Hiihtoretket saaristossa ovat kieltämättä mukavia kokemuksia, mutta kohtalaisen harvinaista herkkua. Maisemassa on samaa avaruutta kuin on avotunturissakin liikkuessa, mutta retken onnistuminen on muutaman tekijän summa. Olosuhteet asettavat sellaisten toteuttamiselle ehtoja ja varmojen jääkelien pitäisi osua vielä ajankohtaan, jolloin itsellä on mahdollisuus lähteä.
Maakrapuna
luotto meren jäihin on matala, kun kokemusta talvisesta merestä on vain
muutamalta talviretkeltä. Jotenkin tuntuma on sellainen, että kairattu
ja reiästä mitattu jäänpaksuus saaristossa osoittaa enemmänkin vain
kyseisen kohdan jäätilanteen kuin koko jääkuoreen yleistettävissä olevan
arvon.
Annan muutaman esimerkin.
Oletan,
että esimerkiksi sopivassa ulkomeren tuulen vaikutuspiirissä olevassa
salmessa paksuus voi olla jotain aivan muuta kuin se on leveämmässä
saarien välissä. On yleisessä tiedossa, että virtaus syö jään olemattomiin.
Mikä
on tilanne keskellä kilometrien selkää, jossa usein jää on epätasaista,
kun eri kokoiset lautat ovat ajelehtineet limittäin ja lomittain ja
sitten jäätyneet yhteen jättäen väliin mustat kohdat? Olen todistanut
tilanteen, jossa lautat olivat 30-senttisiä ja väleissä oli vain 10-15
senttiä jäätä. Toki jalankulkijoille on riittävästi sekin, mutta en minä
sen ohuemmille jäille hinkuisi ollenkaan ja mustaan kohtaan astuminen
pelotti. Mieluummin kierteli niitä paksuja valkoisia lauttoja pitkin.
Samaan aikaan rannan tuntumassa oli 40 senttiä eli vaihteluväli oli
siinä jo aika iso. Alla kuva kyseisestä esimerkistä.
Oma
lukunsa ovat harvakseltaan käytetyt laivaväylät, joita ei varsinaisesti
auki pidetä, mutta niistä on jossain vaiheessa ohuempien jäiden aikaan
saattanut laiva mennä ja ura on sittemmin jäätynyt umpeen. Joskus oli
sellainenkin. Kolmas kova kirveenisku pulpautti jo vedet jään päälle
paksujen lauttojen välissä.
Tarkkana siellä pitää siis oleman eikä vaan ajatuksissaan puskea eteenpäin.
Talvi
2018 näytti toistavan jo kolmelta edelliseltä talvelta tutuksi tullutta
kaavaa. Kenties joku jääkeliviikonloppu oli noinakin vuosina ollut,
vaan ei sellaista, että itse olisin tohtinut lähteä. Ei pahemmin tullut
ajateltua saariston hiihtoretkeilyä, kunnes helmikuussa vaihtui kelit
kylmemmiksi. Nenänpäätä puraisi vakituisesti aamulla töihin lähtiessä ja
tuli mieleen, että tilanne lienee sama länsirannikollakin.
Niin oli.
Isokarin
mittauspisteellä lukemat pysyivät pakkasella viikko toisensa jälkeen ja
oli siellä liki -20 astettakin jo mittarissa parhaimmillaan. Sellainen
alkaa tekemään jäätä ja retkikuume alkoi allekirjoittaneella nousta.
Edellisestä hiihtoretkestä Putsaareen ja Pohjaisiin kun oli jo reilut
neljä vuotta. Tammikuussa 2014 tuo oli ja juuri pari kuukautta aiemmin
valmistunutta Paulitarppia testasimme silloin Putsaaren ulkomeren
puoleisella jäällä. Alla pari kuvaa.
Leiri meren jäällä Putsaaren ulkopuolella. |
Pitkään
elätelty haave toteutui 10.3.2018. Appiukko oli
käynyt saaressa jo edeltävänä viikonloppuna ja kuulemma sinne oli jo
autoillakin ajeltu ja jäillä oli paljon liikkujia. Mutta enhän minä
sellaista kuulopuhetta usko. Lähdimme lopulta matkaan koko perheen
voimin ja minä hiihdin menomatkan kaira kädessä etummaisena ja tein
kymmenkunta reikää. Metrimitta taskussa. Tuli mieleen ensimmäinen
oppitunti TAMKissa, jossa lyötiin mittanauha ja lämpömittari kouraan,
teemalla "luulemisesta mittaamiseen."
