Hailuoto 15-17.7.2016, 2. päivä

Tästä linkistä pääset kertomuksen alkuun.

Kaveri tarpin katossa aamulla.

Yöksi oli luvattu sadetta ja sellaista todella saatiinkin puolen yön jälkeen. Kävin yöllä hereillä muutaman kerran ja aina kuului ropina cuben-kankaisen tarppini pinnasta. Jokunen tauko sateessa ehkä oli, mutta loppumisen merkit näkyivät taivaalla vasta yhdentoista aikaan aamulla. Emme pitäneet minkäänlaista kiirettä taipaleelle lähtemisen kanssa, vaan pötköttelimme majoitteissamme ja kävin itsekseni pienellä aamukävelyllä lähimaastoissa sateiden välissä. Mustikat tuli näilläkin leveysasteilla todettua pääosin kypsiksi samalla reissulla.

Aamukahvin keittelyt tarpin alla.

Aamupäivällä oli aikaa tutkia karttaa tarpin alla ennen liikkeellelähtöä. Kiinnostuin kodasta Nuottajärven rannalla (karttalinkki) ja ehdotin, jos menisimme sitä kautta matkallamme meren rantaan. Tapani muisti järven joltain edelliseltä reissultaan ja varoitteli, että lähestyminen on soiden vuoksi vaikeaa ja kotaa ei välttämättä ole olemassakaan. Ainakaan vaelluskengillä sinne ei ollut silloin päässyt. Nyt meillä molemmilla oli saappaat ja siten paremmat edellytykset kosteikkojen ylityksiin. Kodan löytämisen epävarmuudesta viis, lähdimme kuitenkin siihen suuntaan aluksi suorasuuntauksella metsän poikki ja sitten järven länsipuoleista mönkijäuraa edeten. Ainakin kolme terriä lähti matkalla lähietäisyydeltä lentoon ja pari kurkeakin Nuottajärven pohjoispään suolta.

Tyypillistä Hailuodon metsää.

Jäkälälaatikot levällään.

Yritimme kahlailla parit vesilammikot yli niemeä kohti, jossa kodan piti kartan mukaan sijaita. Hyttysiä oli aivan tolkuttoman sakeana ilmoilla ja huppu pysyi tiukasti päässä. Kämmenselkä oli paljas ja siihen ne iskivät joukolla; ötököitä oli viidestä kymmeneen heti imemässä, jos hetken vaikka räpsi kuvia. Todella märkä metsä! Ylityskelpoisiksi aukeiksi soiksi kartalla merkityt kohdat olisivat olleet sopivampia veneilyyn kuin saapasteluun. Luovutimme ennen niemen kärkeä ja käännyimme yhteispäätöksellä takaisin. Kotaa ei näkynyt ja mahdollinen seuraava etsintä lienee parasta tehdä talvikaudella. Myös seuraamamme tientapainen lainehti monin paikoin aaltojen alla (karttalinkki).

akpoika kuvaamassa panoraamaa. (kuva: Tapani Kunnas)

... Ja tässä on tuon kuvaamisen tulos.

Nuottajärven viereistä suota.

Ainakin 22 hyttystä tässä kuvassa.

Hankalia kahlattavia.

Vettä ajouralla.

Suo. (karttalinkki)

Hyttysten määrä rajoitti taukojen pituutta ja merenrantaan pääsy tuntui jatkuvasti houkuttelevammalta ajatukselta, koska siellä saattoi olettaa olevan tuulisempaa. Lähinnä juomatauoilla menimme ensimmäiset tunnit. Reppu pois, vettä kurkkuun, reppu takaisin selkään ja taas taipaleelle. Ensimmäinen yritys hiekkarannan lähestymisessä Haaralampinokassa tuotti kirjaimellisesti vesiperän (karttalinkki). Vain muutaman kymmenen metrin päässä olisi ollut helppokulkuinen yli seitsemän kilometrin pituinen yhtenäinen hiekkaranta, mutta välissä oli vesialue eikä saapasvarsi riittänyt. Kiersimme vähän toisesta kohdasta (karttalinkki) ja jälleen sama oli toistua, mutta nyt kahlasimme röyhkeästi vesialueen halki ilman jalkineita ja lahkeet käärittynä. Juuri parahiksi reissuun valmiiksi saamani reisitaskuhousut oli helppo kiristää kuminyörikiristyksellä polven yläpuolelle. Vettä olikin ajouralla syvimmillään yli polveen.

