Sivut

perjantai 11. lokakuuta 2024

Ylä-Lapin hirvijahtia lumisessa kelissä lokakuussa 2024

Repolaisia erämaaleirissä.



Sattuipa kerrassaan talvinen viikko vuoden 2024 lokakuun alun hirvenmetsästykseen! Kiimarauhoituksen lusimisen jälkeen jahti jatkui lauantaina 5. lokakuuta, joten ohjelmassa jo perjantaiaamusta alkaen oli Transporter-kyyti Karigasniemelle. Kärry oli lastattu pakastimilla ja rinkoissa oli sopiva varustus viikon metsäretkelle missä tahansa olosuhteissa. Varminta yleensä on, kun pohjoiseen mennessä valmistautuu sekä kesän että talven tuloon niin ei lopulta ole niin väliä mikä keli on. Perusleiristä käsin hirviä metsästäessä painavin rinkka on mennessä, mutta muut jahtipäivät saa mennä kevyemmällä päivärepulla. Eväiden syönti onneksi keventää rinkkaa viikon mittaan, joten paluu on sikäli menomatkaa helpompi.

Tällä kertaa ensilumi tuli juuri reissua edeltävänä päivänä ja sitähän tuli ylemmäs tunturiin yllättävänkin reippaasti. Koskaan aiemmin ei ollut näin talvisessa kelissä metsästettykään, kun itse olen ollut mukana vuodesta 2009 alkaen. Tien laidassa oli vaivaiset 5 senttiä, mutta jo alun kiipeämisen jälkeen 100 metriä pystysuoraan ylöspäin kohti tunturialueita oli lunta niin paljon, että lahkeet oli vaihdettava saappaan sisäpuolelta ulkopuolelle, ettei kokoajan tarvitse olla Sievejä tyhjentämässä. 

Leiripaikalle oli matkaa noin 8 kilometriä tieltä ja minulla oli 10 ja 13 vuotiaat pojat mukana. Lähdimme matkaan iltapäivällä yhden jälkeen ja pojat kantoivat itse varusteensa ja osan eväistä. Toki minä kannoin eväistä suurimman osan ja rinkkani oli yhdellä sanalla sanoen raskas. Sitkeitä kävelijöitä ovat jo pojatkin ja matka leiriin sujui mukavasti, vaikka menihän siinä ihan pimeään asti, kun kuljimme rauhallisesti, että hirvihavainnot olisi mahdollisia jo aloituspäivänä. Lopulta havainnot jäivät muutamiin jälkihavaintoihin lumessa, mutta mukava oli sekin ja toivat päivään hieman jännitystä, kun niitä sai toisinaan seurailla. Loppumatkasta nähtiin myös ruskea jänis ja riekkokanta oli todettu vahvaksi jo heti kättelyssä. Niitä päkätteli joka aamukin leirin ympäristössä lukuisia parvia.







Ensimmäisenä kokonaisena päivänä kävin ensitöiksi houkuttelemassa hirviä hämärissä ja auringonnousun aikaan läheisen suon laidassa. Mitään vastauksia en saanut 1,5 tunnin aikana ja oli aika palata leiriin aamukahvin keittoon. Loppupäivän kiertelin lasten kanssa ja seurasimme edellisenä iltana pimeässä näkemiämme tuoreita jälkiä, mutta ne liikkuivat niin kauas pois, että ei ollut mahdollisuutta niitä seurata pitemmälle. Liikkuminen lumessa oli niin raskasta, että 10 kilometriä päivässä oli työn takana. Pitkään istuimme myös nuotiolla ja kyttäilimme isoja jänkiä. Tuntui, että hirvet ei paljon liikkuneet ensimmäisinä päivinä uuden lumen tulon aikaan ja niinpä jäimme toisenakin päivänä ilman havaintoja. 

Samoin kävi myös kolmantena päivänä, joka sujui pääosin edellisen päivän polkuja kulkiessa. Jonkun verran kävimme pitemmällä. Illalla oli tuumaustauon paikka, kun kolme jahtipäivää oli käytetty ja kukaan ei ollut nähnytkään hirveä.