Sopii perus LVI-insinöörin lisäksi hyvin myös jäillä liikkujalle sellainen teema. Turvallisempi mitata kuin luulla.
Aaholmissa (karttalinkki)
pakkasin pari pienintä ahkioon ja vanhin lapsi sai heti omat sukset
jalkaan. Sen verran paljon tullut jo hiihdeltyä muun muassa Oittaalla ja
muualla, että kuusivuotias pistelee vuorotyöntöä jo samaa matkavauhtia
käytännössä kuin itsekin retkiolosuhteissa ahkion ollessa hidasteena
vetelen. Keskimmäinenkin painelee sinnikkäästi, mutta kuuden kilometrin
matka olisi vielä ollut liikaa, joten hänen oli parempi aloittaa
matkanteko ahkion kyydissä. Osa varusteista piti laittaa rinkkaan ja
kantaa selässä, kun ahkiosta loppui tila.
Aaholmin sillan vierestä alkoi myös jäätie.
Ylivalotus. |
Kulkueemme lähti liikkeelle noin kello yhdeksän aamulla kohti Putsaaressa sijaitsevaa appivanhempien kesämökkiä.
Aika
sumuinen oli startti, mutta kareja tuli sopivin välein vastaan ja niitä
kohti pystyi pitämään suuntaa vaikkei Putsaaren itäpuolen saarista
vielä saanutkaan selvää, että olisi sinne asti osannut suunnan ottaa.
Jälki takana olikin sen mukaisen kiemurteleva.
Ensin
Aaholminpauha (karttalinkki) ja sitten Pruuninpauha (karttalinkki). Pruuninpauhalla pidimme evästauon
ja sen jälkeen meistä neljä jatkoi itse suksilla loppumatkan ja vain
yksi ahkiossa pötköllään. Melkoinen naparetkikunta aavalla merellä.
Merilokki lensi ohi taukopaikalla.
Pruuninpauha. |
Suorasuuntauksella
reittimme meni karmivasti nimetyn Kuolinkarin ja Iso-Periskerin välistä
kapeasta paikasta (karttalinkki) kohti Aspholmia (karttalinkki). Kuolinkarin rannoilta lapset
innostuivat laskemaan jäämäkiä, jotka oli jäänyt kallioille, kun vesi
oli alta laskenut jääntulon jälkeen.
Etäisyydet
merellä tuli todettua taas pitkänlaisiksi. Kohtalaisen kauan saa
nimittäin sivakoida näkyvää jään osaa. Vielä viimeisillä sadoilla
metreillä meni ensimmäinen auto ohi jäitä myöten Pohjaisiin päin ja
Putsaaren vanhalla kylälläkin näkyi pari autoa olevan.
Putsaaren kylä. |
Kaksi
ja puoli tuntia meni kaikkineen välillä Aaholmi-Krookholmi (Putsaari).
Sports Tracker tallensi matkaksi 6,3 kilometriä ja nousua ja laskua 154
metriä. Aika vakuuttava nousumäärä kertyi ihan meren jäitä hiihdellessä.
Ei tietenkään voi pitää paikkaansa.
Odottelin itse hieman suurempaa eroa jäänpaksuuksissa Putsaarenkurkun ja rantojen
välillä, mutta mittaustulokseni vaihtelivat tällä kertaa 30-37 sentin välillä.
Appiukko oli
ehtinyt jo mökille ennen meitä aamulla ja mökin lämmitys oli käynnissä.
Lämpötila mökissä oli tullessamme +10 ja ulkona nollan vaiheilla. Tuntui
jo ihan lämpimältä astua sisään ja autiotupafiilikseen oli helppo
päästä. Paistelin lounaaksi ensin jauhelihaa ja jalostin siitä
italianpadan. Sen päälle juotiin kahvit ja syötiin edellisenä päivänä
leivotut marjapiirakat ja vielä muffinssitkin. Nopeasti mökissä olikin
sitten jo viitisentoista astetta.
Ei
nähty nälkää, mutta lintuja kylläkin. Mökin vieressä pyöri 10
urpiaista, 2 talitiaista, sinitiainen ja hippiäinen. Korppi raakkui
vasta myöhemmin.
Urpiainen 1/2. |
Urpiainen 2/2 |
Isokarin merialueen kartta. |
Oli taas aika painella pihalle.