Ei nyt tullut lähdettyä trukilla liikenteeseen tällä kertaa...

Hylätty volkkari.

Ensimmäinen yritys lähestyä rantaa tuotti vesiperän.

akpoika vesistönylityksessä (kuva: Tapani Kunnas)

Retkikaveri kahluupuuhissa kosteahkolla ajouralla.

Viimein kahlauksien ja kaatuneiden puiden yli kiipeilyjen jälkeen reitti rantaan oli avoin ja avojaloin kuljimme viimeiset kymmenet metrit pusikoiden välistä, jossa Hailuoto palkitsi retkeilijät henkeäsalpaavan komealla avomerinäkymällä. Mahtava paikka! 180 astetta koko kierroksesta veden peitossa ja kaikki veden alla ollut päättyi siihen, että vastarantaa ei näkynyt. Ei yhtään saarta tai muuta maankamaraa ennen Ruotsia, vain muutama majakka ja vesimerkki törrötti vetisestä ja aaltoilevasta maisemasta. Siinä tunsi itsensä aika pieneksi ja jotenkin pelottavaakin oli kävellä tuon äärettömyyden laidalla rantavesissä kahlaten. Voimistuva tuuli puhalsi vihdoin inisijät tiehensä ja mukava oli parista sadekuurosta huolimatta pitää lounas- ja kahvipaussi pidennettynä merenrantamaisemissa. Vesilintuja oli paljon ja isoja parvia ponnahti edestämme ilmaan. Merikotka lähti rannalta ja myös hirvien jälkiä näkyi rannan tuntumassa eli nekin käyskentelevät samoissa maisemissa silloin tällöin.

Saappaattomat retkeilijät lähestymässä rantaviivaa.

Merinäköaloja.

Lounas tulilla repun ja takin takana tuulensuojassa.

Kokkailun lopputus: tölkillinen lihapullia makarooniin sörssättynä.

Reppu valmiiksi pakattuna marssin jatkamista varten. Muutama tippa tullut taivaalta repun pintaan.

Tapani jutteli tuulen aiheuttaman merenpinnankorkeuden muutoksista, jotka saattavat olla täällä alimman ja ylimmän välillä jopa liki kolme metriä. Illaksi oli odotettavissa voimistuvaa lounaistuulta ja se tarkoitti nousuveden aikaa, kun tuuli työntää vesiä Perämeren pohjukkaa vasten. Ennusteessa oli noin puolen metrin nousu ennen puoliyötä. Jätimme reput rantaan ja kävelimme erikoista hiekkasärkkää, joka oli kuin pitkä rannan suuntainen niemi. Aallot löivät paikoin yli dyynistä. Loivalla hiekkarannalla veden nouseminen oli helppoa havaita (katso video hieman alempaa). Vesi valtasi kuivalta maalta kokoajan alaa. Todella mielenkiintoista! Sitä seuraillessa meni enemmän tai vähemmän koko loppupäivä, kun rantaa pitkin kuljeskelimme.

Jää painanut puita kumoon.

Pitkä hiekkasärkkä merellä.

Tähän oli syöpynyt saapasvartta syvempi monttu kovassa virtauksessa.

Kaislanpätkä kädessä.

Enemmänkin kaislanpätkiä ja yksi laudan pätkä...

