellähän sen olisi pitänyt heti alkuun olla. Etsittiin vielä tovi parempaa kohtaa, kun veli tuli myös saarelle. Sitten veli totesi, että hän käy viemässä paracord-nyörin toiselle puolelle ja solmitaan se puihin virran yli. Yksi nyöri ei ihan olisi riittänyt yli ja veli naurahti nyöriä toisella jatkaessaan

"Hmmm.... minkähänlaisen solmun varaan sitä tällä kertaa henkikultansa laittaisi...". 


Se kevensikin sopivasti jo turhankin vakavamieliseksi ajautunutta tilannetta. Totesin vaan, että jos porukka taivaaltakin tuon nyörin varaan hyppii, niin eiköhän sitä menestyksekkäästi näissä vaakasuuntaisissakin sovelluksissa voi hyödyntää.

Veli oli sitten ensimmäinen, joka joesta yli meni. Annoin naruun löysää sitä mukaa, kun äijä kahlasi ilman kamoja. Samalla huomattiin, että minunkaan ei olisi kannattanut koukata ylävirran puolelle, koska päinvastoin hieman alaviiston puolelta löytyi kiviä, joilla vältti syvimmän kohdan ja vettä oli "vain" vyötäröön.

Paracord olikin ylityksessä loistojuttu. Suosittelen ottamaan mukaan, jos on syviä ylityksiä mahdollisesti reissulla tulossa! Tukikepit saattoi jättää kokonaan matkasta ja narusta kaksin käsin pitämällä ylittäminen oli niin sanotusti helppoa ja hauskaa. Koko kööri päästiin sitten mukavasti alkuhankaluuksien jälkeen joen toiselle puolelle. 

Tilanne oli ollut sen verran jännää, että piti ihan hetki puhallella ja keitellä päiväkahvit onnistuneen ylityksen kunniaksi fantastisessa paikassa Verkkojärven pohjoispäässä! 


Pikkuinen välikommentti ylityksistä...

Vestojoen ylitys oli syvin sitten AUK:n ryhmätaitokilpailun, jolloin marraskuisessa yössä piti kahlata joen yli (tietenkin sillan vierestä, että tuntuisi mahdollisimman tarpeelliselta touhulta). 

Pakotettiin vielä menemään vaatteet päällä! 


Siellä tuli skappari jostain metsikön pimeydestä erikseen kieltämään vaatteiden pois ottamisen sen jälkeen, kun olin ryhmänjohtajana ohjeistanut porukkaani ottamaan päällyskamppeet pois ja pakkaamaan ne reppuun. Jäi minulle ikuiseksi mysteeriksi harjoiteltiinko siinä perääntymistilannetta vai miksi tuollaiseen älyvapaaseen toimintaan tuolloiset aamukasat pakotettiin. En juuri muuta tilannetta ainakaan voi kuvitella missä menisin vaatteet päällä syvästä joesta yli. Kuvastaa hyvin kuinka tehokkaasti voidaan tavallisen taistelijan henkilökohtainen järjen valo sammuttaa organisaatiossa, jossa kiiltävämmillä kauluslaatoilla varustettu kaveri saa vapaasti määrätä kuinka asia pitää suorittaa. Perusteluja ei tietenkään tarvita. 

No, eipä vissiin avauduta.. Hyvät puolustusvoimat meillä on... Mutta omituinen tilanne se oli minusta ja jäi kyllä loppuiäksi mieleen.

Räntää satoi silloinkin, ihan kuten tällä kesäkuisella Muotkan reissullakin alkupäivinä. Virtaus oli voimakkuudeltaan nyt Vestojoessa tuota Vekaranjärven varuskunnan liepeillä tapahtunutta ylitystä voimakkaampi, ollen noin vastaava kuin Tainionvirran Keijulankoski, josta lapsena tuli uistimia sukelleltua kivien koloista ja josta viime kesänä laskimme kanooteilla alas.

...




Kimmeltävä ylityspaikka.

Kahlausta paracordista kiinni pitäen.


Verkkojärvi pohjoisesta etelään.

Paracord-nyöri viritettynä puusta puuhun.

Tumma hahmo vastavalossa Verkkojärven rannalla.

