Pakkasennätys uusiksi, 5-6.1.2017

Jos annetaan pakkasvaroitus, niin sehän tarkoittaa sitä, että silloin pitää melkein keinolla millä hyvänsä päästä ulos yöksi. Kylmällä ilmalla toimiminen on mielenkiintoista, kun kaikki retkeilyn perusasiat menevät hankalammiksi. Toinen tärkeä osa-alue on se, että omat ja varusteidensa rajat on tiedettävä, jos haaveilee pitemmästä reissusta vähänkään kauemmas asutuksesta. Niitä rajoja on hyvä hakea lähialueella, jolloin tarvittaessa pääsisi vaikka kesken yön lämpimään. Joskus on tullut testattua makuupusseja kylminä öinä ihan parvekkeellakin, mutta nyt menin bussilla vähän etäämmälle.

Bussimatkalla kylmään ja lumiseen metsään.

Jos oli viikko takaperin uudenvuoden aatonaattona Ukin rannikolla plussaa reilut viisi astetta, oli loppiaisen vastaisesta yöstä sitä vastoin tulossa kylmä. Nähtäväksi jää oliko se jopa talven kylmin täällä etelässä. Pakkasin makuupussin, viltin, makuualustan ja vähän evästä ja lisälämmikettä reppuun ja katselin kartalta paikallisliikenteellä saavutettavaa lähialueen metsikköä. Päädyin matkustamaan bussilla numero 436 Kalajärvelle. Illalla lähtiessä jo pakkanen oli -20 asteessa ja oletettavaa oli, että selkeänä yönä se siitä tipahtaisi vielä jopa useamman asteen. 

Kalajärven päätepysäkiltä kävelin Tremanskärrin luontopolulle, mutta suolta poikkesin koilliseen kohti muutamaa kallioista nyppylää. Suon takaa löytyi uskomattoman ryteikköisiä pätkiä ja huppu oli pidettävä päässä, että ei ihan kaikkia lumia tiputtaisi niskaansa puiden oksilta. Lunta oli sellainen kymmenisen senttiä. Yöpaikka (karttalinkki) oli kallionyppylällä kuitenkin jopa aukeahko ja kuun valossa aukeni näkymä pohjoiselle taivaalle ja Stavurkärrin suolle. Lähimpään asutukseen tästä oli matkaa 400 metriä. Sehän oli jopa paljon verrattuna Tampereen lähiretkiin, kun yövyin 7 peräkkäistä arkiyötä pitkin Kauppia ja Hikivuoria ja ties mitä. 

Illan kävelyt punaisella viivalla. Yöpaikka viivan päässä kalliolla.

Yösijan löydettyäni yhdeksän maissa illalla tamppasin vähän lumia erään pienen kiven vierestä puiden alta ja levittelin siihen ensin avaruuslakanan ja solumuovin, joiden päälle levittelin makuupussini ja vilttini. Lämpömittarin laitoin myös hyvin näkyville, jotta voisin siitä yöllä halutessani lukemat katsoa. Toki se myös minimi- ja maksimiarvot tallensi ilman katsomistakin. Sama mittari minulla kulkenut reissuissa jo useamman vuoden. Olin tehnyt evääksi kolme leipää ja niistä yhden söin illalla otettuani muutaman valokuvan. Sitten vaan makuupussiin ja toivomaan mahdollisimman kylmiä lukemia lämpömittariin...

Vihdintien vartta Tremanskärrin luontopolulle.

Kuu ja otsalamppu loistaa ja valaisee matalaa majaani.

Tumma hahmo.

Näkymä jalkopäädyn yli pohjoistaivaalle. Mukava katsella.

Yöllä heräsin pari kertaa, mutta kylmä ei ollut. Paitsi ehkä aamulla jo vähän varpaissa jo tuntui vilpoinen. Minullahan oli päällä parit pitkät kalsarit ja villapaita. Olipa saappaan huopavuoretkin jätettynä jalkoihin. Katselin maksimilukemat seitsemän aikaan lämpömittarista ja -26,1 oli tallentunut kylmimpänä. Edelleen oli yli -25 astetta sen hetken mittaustuloksena. Niin tuli siis rikottua viime talvena Hossassa tullut edellinen kylmyysennätys, -25,5, muutamalla kymmenyksellä! Vielä tarkeni hyvin olla 10 tuntia makuulla ja mitään haittaa ei eristeiden ulkopuolisesta lämpötilasta ollut nukkumiseen eli tämän makuupussiyhdistelmäni (Ajungilak Tyin Winter + itse tehty untuvaviltti) kanssa uskaltaisi vielä vähän kylmemmässäkin yöpyä. 

Söin aamupalaksi loput kaksi leipää makuupussin sisällä ja uskaltauduin sitten ulos pukemaan päällysvaatteet. Pakattavaa ei paljon ollut. Yritin osuttaa Kalajärvelle puoli yhdeksän aikaan lähtevään bussiin ja olinkin pysäkillä jo varttia ennemmin. Kävellessä tuli huopakumppareissa nopeasti varpaat lämpimiksi. Kuvia tuosta matkasta ei ole, kun kameran akut hyytyivät ennen kuin ehtivät tallentaa pikseleitä muistikortille.

7 minuuttia ennen bussin lähtöaikaa kurvasi minun bussi pysäkin ohi ja meni bussien kääntösilmukan toiselle puolelle parkkiin. Ajattelin, että lähteeköhän se sittenkin sieltä ja kävelin ovelle. Nuorehko mieskuski avasi oven ja toivottelin hänelle huomenia. Olin juuri leimaamassa bussikorttiani lukijaan, kun kännykkäänsä lääppivä kuski tokaisi:

"En mä tässä ota ketään kyytiin. Tää on mun vapaa-aikaani ku mä oon tässä pysäkillä. Tuun kohta sut tuolta toiselta pysäkiltä hakemaan!" 

Katsoin hetken hämilläni kuljettajaa ja lähdin sitten pois sanomatta mitään. Olipas HSL:ltä taas kerrassaan hienoa asiakaspalvelua. Tarkenin kyllä ulkosallakin odotella, mutta jotenkin kummallista toimintaa kuitenkin, että en saanut sinne istumaan mennä muutamaksi minuutiksi. Miksi kuski sitten "vapaa-aikanaan" teki töitä ja avasi sen oven, jos ei sinne sisään saanut mennä? 

Hieman latisti tunnelmaa tämä viimeinen episodi töihinsä kyllästyneen linja-auton kuljettajan kanssa, mutta muuten reissu oli hyvä kokemus kylmästä yöstä ulkosalla!