Pohjois-Karjalan kanalintumailla, 10-13.10.2020

 

Otin pari päivää vapaaksi töistä ja lähdin lasten syyslomaviikolla käymään pitennetyn viikonlopun Patvinsuon kansallispuiston nurkilla sijaitsevalla Elimo-Kitsi-Piilo -nimisellä valtion metsästysalueella Pohjois-Karjalassa Lieksan ja Ilomantsin selkosilla. Kansallispuisto ei kuulu metsästysalueeseen, mutta laajat alueet sen itä- ja pohjoispuolella aina rajavyöhykkeeseen asti kuuluu. Lääniä oli niin paljon, että ilman paikallistuntemusta liikkuva jahtimies ehti raapaisemaan pintaa. Mistään lintujen tyypillisistä olinpaikoista seudulla ei tietoa ollut. 

Täysin tyypillinen etelän turisti siis olin.

Paikallistuntemuksen puutetta korvasin ankarilla karttasulkeisilla. Tutkin kaikki kiinnostavat alueet sekä maastokartan että ilmakuvien pohjalta. Myös Paikkatietoikkunan Puuston ikä -karttataso oli haaleana useinkin maastokartan päällä, jotta näin mukavimmat kulkumaat tai edes arvion niistä. Nappasin sivukaupalla ruutukaappauksia mukaan tulosteina ja tiesin jo etukäteen, että kolme päivää ei niiden kiertämiseen riitä, mutta olipahan vaihtoehtoja mielessä.

Mukaani oli lähdössä 6-vuotias eli toiseksi vanhin lapseni. Tämänkin vuoksi ryteiköiden, suo-ojien ja hakkuiden välttäminen oli aiheellista, koska lapsella on lyhyemmät jalat kuin aikuisella. Niissä välttelemissämme paikoissa saattaisi kyllä varsinkin teeret usein piileskellä.

Lähtöpäivä koitti ja pääsimme kahden aikaan iltapäivällä liikenteeseen. Tavoitteena oli olla Raanisuon maastossa illalla ja leiriytyä säkkipimeän turvin satunnaiseen nevan laitaan siinä toivossa, että juuri siinä olisi teerillä heti auringonnousun aikaan syyssoidinmenot kiihkeimmillään. Pientä mututuntumalta vedetyn teeren soidinpaikan sijainnin mahdollista arviointivirhettä paikkaamaan otin mukaan 5 kappaletta teeren kuvatuksia ja teeripillin, joskin voihan niitä suhauksia suullaankin päästellä. Jospa ne houkuttelisi lentämään ampumasektoriin.

Ajomatkaa tietysti oli Espoosta ihan riittävästi. Ei paljon, mutta sen verran, että tiesi ajaneensa. Tulimme oletetusti yhdeksän jälkeen Raanisuolle ja tie oli kuin olikin ajettavissa lähelle katsomaani leiripaikkaa. Ei ollut tarkoitus tällä retkellä kantaa leirivehkeitä pitkän matkan päähän autolta. 

200 metriä pimeässä kävelyä riitti ja olimme kaatuneiden puiden välissä ja osittain allakin tarpin alla valmiina siirtymään nukkumaan. Kaaveet veimme suon laitaan jo iltasella, jotta sitä varten ei tarvitsisi könytä ennen auringonnousua suolle. 

 

Nukuin huonosti, kun odotin jännittyneenä aamun lentoa, jota ei koskaan edes tullutkaan. Kuulin yöllä hanhien ja hirvien ääniä. Tarpin keskitolppanakin meillä olikin hirven sarvillaan katkaisemaan koivu, peräti kahtena yönä sama keskitolppa oli tällä reissulla. 

Kuten todettua, aamulla ei lintuja näkynyt ja purimme leirin. 

 

Ajelimme kohti seuraavaa kohdetta eli Pahkavaaraa vähän mutkien kautta, jotta näkisimme mahdollisia kanalintuja missä niitä oleilee. 

Johan siinä Rytivaaran tuntumassa pomppasi kaksi mustaa metsoa ja näin toisen lähtevän kovaa vauhtia ja kauas, mutta toinen näytti laskeutuvan lähistölle. Jätin auton parin sadan metrin päähän ja lähdimme katsomaan.

Hiippailimme noin 50 metriin, kun metso pomppasi puusta jokseenkin niillä main missä ajattelinkin sen olevan. Ai että, se olisi ollut näkyvillä ja kiväärillä napattavissa, jos olisin kumartunut aiemmin katsomaan oksien alta. Haulikolla, joka kädessä sillä hetkellä oli, ei tietysti puolesta sadasta metristä lähdetä roiskimaan. Onneksi jälleen näytti siltä, että metso siirtyi vain vähän, tosin en nähnyt mihin puuhun. 