Matkaa oli vielä jäljellä yli kymmenen kilometriä, mutta isompia jokia ei enää ollut jäljellä ja jotenkin aika helpottunut olo oli lähteä jatkamaan matkaa. Tuli siinä kävellessä vähän kelailtua minkälaisista paikoista oli tullut mentyä. Ei päästy ihan suunniteltua reittiä, mutta alku- ja loppupisteet olivat kuitenkin ennakoidun mukaiset ja koko alueen halki oltiin päästy, eikä tarvinnut kääntyä takaisin. Hyvin oltiin jaksettu haastavista olosuhteista huolimatta, vaikka jalat jo tuntuikin siltä, että onhan tässä jo vähän kävelty muutamana päivänä.

Viimeisen tauon ennen veljen erkaantumista kohti Paraskalalompoloa pidimme suon reunassa ennen Kautsasvaaran pohjoispuolella olevaa nyppylää (karttalinkki). Tauolla bongasimme vielä sinisuohaukan lentelemässä soiden päällä. 

Pyrin suunnistelemaan jokseenkin Tirron polun reittiä Tirroa kohti, mutta kovin helposti ei reitillä ollut mahdollista pysyä, koska polku erottui todella heikosti maastosta ja hävisi paikoin kokonaan. Eipä sillä ollut sen suurempaa väliä oliko sitä polkua näkyvissä vai ei, kun pääsihän sitä muualtakin, mutta kartta ja marssikompassiin laitettu oikea kulkusuunta olivat taas tarpeellisia jokien seurailun jälkeen. Joidenkin puiden kyljissä havaitsimme punaisia täpliä, jotka ovat lienevät tuon vanhan retkeilyreitin säilyneitä merkintöjä. 

Keittelimme neljän maissa evästä nuotiolla lähellä yksityistä maaplänttiä ennen viimeistä rypistystä määränpäähän Kuosmusvaaran tuntumassa (karttalinkki). Maasto oli soita lukuunottamatta kuivahtanut täysin ja metsäpalovaara oli ilmeinen. Teinkin siitä syystä risutulet lumilaikulle ja lähtiessä poljimme hiilet lumen sisään. Ruokana oli muussia ja tölkillinen lihapullia.



Vanhan retkireitin merkintä.
Pikkuisen oli koivun silmut kasvaneet sitten riekonpyytäjän kammin, mutta ei vielä hiirenkovista voi puhua.
Muotkan kaakkoisosan laajoja jänkiä.

Polkua oli helpompi seurata vasta viimeiset kuutisen kilometriä Kuosmusvaaran paikkeilta eteenpäin.  Kuosmusvaaralla lumilaikut olivat enää harvassa ja jossain vaiheessa Muotkajärven (karttalinkki) tuntumassa loppuivat käytännössä kokonaan. Lumiset seudut olivat siis vain tuolla pitemmällä erämaan puolella. 

Viimeiseen viiteen kilometriin menikin sitten vain tunnin verran selkeällä polkureitillä ja olihan se vähän hassua, kun koko reissu oltiin siihen mennessä tarvottu noin 1-1,5 kilometrin keskituntinopeudella. Sekin oli toki nopeampi kuin kerran helmikuisessa upottavassa lumessa Riisitunturilla. Siellä pääsi silloin lumikenkäsuksien ja ahkion kanssa maksimissaan puoli kilometriä tunnissa ja alustavat reittisuunnitelmat sai haudata hankeen heti lähdössä. Saatiinpahan kuitenkin tähän reissun loppuun vähän tuntumaa tyypillisestä kesäkelin polkuvaelluksestakin. Ei se ihan minun juttu loppupeleissä ole. Kyllä tuolla poluttomassa erämaassa parin kymmenen kilometrin päässä teiltä pääsee oikeaan fiilikseen niin paljon helpommin!


Viikko tapaamatta muita ihmisiä tekee välillä hyvää.



Viimeinen aavistuksen isompi ylitys oli Potjärvestä Kautsasjärveen laskeva puro.



Polku menee jossain tässä.


Kuosmusvaaranjärvi.
Männikössä oli aivan tolkuton määrä naavaa. Kuvastanee ilman puhtautta.

Romahtanut hirsirakennus niityllä Muotkajärven rannassa.

Korvasieniä oli Tirron lähellä runsaanlaisesti.

Loppumatkan männikössä meni jopa mönkijäura.
Tirron päässä oli jo vähän isompaakin hiirenkorvaa nähtävillä.
Tirron tieura.


