Pukkipalo, Kurjenrahkan kansallispuisto 4-5.12.2016: Kierros aarniometsässä

Onko? No ei se mitään... Klikkaa tästä ja lue ensimmäinenkin osa.

Se ällistyttää vuosi toisensa jälkeen kuinka pimeä on pilvinen aamuyö joulukuussa pötkötellä kangaskodassa kuusten alla aamuseitsemältä, kun lunta ei ole maassa. Säkkimäinen pimeys on niin mustaa, että ei kokeilematta tiedä onko silmät auki vai kiinni.

Tällainen oli tunnelma, kun heräsin. Illalla vielä lunta oli jokunen sentti, mutta lämpöaalto oli aamuun mennessä huuhtonut ne mennessään. Makailin niin kauan, että pieni valonkaje tuli jostain reunan alta ennen kuin sytytin edellisenä iltana puoliksi poltetut kynttilät valoksi. Viisivuotiaskin oli jo silloin hereillä ja kuulemma hänkin oli vain maannut aamulla hereillä melko pitkään. Tämä oli varmaan ensimmäinen yö metsässä, kun hän ei herättänyt minua yöllä yhtään kertaa. Olen aina sanonut, että heti vaan herätät, jos tulee vähänkään jotain asiaa tai pitää vaikka käydä pissalla. Sehän se minun homma on, autella pikkuihmistä parhaani mukaan ja koittaa pitää mieliala korkealla, jotta paras retkikaveri lähtee seuraavallakin kerralla mukaan.

Söimme aamupalaksi sämpylöitä hämärässä. Pakkasin illalla pilkotut kuivat risukeitintikut pussiin ja reppuun, kun ajattelin keitellä aamukahvit vasta vähän myöhemmin valoisassa. Kun sämpylä oli syöty, nappasin käsikopelolla makuualustani vierestä pähkinäpussin ja tyrkytin lapselle.

Höh! Olipas se kevyen tuntuinen, ajattelin.

Vilkaisin otsalampun valolla sisään ja pelkkiä hiirien papanoitahan siellä oli. Johan oli röyhkeää! Söivät sitten pähkinät aivan vierestäni minun nukkuessa! Harmi, että DDT on kiellettyjen aineiden listalla. Olisin muuten mennyt ja myrkyttänyt seudun hiirieläimet.

Pienen pähkinätehtaan pähkinä-kuivahedelmäsekoituspussin sisältöä ei kenties varastettu, vaan kyseessä oli jonkilainen vaihtokauppa.

Aamupalan jälkeen oli vuorossa pakkaaminen. Valoisaa sai odotella. Käytiin uudemman kerran Lakjärven rannassa katselemassa ennen kuin otimme omat reppumme selkään. Olin jo ennen retkeä ajatellut kartasta katsottuani, että olen täällä varmaan jo käynyt aiemmin silloisen tulevan appeni kanssa retkellä joskus kymmenisen vuotta takaperin. Lakjärven laavun pihamaa aamuhämärässä vahvisti tämän muiston, joka pimeässä oli vielä aavistuksen epäselvä. Tutun oloista oli monessa paikassa kierroksella muuallakin. En sentään aivan täydellisesti ollut unohtanut paikkoja, vaikka ihan ensiksi luulin valinneeni uuden ja käymättömän retkikohteen.

Etelämpänä samassa puistossa, Vajosuolla, vietin myös ensimmäisen talvisen yöni ulkosalla apen toisessa talvimakuupussissa. Siitäkin on sellainen kymmenisen vuotta aikaa ja sen verran innostuin, että äkkiä piti itsellekin ostaa oma talvimakuupussi ja aloittaa talviretkeily. Siinä jää liian paljosta luontoretkeilijä paitsi, jos sivuuttaa jonkun Suomen mahtavista vuodenajoista ja melkein rikollistahan on, jos ei lainkaan harrasta.

Luontoon mennään yötä myöten vuoden ympäri ja sillä siisti.

Lakjärvi. Vettä jään päällä. Tuulenpuuskat näkyi hienosti pieninä aaltovanoina järvellä.