Kyllä se on jännää puuhaa tällaiselle ensimmäisen mustan metsonsa jahtaajalle, kun tietää, että se on lähellä, mutta ei tiedä missä. Olin valmiina SSG:n haulikkoradalla oppimassani sporting-asennossa haulikon piippu viistosti ylös ja perä lähellä olkapäätä valmiina suorittamaan nopean noston ja siitä tekemään tarkan ja tähdätyn laukauksen (tai vähintään sohaisemaan vaistolla sinne päin), kun linnun näen. Askel kerrallaan lähemmäs. Metso lähti lopulta ihan haulikon tehokkaan kantaman rajalta ja enhän minä ehtinyt sitä ampua. Mahtava tilanne oli joka tapauksessa saatu kokea heti aamusta, mutta nyt näytti metson meno siltä, ettei se jäänyt seuraavalle kumpareelle eikä varmaan sitä seuraavallekaan. 

Se todettiin menetetyksi, mutta eipä kanalintujahdin kuulukaan olla helppoa. Varsinkaan ukkometson.

Siirryimme nyt sinne Pahkavaaran suuntaan ja näimme matkalla jonkun satunnaisen teeren lennossa ja niitä ei jääty jahtailemaan. Lounaan kävimme tekemässä Saarikosken laavulla, jossa olikin erikoinen pieni suuaukko. Susi mahtuu sisään, mutta ei enää ulos syötyään retkeilijät. 

Saarikoskella näkyi kivien väleissä majavan jyrsimiä rankoja, jotka olivat varmaan jostain yläjuoksulta lipuneet.

Pahkavaara on isolta osin aika vanhaa metsää. Lähdimme kiertämään vaaraa myötäpäivään. Komea maisema aukeni ylös päästyämme. 

 

Kierroksen loppuvaiheilla kuulimme ja näimme parit pyyt, mutta ei pilli niitä houkutellut näytille. Erääseen toiseen linnustajaan myös törmäsimme. Oli mies suomenpystykorvansa kanssa metsällä. Koiran haukku kuulosti mahtavalta tuolla korvessa, kun se komensi metsoa pysymään aloillaan. On varmasti hieno metsästää tuollaisen koiran kanssa.

Kölkänvaaran suunnalla oli muita metsästäjiä, joten kävimme Nikkilänsärkän perälläkin pikaisesti katsomassa. Muutama lentävä lintu havaittiin. Seuraavaksi otimme jo suunnaksi Pitkäjärven autiotuvan, jonne olikin aika kiertäminen pikkuteitä pitkin. 

Matkalla erään hakkuuaukon laidalta pomppasi ukkometso ja pari mustaa teertä ja veimme auton taas jonkun matkan päähän lähteäksemme niiden perään katsomaan jäivätkö linnut lähistölle. 

Tulimme ensin kohtaan, josta linnut olivat lähteneet ja eikös sinne ollut puuhun jäänyt yksinäinen naarasteeri, joka pomppasi aukon reunasta ja lensi kiireen vilkkaa kohti metsän suojaa. Siihen nopea nosto ja laukaus juuri hankkimallani Valmetin 212:lla. Teeri uskoi 3,5 millistä lyijyhaulia ja tippui alas yhdellä laukauksella erääseen suo-ojaan. Tämä oli ensimmäinen koskaan saamani teeri ja oli helppo hymyillä huippusaaliista. Ilman paineita saaliin saamisesta olin lähtenyt enemmänkin retkeily- ja tutustumismielessä alueelle, mutta kyllä tuntui upealta, kun saimme yhdessä lapsen kanssa linnun. Suolistimme sen ja teimme vielä useamman sadan metrin kierroksen, mutta muita lintuja ei alueelta enää löytynyt.

 

Ennen makkaranpaistotaukoa Piilon nuotiopaikalla näimme tien varressa erävalvojan, joka kyseli luvat, metsästyskortin ynnä muut kortit mitä nyt mukana sattui olemaan. Vielä katsottiin aseen kuljetus ja varmistettiin, ettei patruunapesään ole unohtunut kovia. Kaikki oli sen verran ok, että sain jatkaa matkaani. Kiväärilaukun vetoketju oli osin auki ja sain tästä moitteet. Mukava kokemus oli, että jonkun verran valvotaankin tekemistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun metsästyslupia minulta kysytään. Kalastuslupia ei ole vielä koskaan kysytty.