Viimeisen päivän reitti. Alempi viiva. Ylempi on vuoden 2016 kevään hiihtovaellukselta.
Auto löytyi illalla kuuden aikaan paikasta, johon sen olimme jättäneetkin ja niin oli tämänkertainen vaellus kotimatkaa vaille valmis. Kävelymatkaa taisi tulla reilut 70 kilometriä kartalta mitattuna. Auton mittari näytti tullessa 27 astetta lämmintä eli olihan ne kesäkelit selvästi tullut pohjoiseen reissumme aikana. Ajoimme yötä vasten perjantaiaamuksi Hartolaan, jossa nukuin muutaman tunnin ennen ajamista kotiin Vantaalle, jossa nukuin iltapäivällä lisää.

Täytyy vielä jakaa tässä eräs hupaisa tilanne Sodankylän grilliltä, kun nyt tuli mieleen. 

Käytiin siinä syömässä, kun ei mikään poronkäristystä tarjoava ravintola ollut auki. Ei edes Kaunispäällä tai Karhunpesäkivellä. Meidän jo syödessämme eräs asiakas pohdiskeli tiskillä kumpikohan on parempaa, sipulipihvi vai metsästäjänpihvi. Myyjä tokaisi vaan, että "no se riippuu vaan siitä tykkäätkö sä enemmän sipulista vai sienisalaatista." Niinpä... Muuten siis sama annos. Olen aina ihmetellyt millä perusteella sienisalaatilla tai -kastikkeella höystetty sika-nautajauhelihapihvi on metsästäjänpihvi. Täytyy varmaan syksyllä lähteä torrakon kanssa sienimetsälle, jos vaikka asia selviäisi. Tuli tuosta vaan ihan Kummelin Jackpotissa oleva käpykakun valinta mieleen...

Niin... Reissu loppui, mutta onneksi tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen Lapinreissu tälle vuodelle, vaan eiköhän niitä pari vielä tule ainakin. Toinen alkanee jo aika pikaisesti perheen kanssa asuntovaunuillen ja myöhemmin syyskuussa lähdetään tietenkin kokeilemaan saisiko Muotkan alueelta vuoden lihat taas pakkaseen... 

Täytyy tässä julkisesti antaa suurkiitos isälle ja veljelle maanmainiosta retkiseurasta yhdellä kaikkien aikojen hienoimmista vaellusreissuista! Eiköhän me joku mukava kohde taas keksitä yhteisreissulle... 

Blogin lukijoita taas kiittelen lukemisesta. Mielelläni luen ja vastailen myös kommentteihin eli jos ja kun jotain ajatuksia heräsi, laita ihmeessä viestiä... En myöskään pistä pahakseni, jos laitat jutun linkkiä jakoon myös kaikille muille tietämillesi palstoille. Luettavaksi tämäkin kertomus on tehty!

Palaillaan täällä blogissa varmaan vielä reissuun sen verran, että otan kantaa joihonkin varustepoliittisiin havaintoihin ja testailuihin... 

Ja Martsarin kanahaukoillakin on muuten nyt poikasia, joten voisin niistäkin jotain lähitulevaisuudessa kirjoitella ja pistää kuvaa! Pääsin yllättäen näkemään ne harvinaisen läheltä...

9 kommenttia:

  1. Mahtava lopetuspostaus vaelluskertomukselle! Tätä oli hauska seurata. :) Toi sukkien taikominen säärystimiksi on aika nerokas ratkaisu. Itse kuljen melkein aina jonkinlaiset säärystimet jalassa, mutta jos ne joskus jäävät matkasta, nyt tiedän, mitä tehdä. :D Toinen, ehkä vähemmän mukava ratkaisu lumen pääsyn saappaisiin estämiseksi on tietysti vetää jesarilla saappaanvarsi kiinni lahkeeseen... Olen kokeillut joskus, mutta siinä on tietysti omat ongelmansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :-) Kivaa kuulla, että pidit.

      Joo, oli muuten ihan käyttämättömät sukat mitkä uhrasin säärystimiksi :-D pakasta vedetyt niin sanotusti ja tuli kylmästi puukotettua toinenkin pää auki. Teippikin käy kyllä, mutta mieluusti silloin voisi laittaa vaikka halkaistun muovipussin alle. Ainakin tuon ilmastointiteipin liimat on muuten vaikea saada housuista tai saappaista irti.