Lumi suli muualta, mutta ei makuualustojen alta.

Laavujen pihamaa.

Päiväpatikan ensimmäinen nähtävyys oli Paltanvuori (karttalinkki). Huiputukseltaan se oli melkoisen haastava koukkaus pari sataa metriä sivuun reitiltä. Kallioiden pinnalla oli ohut kerros peilijäätä, joka oli varsin petollista. Askeleitaan sai varoa ihan tosissaan. Mutta hieno paikka se oli! Kannatti käydä.

Puron ylitys siltaa pitkin.

Paltanvuoren jyrkänteitä.

Jäätikkö vuorella.

Paltanvuoristo.

Itse polku aarniometsään oli leveä. Varmasti paljon kävijöitä ainakin kesäisin käy tätä näiden leveysasteiden tienoilla ihmeteltävänkin näyttävää iäkästä metsää kiertämässä. Metsä toivotti tervetulleeksi muutamalla rinnakkaisella kaatuneella rungolla ja olipa ehkä pöllön pönttökin puussa ennen ensimmäisiä avosuonäkymiä. Mukava metsikkö se oli tallustella. Tikkakin koputteli.

Rinnankaatuneita puita.

Tässä vain kaartuneet yksilöt polun yllä.

Pönttö.

Räme.

Tikka.

Suota katselemassa.

Suo on minun lempiväri. Mutta mikä se väri on? Ei aivan virheä, ei keltainen eikä ruskeakaan, mutta vähän punertava... Lapsi sanoi, että se on vaan kaikkien värien sekoitus. Niinpä. Aika hieno kyllä.

Rungostaan katkennut puuyksilö.

Lounas- ja kahvitauoksi saavuimme parahiksi Takaniitunvuoren nuotiopaikalle. Vuorelta oli kiva näkymä alas soille. Nuotiopaikka oli näkymistä hieman sivummalla. Tämäkin vaikutti etäisesti tutulta paikalta aiemmalta reissulta.

Sytytin nyt tuulisuojalla varustetun risukeittimeni ja asetin pyöreän kattilan keittotasolle. Aiemmin olen käyttänyt kenttäpakkia retkeillessä, kun olen luullut sen olevan parempi. Näin ei ole risukeittimen kanssa, vaan pyöreässä kiehuu nopeammin. 6 desiä kiehahti nyt 5-6 minuutissa! Toki iso vaikutus oli myös alumiinivuoasta tehdyllä tuulisuojalla. Hyvä peli! Tikkujen burnoutia odotellessa onnistuin jälkilämmöllä vielä lämmittämään paketillisen krakovannakkeja. Kaikki tämä alle 15 koivutikulla. Yli puolet kuskasin tänne asti turhaan, mutta laitoin ne seuraavalle tulistelijalle sytytystikuiksi nuotiopesään.

Tuulisuojalla varustettu nakkihöyrystin.

Mahat täynnä kävelimme loput kolmisen kilometriä parkkipaikalle. Polku meni pitkään tikkusuorana kansallispuiston reunaa, joka oli surkeudessaan jotenkin koominen. Vasemmalla vanha metsä, oikealla hakkuuaukea. Viimein aukko päättyi ja kiertelimme vielä polun Huhtaniitunvuoren (karttalinkki)  kautta, vaikka tietä olisi sen voinut tylsänä oikaistakin.

Nuotiopaikalta poistuminen on tapahtumaisillaan.

Auringonsäde.

No johan on tyvi!

Olin näkevinäni vilauksen jostain, mutta ei se kai mitään ollut...

Siinä se on! Kansallispuiston raja. Arvaa kummalla puolella on puisto?

Huhtaniitunvuoden kimalteleva syrjä.

Hirvi!

Kivikkoa.

akpoika.

Vähän yhden jälkeen tulimme autolle. Ketään ei reitillä tullut vastaan, mutta pari autoa oli taas tullut parkkikselle lisää, joten tasaisesti siellä kävelijöitä riittää. Mukava paikka, jossa kannattaa poiketa, jos puistoon on muutenkin menossa. Alueen parhaimmistoa ehdottomasti.

Reitti viivana kartalla.