Osa kolmikostamme oli jo sitä mieltä, että tällä alueella ei kannata jatkaa metsästystä, kun todistamme jonkinlaista paikallista hirvityhjiötä. Minä olin lopulta illalla sillä kannalla, että tyhjiä päiviä on ollut ennenkin ja ennen pitkää hirvien olisi pakko lähteä liikkeelle ja yleensä lopulta hirvikin tekee virheen, joka johtaa onnistumiseen hirvijahdissa myös ilman koiraa, joka tietysti on jahtimuotona moninverroin vaikeampaa ja vaatii erätaitoja aivan eri tavalla. Totesin, että muut voivat puolestani tehdä miten vaan, mutta minä jään vielä tälle alueelle jahtiin ja etsimään missä ne hirvet luuraa.

Illalla oli komeat revontulet.
















Neljännen päivän aamuna sovin veljen kanssa, että käymme hämärissä nopeasti tarkistamassa muutamia kilometrejä edellisten päivien polkuja uusien jälkien varalta. Suunnitelmana oli lähteä aamukahvin jälkeen koko porukalla täysin päinvastaiseen suuntaan leiristä, jos jälkiä ei löytyisi.

Vaan vielä mitä, velihän löysi tuoreet jäljet alle puoli kilometriä leiripaikaltamme jokilaaksosta! Tästähän alkoi tulla jännää.

Minä jäin avoimeen kohtaan passiin katsomaan jokilaaksoon ja veli lähti ylempää kiertämään kilometrin lenkin joen toisella puolella. Missään kohtaa jälkiä ei tullut hänellä näkyviin eli nyt meillä oli tieto, että meillä on hirvi tai hirviä noin kilometrin kierroksessa. Ensimmäistä kertaa reissulla laitoin passissa ollessa patruunan piippuun, kun veli koitti ajaa hirveä minun vartioimalle aukolle jokilaaksoa pitkin takaisin päin tullessa. 

Pakkanen oli -15 asteessa auringon noustessa ja seisoskellessa alkoi kylmä hiipiä puseroon. Lopulta rapina kuului metsiköstä, mutta ei se ihan nelijalkaiselta kuulostanut. Oranssit vaatteet ne vaan tuli tunturikoivikosta aukealle rinnejängälle eli hirvi tai hirvet olivatkin hieman ylempänä ja veli oli kiertänyt elukat ympäri. Menimme teltalle aamukahville ja punomaan suunnitelmaa saarretun eläimen päänmenoksi.







Sovimme sellaisen taktiikan, että veli ja toinen kaveri kiertävät pikamarssilla riittävän etäältä ja eri puolilta jälkijonoa hirvien kulkusuunnassa niiden etumaastoon, kun minä lähtisin jälkiä pitkin varovasti etenemään, että saisin hirvet rauhallisesti kävellen liikkumaan ammuttavaksi jahtikavereille. 

Eli yhden miehen miesajo ja kahden miehen passilinja loputtoman suuressa erämaassa! Kannattaa käydä kokeilemassa. Se joskus voi onnistua.

Etukäteen ajateltuna hiipiminen lähelle tuntui vaikealta, jos ei mahdottomalta, johtuen korppukelistä, kun joka askeleella lumi rasahti. Näin ollen todennäköisin skenaario omasta mielestä oli, että hirvet karkkoavat ja menevät harvan passilinjan läpi tai sitten jahtikavereista jompikumpi pääsee ampumaan.

Päätin kuitenkin yrittää esittää olevani hirvi ja liikuin hitaasti, usein pysähdellen kuin syömään jotain ja muutaman minuutin välein önähdellen yhteydenpitoääniä. Jospa hirvet näin luulisivat sitten minua lajitoverikseen, ajattelin. 