      Poista
  2. Onhan teillä ollut mahtava reissu! Eikä kaikilta osin ihan helppo. Mutta tuollaisethan ne parhaita ovat. Itsekin tykkään eniten sellaisista retkistä, joihin sisältyy sopivasti haasteita. Tätä on ollut tosi kiva lukea :) Kiitos hienosta vaelluskertomuksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Jos pitäisi järjestykseen laittaa Lapin vaelluksia niin ei ainakaan kaukana ole, ettenkö laittaisi ihan ykköseksi. Onnistumisen tunteet ovat vielä voimakkaampia, kun niiden eteen on pitänyt nähdä vaivaa ja jos on kohdannut haasteita matkalla :-) Kiva näitä vaelluskertomuksia on päästä kirjoittelemaan. Pitkälti painottuu lyhyempiin reissuihin taas loppuvuoden retkinäkymät :-) no, mutta ei nekään huonoja ole. 12 retkiyötä tänä vuonna koossa tähän mennessä...

      Poista
  3. Isot joet on varmaan vaarallisinta, mitä kesäisessä Lapissa tulee eteen. Tällaisia realistisia kuvauksia haastavista ylityksistä on aina hyödyllistä lukea! Olisi kyllä itseltäni jäänyt menemättä tuosta yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keväällä voi olla myös nälkäisiä suurpetoja. Seuraavana päivänä löysin päättömän hirvenvasan Vestojoen varresta, Kuosmusvaaran kupeesta. Olen tottunut kulkemaan metsässä yleensä aika äänettömästi, mutta semmoisen näkeminen pistää yksinäisen kulkijan laulutuulelle. :-D Mieluummin antaa vähän ennakkovaroitusta tulostaan. Etenkin, kun joen kohina häivyttää aika tehokkaasti pienimmät äänet.

      Poista
    2. Teemu: Narun virittäminen virran yli oli uskomaton helpotus tuohon ylittämishommaan ja sillä tavalla menee syvempikin virtapaikka turvallisesti. Toki sen toinen pää nyt piti yhden sinne kahlata ensin, mutta olen jälkikäteen pohtinut, että sen varmaan olisi saanut muutenkin. Jos olisi solminut keppiin tuon narun ja heittänyt sen yli, niin varmaan jollain heitolla olisi jäänyt pitävästi vaikka puiden väliin/oksiin.

      Miika: Se on kyllä aina aika vaikuttavaa, kun löytää mahdollisia karhun tai muun suurpedon jättämiä jälkiä.. Varsinkin, jos näyttää kohtalaisen tuoreilta. Pisti vähän päätä pyörimään itselläkin viime syksynä hirvimetsällä niiden karhun jätöksien löytäminen. Sitä katseli ympärilleen, että missähän se peto luuraa, vaikka olikin varmaan jo etäällä. Silloin tosin oli ihan oikeat välineet mukana myös karhun kaatoon eikä olisi pelkällä sissipuukolla tarvinnut puolustautua ;-)

      Olisihan se kiva joskus nähdä sopivalta etäisyydeltä sekin otus. Todennäköisyys sille on kyllä aika hyvä noissa pohjoisen hirvihommissa. Sen verran usein kuitenkin näkyy niiden jälkiä tai löytyy pesiä hirvijahdin yhteydessä ja onpa pari seuran tyyppiä jopa jo nähnytkin karhun eli ehkäpä ennen pitkää itselläkin tärppää...

      Poista
  4. Mukavaa luettavaa, vaelluskertomus kehittyi jännityskertomukseksi. Itse yritin n. viikkoa aiemmin lähteä Kaktsavarrin paikkeilta, mutta kulku oli minulle niin hankalaa, että vaellus muuttui lyhyiksi retkiksi. Retken videota: https://youtu.be/uIS2YPE63qs

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja videovinkistä ja -linkistä :-) katselin sen äsken kokonaan ja pidin! Olihan se lumista... Hienoja maisemia olit kuvannut ilmasta ja lintuja oli myös kiva seurailla. Niitä näkyi kyllä jo paljon meidänkin reissulla, vaikka näkymä olikin vielä suurilta osin talvinen. Hyvin palasi mieleen heti tuosta videon ensimmäisestä kohtauksesta kuinka rämpimistä kulku ajoittain oli :-D Taisipa olla viisas ratkaisu olla lähtemättä yksin pitemmälle.. Muutama ylitys olisi varmaan ollut turhan paha yksinään kahlata.

      Poista

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!