Muut
jäivät lähemmäs mökkiä hiihtelemään, mutta minä menin pikaisesti vauva
kantorepussa merta edemmäs ja katsomaan miltä ulkomeri
näyttää. Eihän se sumussa tietenkään sen kummemmalta näyttänyt kuin
muutkaan paikat, mutta hieno oli käydä silti siellä rantakallioilla
hetki ihmettelemässä. Sinneskerit juuri ja juuri näkyi. Vekarasta ei
ollut tietoakaan. Sinneskereiltä olen tehnyt kesäjutun aiemmin. Metsässä lunta oli vaihtelevasti välillä 0-25 senttiä.
Putsaaren mäntymetsää. |
Näkymä kohti Ruotsia. |
Isokari näkyisi tässä normaalisti taivaanrannassa. |
Appivanhempien
mökin vieressä on vanhempi mökki ja sen tutkimme lasten kanssa
iltapäivällä ja vanhemmat lapset hiihtivät ympäriinsä omia latujaan
ristiin rastiin. Illalla tuli käytyä vielä saunassa. Avantoa en
vaivautunut tekemään liki 40-senttiseen jäähän.
Hämmentävää
oli iltapalalettuja syödessä katsoa mökin ikkunasta, kun merellä meni
muutama auto. Ei jotenkin ollenkaan kuulunut siihen maisemaan, kun
veneitä siellä yleensä vain näkee liikkuvan.
Illalla
kaiken lämmittämisen ja saunomisen jälkeen mökki oli lämmennyt jo
melkein turhankin lämpimäksi, mutta pikkuhiljaa se siitä tippui ja
aamulla sisällä oli enää noin 17 astetta. Söimme aamupalan ja lähdimme
paluumatkalle, koska päivän aikana piti ehtiä vielä takaisin
Espooseenkin.
Piirsin
suoran viivan pisteen A ja B välille ja lähdimme mahdollisimman suoraa
reittiä takaisin kohti Aaholmia. Koko matka jäätä myöten kuitenkin. Vastaava sumu oli myös paluumatkalla ja
aika pitkän pätkän sai sivakoida ihan valkoista taivaanrantaa vasten.
Tervalepikkoa. |
Kivi puskee jäästä läpi. |
Tästä kallioiden välistä ja viimeiset neljä kilometriä valkoista maisemaa vasten. |
Tarkkaa puuhaa olevinaan BW:n tetsarin kiinnitys. |
Ei juuri kiintopisteitä löydy. |
Takaisin Aaholmissa. |
Lopputuloksena oli 500 metriä lyhyempi paluureitti verrattuna menomatkaan ja aikaa kului tasan kaksi tuntia.
Vaan
kyllä oli mukavaa päästä viettämään perheen kanssa yö saaressa talvella mökillä.
Kyllä meillä on mahtava maa monipuolisine luontoelämysmahdollisuuksineen !
Vielä taitaa talvi jatkua maaliskuussa sen verran, että lukijatkin ehtivät vielä jäille, jos ei vielä ole tullut käytyä...
Kaira, metrimitta ja naskalit mukaan. Älkää luulko.
Äärimmäisen mielenkiintoista -- ja näin jääpelkoisen osalta merijäällä liikkuminen pelottaa jo luettunakin...
VastaaPoistaKyllä se minusta ihan tervettä on jäitä pikkuisen pelätäkin. Se ohjaa toiminnan turvalliseen suuntaan. Parhaimmillaan jopa luulemisesta mittaamiseen :-)
PoistaNyt mitatut tulokset olivat sen suuntaisia, että pelätä ei tarvinnut. Melkein tuli jo vähän hassu olo, kun itse kairailin niitä reikiä ja sitten lopussa joku veti farmariautolla vierestä :-D Mutta eihän sitä ihmisen kuitenkaan mikään välttämätön pakko ole olla tyhmä ja liikkua jäillä uhkarohkeasti. Mieluummin siis varman päälle.
Kyllä. Riski on usein todennäköisyydeltään pieni, mutta sitten kun kosahtaa, voi vahinko olla mittaamaton.
PoistaNiinpä.
PoistaHyvät kuvat ja mainio ylösalasurpiainen :)
VastaaPoistaKiitti :-) Hauskaa oli seurailla urpiaisten puuhia ja kuunnella niiden jatkuvaa ääntelyä latvuksissa.
Poista