akpojan retkiblogi: Hyytävä Yyteri 5.2.2018

Koskikarat tuli nähtyä ja sunnuntai-iltana jouduin aloittamaan turhankin aikaisin työviikon matkustamalla jo ties monennenko kerran kohti Poria. Suuntasin ensin palauttamaan Fiskarissa lainassa olleen hawu-teltan appiukolle Uuteenkaupunkiin. Ykköstietä Suomen Turkuun ja sitten Kustaviin menevää tietä ja Lokalahden kautta 400 vuotta vanhaan Uuteenkaupunkiin. Kaikki on suhteellista.

Taivas oli selkeä ja kylmän värinen ajellessa auringonlaskun aikaan. Koko maassa oli enemmän kuin kymmenen astetta pakkasta. Sellainenhan tekee jo mereenkin jäätä, ja ajomatkalla oli aikaa pohtia ja elätellä toiveita talviretkestä Ukin edustalla, mikäli pakkasjakso jaksaisi jatkua vielä edes pari viikkoa. Heikoille jäille ei tunnetusti kannata lähteä heilumaan, mutta onhan merellä liikkuminen hienoa myös jääkantta pitkin, jos tilanne sallii.

Olin vähän aikeissa mennä lintutorniin jo yöksikin katselemaan Porin tähtitaivasta makuupussista taivasalle, mutta jäin suustani kiinni appivanhempien luona ja kello vieri niin pitkälle, että oli parempi jäädä sinne yöpuulle eikä jatkaa enää puolentoista tunnin matkaa Björneborgiin Yyterin sannoille.

Aamulla heräsin kuuden maissa ja parin karjalanpiirakan ja aamukahvikupposen jälkeen otin tehtaan "leiskoilla" ja työläppärillä lastatun työreppuni mukaan ja ajelin Poriin. Auton mittari näytti tasaisesti -15 astetta koko matkan. Kylmimpiä lukemia taas tälle talvelle näillä rannikkoseuduilla.

Kurvasin auton kohti Riitsarkaa ja Mäntyniemeä ja jätin kulkupelin Yyterin retkeilyreittien parkkipaikalle (karttalinkki) . Aika oli kortilla siinä aamun hämärtäessä, joten toimin ripeästi ja itse asiassa jopa juoksin osan matkasta rantaan ja ensimmäiselle lintutornille. Kenties kuitenkin enemmän lämpimikseni kuin kiireen vuoksi. Kymmeneltä oli alkamassa aamupäivän palavieteri, joten minulla oli noin puolitoista tuntia tehokasta peliaikaa.

Pakkaslumi narskui kenkien alla dallatessa kohti erästä lukuisista alueen lintutorneista (karttalinkki). Mahdolliset lintujen äänet peittyivät varmasti tehokkaasti, kun ei siinä omia ajatuksiaankaan tahtonut narskeelta kuulla. Äänetön liikkuminen onnistui paremmin pitkoksien vieressä tallautumattomalla lumella ja kuljinkin isomman osan matkaa siellä.

Varis raakkui ensimmäisellä lintutornilla käydessäni. En ole koskaan tavannut viiksitimalia tietääkseni ja sellainen oli Tiiran mukaan nähty seuraavalla tornilla, joten jatkoin sinne. Toinen hyvä syy mennä toiselle tornille oli muutamien minuuttien kuluessa, noin kymmentä vaille yhdeksän, nouseva aurinko, joka vaikutti nousevan näin sydäntalvella sellaisesta suunnasta, että katselu olisi mahdollista.

Viima painoi vasten kasvoja ja nipisti nenänpäätä. Paikallisilla standardeilla mitattuna täysin tyyni keli tarkoittaa meren puolelta kuitenkin sen verran ilman liikettä, että purevuus tuntuu huomattavasti kuivaa mittarilukemaa viileämmältä.

Työkaverikin siinä soitteli ja kysyi missä olen ja olenko tulossa tehtaalle ollenkaan. Sanoin, että täällähän minä Sannannokan lintutornilla luuraan ja tulen, kun ehdin. Onhan sitä nyt parempaakin tekemistä... Ei vaan. Totta puhuakseni; Porin reissuille, kuten muillekin työmatkoille, on mukava kehittää joku kiva käymisen arvoinen luontokohde, jos sellaisen mitenkään aikatauluihin saa sopimaan. Väitän olevani pirteämpi ja tehokkaampi sen jälkeen työtehtävissänikin. Sen lisäksi ajomatkakin sujuu pirteämmissä merkeissä. Jo parin kilometrin reippailu metsässä tekee ihmeitä.

Auringonnousua odotellessani näin merikotkan kaartelevan jäälle, jossa varmaan oli verkkojen merkkejä tai muuta sellaista. Kenties luuli kalaa sieltä löytävänsä. Myös tummaselkäinen iso lokki siellä liiteli. Kenties merilokki, mutta siitä en täyttä varmuutta saanut, kun 8-kertaiseen linssiin ei ihan puoleen kilometriin asti mahdollinen punainen nokan täplä erotu. Toki taitaisi olla aika epätodennäköistä nähdä talvikaudella selkälokki, kun ne talvehtivat paljon kauempana. Mutta pitäähän sen linnun tuntomerkit silti nähdä tai kuulla ennen kuin voi sanoa varmuudella määrittäneensä lajin.

Paluumatkalla autolle kuului pieni piipitys mäntyjen latvuksista. Tiesin sen äänestä Euroopan pienimmäksi linnuksi, mutta jäin odottamaan, josko se tulisi lähemmäs. Niinhän hippiäinen usein tekee, kun malttaa odotella.

Äänen suuntaan tarkkailtuani huomasin hippinkäisiä olevankin kaksi ja aika lähelle nuo tulivatkin. Jatkuvaa ääntä pitivät ruokaillessaan oksien kärjissä milloin mitenkin päin.

Eli aamun varmat havainnot olivat nyt merikotka ja hippiäinen. Pikkuisen painivat kokonsa puolesta eri sarjassa! Hippiäinen on Suomen ja Euroopan pienin lintu ja merikotka on Suomen suurin, jos siipien kärkiväliä mitataan. No, lauloi siellä talitiaisetkin, eikä sovi heitäkään väheksyä, vaikka ovatkin niin runsaslukuinen laji, että jäävät siksi tykkänään mainitsematta useimmiten. Ja se variskin raakkui, kuten kaikki muistamme jutun alkupuolelta.

Alla kuvat ja linkistä tämän vuoden lintulistani.