Jäljityksen aikana tutkin eläinten käyttäytymistä ja ihmettelin mitä ne löytävät tähän aikaan vuodesta koivuista syötäväksi. Myös katajapuskia olivat ruoan perässä kiertäneet. Yleensä jäljet kulkivat alueen vaikeimmista paikoista ja puskista. Ehkä se johtuu vaan ruoan etsimisestä tai sitten tekevät sen tahallaan, jotta jälkiä tarkalleen seuraava eläin tai ihminen aiheuttaisi niin kovia ääniä, että hirvet voisivat siitä arvioida kuinka kaukana jahtaaja on. 

Jäljet menivät veljen aamuisten jälkien yli ja tässä kohtaa saattoi olla varma, että jälkien ikä olisi vain tunnin, koska sen aikaa olimme aamukahvilla teltalla ja kaminan lämmössä. Välillä näytti, että ehkä hirviä onkin kaksi, vaikka pääosin olivat astuneet täsmälleen toistensa jälkien päälle ja tehneet lukumäärän arvioinnin vaikeaksi. Jätöksiä löytyi ajoittain ja ne tuntui paljaaseen käteen haaleilta eikä olleet vielä jäätyneet koppuroiksi. Läheltä veljen ensimmäistä passia olivat elukat menneet, mutta näkymättömissä kuitenkin ja veli lähti muutaman sata metriä eteenpäin uuteen paikkaan, kun jälkijono jatkoi kohti avotunturia suoraan ylös rinnettä ja huippua kohden. Minä niiden perässä.

Tulin alueelle, jossa jälkien seuraaminen muuttui vaikeaksi, kun hirvet olivat pyörineet muutaman aarin alueella joka puolella. Aavistin ja sisälleni tuli tunne, että joko hirvet ovat jo paenneet tai nyt olen todella lähellä niitä, koska veljen aamuisten jälkien kohdalla hirvet olivat enintään tunnin minua edellä ja tähän pyörimiseen ja ruokailuun pienellä alueella olisi kuitenkin kulunut niiltä aikaa. Pakoääniä en ollut kuullut, joten varmuudeksi laitoin tässä kohtaa varovasti panoksen piippuun ja otin kiikarista suojat pois. 

Ase oli tästä eteenpäin kädessä eikä enää selässä. Kiikarin suurennokseksi arvelin tunturikoivikossa olevan 5-kertaisen passeli ja peukalokin alkoi jo vaistomaisesti etsiytyä kohti varmistinta. Tunturikoivikossa on valmistauduttava ampumaan tilanteen tullen nopeasti, jos siellä meinaa joskus jotain kaataa. 

Edessäni kohosi kahden korkeuskäyrän korkuinen jyrkkä rinne, jonka kiipesin ylös. 

Hetkinen, nythän rapisee etumaastossa!

Otin muutaman nopean askeleen ylös, että näen kumpareen taakse ja 2 hirveä noin 50 metrin päässä eteni pois päin. Taaempi oli jo turvassa koivujen takana, mutta ase nousi poskelle seuraten lähempänä kulkevaa hirveä. Samaan aikaan önähdin kutsuäänen kieli vasten kitalakea ilman, että painan sormilla sieraimet kiinni ja muodostamatta kämmenistä torvea suun eteen, kuten normaalisti tekisin houkutellessa. Tämä ääni pysäytti hirven viime vuonnakin ja silloin sain ampumapaikan. 

Niin nytkin äänen vaikutuksesta tämä toinen jäi katsomaan minua kohti, mutta kuitenkin niin, ettei siitä keuhkoihin tai muihin järkeviin kohtiin voinut laukausta heti sijoittaa. Takapuoli ja pää olivat hirveltä näkyvissä. Montaa sekuntia ei tässä asetelmassa tilanteen arviointia silmästä (tai tähtäinkiikarin linssistä) silmään jatkettu, vaan hetken kuluttua tämäkin hirvi sai jalat alleen ja laukkoi puurajaan parin sadan metrin päähän. 