Keskiniemen Pooki vuodelta 1858 alkoi jo kaukaa näkymään töttörönä Karvon niemennokassa (karttalinkki). Kyseessä on vanhin säilynyt merimerkki Hailuodossa ja sikäli merkittävä historiallinen kohde. Rakennusvaiheessa se lienee sijainnut rannassa, mutta nykyisin rantaan tulee matkaa parisataa metriä. Pookin tukiparru valikoitui meidän iltapäiväkahvin keittopaikaksi. Sen verran piti katsoa, ettei rikkonut uusia pöksyjään nauloihin, mutta muuten siinä oli mukava viettää aurinkoista iltapäivää. Sateet olivat taas tällä erää väistyneet ja kelin vaihtelevuus äärimmäisyyksistä toiseen saavuttanut aurinkoisen lakipisteensä.

Rantaheinikko.

Jonkun lepopaikka rannalla.

Kukka.

Joku rällännyt traktorilla rannassa.

Tämä lienee pulloonpuhaltaja nimeltä kaulushaikara?

Puun pätkä ja levää.

Tauko pookilla.

Pookin hattu.

Mäntyniemen kohdalla päätimme päivämme ja pistimme leirin pystyyn. Kilometrejä tuli taas noin 13 ja kello oli vasta noin viisi. Kova tuuli asetti omat tiukat vaatimuksensa pystytykseen hiekkaisella rannalla. Jouduin peittämään tarpin reunan kauttaaltaan maan vastaiselta osalta hiekan alle, jotta saavutin riittävän tukevuuden 14 m/s puhaltaneessa tuulessa. Samalla eliminoitui liian tehokas ilman vaihtuminen, jota joku saattaisi kutsua myös vedontunteeksi, majoitteen alapuolella. Ongelma oli se, että 15 senttisissä vaarnoissa ei kitka riittänyt hiekkamaassa. Kovimmat puuskat ylsivät jopa 18 metriin sekunnissa läheisen Marjaniemen virallisen mittauspisteen mukaan ja se riitti heittämään irtonaista santaa maan päällä kuin pakkaslunta talvella ikään.

Lintuparvi.

Rantavalokuvausta.

Leiripaikka melkoisilla merinäköaloilla.

Aika hyvin maastoutuu vihreän sävyinen cuben tuonne heinikkoon.

Pitka rantahietikko. Etsi tarppi kuvasta.

Päivällisen jälkeen kävin uimassa ja yllätyin kuinka lämmintä vesi oli. Ei lainkaan särkenyt pohkeita, vaikka olimme avomeren puolella. Ranta oli todella loiva ja juoksin veteen kolme kertaa ja sukeltelin isojen aaltojen läpi. Kerrassaan hauskaa ja virkistävää touhua! Hyvää teki päivän hikoilun jälkeen. Touhusta löytyy pieni videokin tästä alta.

Ilta kului hiekkaleikeissä rannalla, valokuvatessa ja rannan muutoksia seuratessa. Meidän lisäksi rantavedessä viihtyi ristisorsapoikue, joka oli minulle lintulajina aivan uusi havainto. Eihän tuo kovin yleinen laji Suomessa olekaan. Rannalla oli helppoa löytää itsestään se sisäinen pikkupoika. Dyynit vaihtoivat paikkaansa hämmentävän paljon. Isoin dyyni oli seuraavana aamuna siirtynyt aaltojen mukana lähes kymmenen metriä! Ei se ihme ole, että hiekka on hioutunut niin hienoksi, kun jyvät jatkuvasti hankaavat toisiaan vasten aalloissa. Tämä oli kyllä yksi mukavimmista retki-illoista ikinä!

akpoika rantaviivalla.

Metkat pilvet Ruotsin yllä.

Majoite.

Ristisorsapoikue.

Ikiliikkuja. Aallot pyörittävät kaislanpätkiä ympyrää.

Merivirta.

Sileitä hiekkadyynejä.

Ilta-auringon katselua lauantai-iltana.

 

Hailuoto 15-17.7.2016: 3. päivä