Alla kuva Piilon nuotiopaikalta, joka ei korkealla kumpareella sijaitessaan välttämättä paras piilo ole, mutta on kertakaikkisen upea paikka! Kangasmaastoa silmän kantamattomiin.

Ilta jo oli hämärtymään päin, kun ajelimme Pitkäjärven tuville. Lämmitimme pienemmän tuvan. Sauna jäi lämmittämättä, koska totesin saavani unen päästä kiinni ihan letuillakin, joita iltapalaksi paistelin. Oli aika väsynyt olo, mutta siihen auttoi seuraavan yön 10 tuntia unta.

 

Maanantaille oli luvattu lopulta sadetta emmekä pitäneet kiirettä ollaksemme auringonnoustessa missään pelipaikoilla. Maahan asti satoi ja koko päivän. Yöksi sentään taukosi sataakseen tiistaina uudestaan. Suoritimme hitaan aamupalan kämpässä, mutta kaatosateeseen silti poistuimme lapsen todettua keliin, että mitä väliä. 

Asenne kohdallaan! Kuravaatteet on keksitty.

Kiertelimme parin kilometrin kierroksen Pitkäjärven länsipuolella ja pari kaukaista lentävää teertä oli, mutta ei muuta. Hirven karkotimme pienen lammen luota ja seurasimme sen pitkiä loikkia suon yli takaisin päin tullessamme. 

 

Tavoitteena seuraavaksi oli Hemminvaara alueen pohjoisemmalla osalla lähellä Ruunaan retkeilyalueita. Mutkia tuli matkaan, kun eräällä aukolla oli teeriä koivuissa. 

Ryömin kymmeniä metrejä aukon reunaan kiväärin kanssa ja parista sadasta metristä pääsin kokeilemaan ukkoteeren pudotusta .308:lla. Enpä tiedä mikä siinä niin vikaan meni, mutta laukauksen jälkeen teeri nökötti puussa ja ennen seuraavan murkulan ampumista lintu lenteli tiehensä. Näköjään siitä pystyy ampumaan ihan puhtaasti ohi. Rataharjoittelua luvassa, ja pyssyksi täytyy vaihtaa .222 magnum lintuhommiin. En ehtinyt sen kohdistusta tarkistaa, joten sakolaisella ei tällä reissulla ammuttu, vaikka se mukana olikin. Kyseisestä pyssystä löytyy blogista juttu ja kuvia muutaman päivän takaa.

 

Ennen Hemminvaaraa ei ollut tarkoitus jalkautua, mutta pakkohan se oli mennä katsomaan metsän puolelle, sen jälkeen, kun viides metso hyppäsi tieltä sivuun kilometrin matkalla. Järjetön metsotiheys tuossa nimeltä mainitsemattomassa paikassa, johon voisin vaikka palata myöhemminkin. Siipien huminaa kuului maastossa, mutta en minä niitä näkemään päässyt. Ei metso niin halvalla henkeään taida antaa, että joku juippi lähtee sen perään, kun se on kerran jo tieltä karkotettu. Se vaatii viikon metsittymistä, että mies on metsäinen niinkuin metsä itse ja jo sitten voi alkaa saamaan saalistakin, vai miten se Erno Paasilinna tämän tyyppisen asian veistelikään.

Ajoimme siis loppumatkan varsinaiseen kohteeseemme ja kiersimme Haapahaasianvaaran. 

Aivan järkyttävän hieno paikka. Eihän tuollaista metsää ole missään oikeasti. Kyllä me lapsen kanssa hämmästeltiin useaan otteeseen, että mihin sitä on tultu. Huikeaa. Olin kyllä sitä mieltä, että se oli stereotyyppisesti juuri se metsä missä metsoja on, jos jossain. Kävi vaan niin huonosti, että kurvasin ylempää rinteestä alas pyymaastojen näköisille loppumatkasta, kun arvelin, ettei metso löytynytkään. 

Silloin se pomppasi puusta ylärinteen puolelta ja vain vilauksina sen tapasin valtavien mäntyjen ja kuusten lomasta. En puristanut liipaisinta, vaikka piippulinjalla seurasinkin. Metso veti taas pitemmän korren.