Näin kaksi hirveä siellä edelleen pyörivän ja lähestyin niitä välillä kutsuääniä önähdellen. Tiesin, että olen paljastunut ja aikaa ei ole paljon. Nyt oli edettävä varomatta askelääniä äkkiä mahdolliseen ampumapaikkaan. Lopulta toinen hirvistä pysähtyi kyljittäin ja pienellä sivusiirtymällä sain hirven etuosan risuvapaalle linjalle. Paikka oli vaikea ja olin polvella istuen nilkan päällä ja ottaen etukäden kyynärpäälle tuen toisesta polvestani. Jostain koivusta sain hieman tukea aseen tukille ja arvelin, että tämän reissun paikka on tässä, jos ampua mielii. Ristikko pysyi kohteen päällä eikä epäilystä tullut, etteikö tästä saisi kuolettavaa laukausta ammuttua. Keuhko-osuman esti paksumpi tunturikoivu, joten tähtäsin sitten vaan koivun vierestä kaulaan ja puristin. 

Äänenvaimennetun 308:n laukausääni hävisi lumiseen metsään ja keskittyminen oli kiikarin pitämisessä paikallaan, että näkisin laukauksen vaikutuksen, koska koivut peittivät näkyväisyyden, eli mahdollista pakolaukkaa en voisi seurata kuin myöhemmin jälkiä pitkin.

Hirveltä tippui takapää maahan ja heti perään pettivät etujalat. Niinpä askeltakaan ei eläin ottanut laukauksen ampumisen jälkeen, mutta näkyi hieman sätkivän maassa, vaikka kaularanka oli poikki. Lähdin juoksemaan hirven luo ja lopetin sen ampumalla vielä päähän. 

Kaadolla katsoin taakseni ja olin hetken aivan häkeltynyt. Käsittämätöntä, minkälaiseen maisemaan olikaan tilanne päätynyt monen päivän yrittämisen jälkeen! Suomen kaunein lokakuun talvinen tunturimaisema siinä edessä ja oma 11. hirven kaatoni onnistuneen jahdin päätteeksi pötköllään hangella. Eläin ei ollut erityisen iso vaan ihan tavallinen ylivuotinen tappisonni, mutta onnistuminen jäljityksessä tällaisella äärimmäisen hankalalla korppukelillä tuntui kyllä niin hienolta saavutukselta, että oli hetki tasailtava hengitystä ennen kuin sain radiopuhelimen välityksellä ilmoitettua jahtikavereille onnistumisesta tarkemmin. 






Jäljitysmatka oli noin 2,5 kilometriä siitä pisteestä missä hirvet olivat kohtalokkaan virheensä tehneet ja ylittäneet meidän aikaisempien päivien polun. Ampumamatkaksi mitattiin GPS:n avulla tasan 150 metriä. Mitään etäisyysmittaria ei tietenkään tilanteessa ehtinyt esille kaivaa, vaan etäisyyden arviointi oli tehtävä nopealla poissulkevalla menetelmällä, että 100m kohdistukselle eläin ei ollut liian kaukana, että sitä tarvitsisi huomioida tähtäyspistettä nostamalla, koska osumapisteen ero ampumamatkojen välillä olisi luokkaa 4 senttiä. 

Äkkiseltään ilmakuvan päällä näkyvästä ampumalinjasta voisi arvioida, että tästä kohtaa ei näin pitkälle voi tunturikoivikossa ampua, mutta katsokaapa mikä risuvapaa väylä on todellisuudessa alemmassa kuvassa, jossa jahtikaveri seisoo hirven paikalla, kun minä otan kuvaa ampumapaikalta. Jos hirvi olisi seissyt metrin eri kohdassa, ampuminen olisi jäänyt haaveeksi ainakin tässä vaiheessa tilannetta. Erittäin todennäköisesti hirvet olisivat kohta juosseet kauas, koska olin paljastunut.

Ampumalinja ilmakuvassa.

Ampumalinja maastossa.



Pistin hirven ja veri syöksyi suihkuamalla ulos. Jahtikaverit tulivat kaadolle ja hetken siinä ihmeteltyämme veli lähti hakemaan pojat leiristä katsomaan kaatoa, kun minä toisen kanssa aloin suolistaa eläintä. Sen verran monta kymmentä näitä on jo käsitelty vuosien saatossa, että maastossakin suolistamme ja paloittelemme hirven kuljetuskuntoon näköjään noin tunnissa, jos kylmä keli pakottaa tekemään hommia tehokkaasti eikä touhu mene kahvinkeittämiseksi suolistuksen jälkeen. Muuten siinä voi mennä vaikka koko iltapäivä. Toki lämpimän ruhon kanssa puuhastellessa lämpimänä pysyy ja jäljitys- ja kaatotilanteiden jännitys saivat veren kyllä hyvin kiertämään, että avotunturin pakkanen ja pieni tuuli ei siinä enää päässyt oloa kylmentämään.

Paloittelun jälkeen teimme hieman alemmas ison nuotion märistä ja lahoista koivuista ja keittelimme nokipannukahvit, kun pojatkin saatiin paikalle. Nuotion teko käy meiltä käytännössä missä vaan missä jotain puuta kasvaa ja onnistui se tuollakin, vaikkei tervaksia korkealla tunturin rinteellä enää ollut tarjolla. 

Lihat ripustimme puuhun ja niin oli jahtipäivä sitä vaille valmis, että kävelimme takaisin leiriin ja aloitimme perinteisesti hirven sydämen vuolemisen käristykseksi. Ensimmäistä kertaa söimme myös munuaisen, joka havaittiin erittäin maukkaaksi ja ihmisravinnoksi kelpaavaksi osaksi saalista. Sen verran varovaisia olimme kuitenkin, että toinen munuainen jäi tällä kertaa korpeille, mutta nyt tietää jatkossa ottaa molemmat mukaan.

Maisema kaadolta.

Body bagit puussa.

Hirvikäristyksen liekitystä.



Viidentenä päivänä lähdin aamusella suoraan tunturiin katsomaan mihin asti edellisenä päivänä pystyyn jäänyt hirvi oli juossut ja löysin sen jäljet yli kilometri kaadolta edelleen puurajasta. Siellä se oli painellut itää kohti. Hain pojat mukaani lähtemään perään. 

Kuljimme avotunturissa seuraavaan purolaaksoon ja tulimme kuumalle hirvialueelle, jossa oli varmasti lauma hirviä majaillut viime päivät. Alue oli tampattu jälkiä täyteen ja laskimme sieltä noin 30 hirven makuupaikkaa muutaman hehtaarin alueelta. Ilmeisesti edestämme lähti kolme isoa sarvipäätä, jotka veli näki aukeaa ylittämässä 450 metrin päästä. Näitä yritimme loppupäivän jahtailla, mutta tuloksetta. Yhtäkkiä jahti oli kuitenkin muuttunut taas sellaiseksi, että havaintojakin alkoi tulla. Valitettavasti aika alkoi käydä vähiin.

Yksi jahtikaveri haki tänä päivänä vanhan yamahan moottorikelkan kyliltä ja reen, jolla haki hirvenlihat ja tuli yöksi leiriin. Iltasella paisteltiin iso kasa lettuja.

Hirven makuupaikkaa.

Jälkiä joka puolella. 

Yamahan kelkka leirissä lokakuun alussa.



Kuudes päivä oli viimeinen metsästyspäivä ja ohjelmassa oli siirtyminen leiristä tielle ja edelleen saunomaan. Vanhempi pojistani pääsi kelkan kyytiin ja nuoremman kanssa aloitimme puolen päivän aikaan marssin autolle. Päivä oli myrskyinen ja uutta lunta satoi niin, että vanha polku oli vaikeasti havaittavissa. 

No, eipä se mitään, kun ainahan voi kahlata hankeen uuden uran.