 

Edellinen oli reissun pohjoisin kohde ja reissukin oli puolivälissä. Lähdimme takaisin päin ja tarkoitus oli kiertää takaisin alueille, joissa lintuja oli nähty. Uusia havaintomerkintöjä omalle kartalleni tuli runsaasti. Koko päivänä näimme ilmeisesti 8 eri paikassa yhden tai kaksi metsoa. Lisäksi teeret. Lintuhavaintoja tuli paljon, mutta ei saalista tälle päivälle. 

Ohimennen kiersimme katsomassa panssariesteitä Valkealammin ympäristössä. Arvelin, että minusta on kalastuskieltoalueen varustaminen sellaisilla hieman yliampuvaa (katso kuva alla).

Kerroin toki jälkikasvulle myös esteiden todellisen käyttötarkoituksen. Niillä oli tarkoitus estää tai vähintään hidastaa venäläisten panssarien kulkua ja mahdollisesti myös ohjata vaunuja paikkoihin, joissa niitä oli helpompi tuhota. Maahantunkeutujaa kun ei ollut tarkoituskaan ottaa avosylin vastaan. Olihan se kilometrien mittainen jono pystyyn nostettuja kiviä yksi konkreettinen ja vieläkin maastossa näkyvä osoitus siitä, että täällä nähtiin vaivaa ja tahdottiin oikeasti säilyttää itsenäisyys. Koen tällaiset teot jälkipolvia velvoittavana.

 

Kun taas palataan reissun tapahtumiin, niin eräs illan lintuhavainto oli 80 metrin päässä suolla parvi metsähanhia. Niitä olisi 100 kilometriä etelämpänä saanut ampua.

Leiriydyimme lopulta samaan paikkaan, jossa sain teeren edellisenä päivänä. Taas tässä lähettyvillä tavattiin ukkometso, ehkä sama kuin silloin tai sitten ei. Teimme tulet tarpin eteen märistä puista ja ilta kului nuotiolla rattoisasti. Tästä oli tulossa 6-vuotiaan pisin yhtäjaksoinen metsäretki, kun kolmas yö oli tulossa. 

Mainittakoon, että minulle tämän yön leiripaikka oli tiettävästi 200. eri leiripaikka. Vähintään niin monessa paikassa olen siis retkilläni nukkunut yön ja monessa myös useamman, eräässä jopa kymmeniä. 

Reissun viimeisen päivän ajatus oli kiertää todetut kuumimmat alueet. Minulla tuntui olevan metsäkana kynittävänä ensimmäisen aamun kahden ukkometson paikalla, jonka ajattelin tällä kertaa yllättää hiipimällä, enkä autolla ohittaen. 

Tulimme paikalle ja nousin ensimmäisenä noin kolmemetrisen penkan päälle tieltä. Teeri lähti jaloista. Olin 20 metriä autolta ja eihän tuossa voi ampua eikä toisaalta ehtinytkään. Myöhemmin sain paikan ampua ehkä samaa lintua, mutta metsä oli niin tiheä, että alas tuli hauliparven vaikutuksesta vain oksia. Neljän teeren porukka suoritti heti ylilennon korkealta. Lähtivät kai jostain läheltä, kun ammuin.

Eipä tilanne siihen loppunut. Läheiseltä suolta kuului nimittäin teerien soidinääntä. Siellä nuo virittelivät pienen soitimen, mutta etäisyyttä oli paikalle tultuani vielä suon reunastakin 300 metriä. Mukava kuitenkin oli kiikareilla seurata.

Hetkeä myöhemmin piirtyi meidän molempien verkkokalvoille kuva taivasta vasten korkean männyn latvassa istuvasta ukkometsosta. Hain linjaa ampua, etäisyyden ollessa satakunta metriä. Metso otti siivet alleen ennen kuin linja löytyi. Mieleenpainuva tilanne kuitenkin.

Näin oli pikkuhiljaa 3 päivää kanalintujahdissa kulunut ja aika kääntää nokka takaisin Espoon suuntaan. Kolmisen kymmentä eri paikkaa oli, joissa kanalintuja näimme. Yli kymmenessä oli metsoja ja samoin yli kymmenessä teeriä. Pyitä oli yllätyksekseni aika harvakseltaan, vaikka vislailin pilliin käytännössä aina ajoittain kulkiessani. Teeriä oli pari kertaa myös yli kymmenen parvessa, yleensä vähemmän.

Ehkä vielä joutaa uudestaan syksyn mittaan näihin hommiin, mutta katsotaan nyt. Tämän alueen luvat on myyty loppuun, mutta muualle tietysti pääsisi. Viimeisenä kuvana aamun teerisuo, jossa soidintelevat teeret eivät millään kännykkäkuvasta erotu.