Pääsimme pojan kanssa vain 3 kilometriä, kun kuulin radiopuhelimesta sen mitä vähän pelkäsinkin... Moottorikelkka hajosi tunturin rinteeseen ja niin oli reki siellä jumissa eikä kelkka antanut kierroksia, vaikka vielä käynnistyikin, kun tarpeeksi nyki narusta. Sai kaikki jatkaa matkaansa jalan tielle. Huipulla se meni melkein evakuoitumisen puolelle kelin ollessa niin huono. Onneksi puettiin pojallekin kunnon toppavaatteet ja monta kerrosta vaatetta päälle ennen lähtöä, kun mitä vaan voi sattua ja sattuukin. Alempana jokilaaksossa pääsin nuoremman pojan kanssa aika tyynessä etenemään.

Tulimme pojan kanssa ensimmäisenä tielle kolmen jälkeen ja teimme vielä tulet noutoa odotellessa, koska auto oli 5 kilometrin päässä ja viima yritti kylmentää. Reilun tunnin saimme siinä odotella ennen kuin saimme porukan turvallisesti pois maastosta ja suunnittelemaan miten rekikin saataisiin tunturista pois. 

Reki oli tunturin takarinteessä 6 kilometriä tieltä. Paikallinen mies lähti apuumme mönkijällä kokeilemaan pääsisikö sillä hangessa reen noutamaan. Yksi jahtikaveri pääsi mönkijän kyydissä ja minä lähdin veljen kanssa kävelemään jälkeä pitkin perään apumiehiksi, että tulemme paikalle, jos jäävät jumiin ja tarvitsevat lisää apuja tai lihasvoimaa. Nousu tieltä on melkoinen. Ensimmäiset 150 metriä melko jyrkästi ja sitten toisen 150 metriä vähän loivemmin muutaman kilometrin matkalla. Kävelimme noin 2 tuntia ja 5 kilometriä. Maisemasta ei sumun vuoksi erottanut mitään, mutta punaisen lampun avulla pystyi seuraamaan mönkijän uraa menettämättä pimeänäköä. Välillä näki, että mönkijämiehet olivat joutuneet lapioimaan kulkupeliä irti lumesta, mutta pitkälle olivat jo päässeet.

Lopulta kajasti mönkijän valot eli takaisin päin olivat tulossa. Pysähdyimme odottamaan ja minua alkoi jännittää onko heillä reki perässä vai joudutaanko palaamaan reissustamme tyhjin käsin. Mutta niin vaan oli reki saatu haettua ja pääsimme sen kyydissä osan paluumatkasta. Jyrkemmässä rinteessä jouduimme toimimaan jarrumiehinä, että painava reki ei mene vauhdilla mönkijän päälle. 

Seuraava haaste oli, että alarinteessä loppui lumi kesken ja sitten piti hakea kärry, johon lastasimme tavarat uudelleen. Reki sai jäädä puuta vasten odottamaan noutoa. Puolen yön aikaan oli reen sisältö saatu autolle ja oli lopulta aikaa pistää sauna kuumaksi ja löylyissä muistella reissun käänteitä. Aikamoinen urakka oli tämä reen nouto.








Tätä tässä paluumatkalla etelään kirjoittaessa siellä vielä nököttää yksi kiinni leiponut Yammu tunturin rinteellä, kuten toisen maailmansodan Junkersit Kaldoaivissa, mutta kyllä se kelkkakin vielä paremmalla lumikelillä hinataan sieltä mahdollisimman pian pois eikä jätetä paikalliseksi nähtävyydeksi tunturiin. 

Tällaista oli tällä kertaa talvisessa erämaassa hirvijahti. Ei päästy helpolla, mutta ei pitänytkään. Hirvipaistin makuun sen sijaan päästään tänäkin talvena. Hyvältä se maistuu kaikkien käänteiden jälkeen ja niitä muistellessa. Mukava syödä riistaruokia, kun ruoalla on joku tarina eikä se ole vain haettu kaupan hyllyltä.

67 kilometriä tallentui kellon reitteihin kävelyä lumihangessa kuudessa päivässä. Aktiivista aikaa 45 tuntia. Mukavaa kestävyysliikuntaa ja bonuksena raitisilmamyrkytys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä merkki käynnistäsi kirjoittamalla kommenttilaatikkoon!

Feel free to leave a comment or two in the comment box!