Ylä-Lapin hirvijahdissa 11-17.9.2015, 4.päivä

Hirvenmetsästysreissun kertomuksen ensimmäiseen osaan pääset tästä linkistä.

Kuva taakse tuvan suuntaan.

Yöunet jäivät vähiin, kun veljeni kanssa olimme innostuneita lähtemään muutaman kilometrin päähän erään joen latvoille heti aamuhämärässä. Siellä oli aiemminkin kaadettu isoja sarvipäitä ja odotukset olivat korkealla. Herätyskello soi 4:30 ja liikkeellä olimme siitä noin tunnin päästä. Väsytti aika paljon, mutta raikkaassa ilmassa hiipiessä silmät aukenivat pian. Kuljimme aamun hämärässä rauhallisesti hirviä houkutellen vajaan puolen kilometrin etäisyydellä toisistamme pari tuntia. Siinä ajassa ehdimme noin kahden kilometrin matkan. Sitten sovimme kohtauspaikan ja siellä suunnittelimme miten jatkamme tunturien välistä eteenpäin.

Valon kajastus tunturijonon takana.

Tuulen suunta oli muuttunut aiemmilta päiviltä ja aamupäivän heikko tuulenvire oli hieman epäsuotuisa. Emme antaneet sen kuitenkaan nyt häiritä, sillä ajattelimme, että myöhemmin päivällä voisimme muuttaa taas kulkusuuntaa. Sovimme, että minä nousen ensin ylös tunturiin kiikaroimaan korkealta rinteeltä päivän jahtimaita. Veli meni alempaa.

Ehdin juuri istahtamaan tunturiin aiemmilta vuosilta tuttujen kiikaroimiskivien päälle ja ottamaan rinkan selästäni ja taistelijaparini viereisen tunturin rinteille, kun hän kuiskasi radiopuhelimeen "sonni mölisee ja vastailee tuolla koivikossa". Tuntui hämmentävältä, että näinkö nopeasti tämä onnistaa.

Hetkeä aiemmin olin vielä nähnyt oranssin pisteen alhaalla siellä missä jahtikaverini hiippaili ja yritin kuumeisesti paikantaa häntä uudelleen ja nähdä millainen hirvi kutsuun oli lankeamassa. Sitten tärähti .338 Lapua Magnum. Se toimi minulle kuin lähtölaukauksena. Juoksin kohti huippua sen minkä kintuistani pääsin, koska oli kiire saada muihin yhteys radiopuhelimella. Jahti oli aikuisten eläinten osalta lopetettava pian, kun oli enää puolikas lupa jäljellä ja aiemmin aamulla oli muuallakin jo sonneja puhelinkeskustelujen mukaan näkynyt.

"Sonni on nurin", kuului radiopuhelimesta. Mahtava tunne, vaikka en itse kaatanutkaan hirveä. Eihän minulla ollut osaa eikä arpaa kaatotilanteen syntymisessä, kun en vielä edes kiikaroimistakaan jahdin auttamiseksi ehtinyt kunnolla aloittaa, mutta tuntui hienolta, että olin lähellä tapahtumia. Selvitin kaadon paikan huipulta muille jahtimiehille radiopuhelimen välityksellä ja pari seurastamme lähti hakemaan mönkijää ja loput hipsimään kaadolle.

Näkymä kiikaroimispaikalta.

Palasin varusteitteni luo ja havaitsin hirviä 100 metriä alapuolellani rinteessä puurajan yläpuolella. Kulkivat siinä rauhalliseen tahtiin kaadon suuntaan, vaikka juuri puolen kilometrin päässä oli ammuttu. Sitten välähti. Siinähän menee myös vasa! Etsin äkkiä kiväärini kiven juuresta ja vedin panoksen piippuun, mutta ei...! Olin myöhässä ja hirvet laskeutuivat juuri koivikon puolelle. Kivestä otin tukea aseelle ja tähtäsin vasaa, jos vielä ampumalinja löytyisi. Avonainen paikka tuli vasta 200-250 metrin päässä, mutta jätin ampumatta, koska en ole radallakaan harjoitellut viimeaikoina niin pitkälle matkalle. Jos olisin ollut vähemmän tohkeissani veljen kaadosta, minulla olisi ollut helppo työ tipauttaa vasa, kun se oli vielä lähellä.

Etsi kuvasta emä ja vasa.

Hiippailin kaadolle ja lyhyellä matkalla koivikoista lähti kymmeniä riekkoja lentoon. Tosi hyvä riekkovuosi! Kädestä pitäen onnittelin veljeäni kaadosta ja vasan kaatamatta jättäminen ei harmittanut enää ollenkaan, kun näin ison sonnin pötköllään koivikossa. Pienikokoisella Ylä-Lapin vasalla ei olisi ollut lihamäärän kannalta mitään merkitystä sonnin rinnalla ja jäipähän sekin hirvi kasvamaan tulevia vuosia ajatellen. 

Tilanteessa houkuttelija oli tullut kapean suoalueen laitaan. Koivikosta oli alkanut kuulumaan vastauksia kutsuun ja metsästäjä istahti alas maahan suolla olleen kumpareen päällä ottaen aseelle tuen omasta polvestaan. Hirvisonni käveli avonaiseen puiden väliin jatkuvasti kutsuun vastaillen ja siitä oli hyvä sijoittaa kuula 30-40 metrin matkalta kylkeen. Sonni jatkoi sen verran vielä kävelyään, että jahtimies ampui toistekin ja osuma löytyi ensimmäisen vierestä muutaman sentin päästä. Unelmatilanne. Minulta jäi toinen laukaus kokonaan kuulematta. Varmaan juoksin silloin tunturin rinteellä.

11-piikkinen. Yksi isoimmista eläimistä minkä olen koskaan nähnyt, vaikka piikkejä on usein ollut enemmänkin.

Tulet jo loimusivat kaadolla, kun tulin paikalle. Pistimme kahvivedet tulistumaan kenttäpakkiin ja odottelimme kavereita apuun. Porukalla suoritimme nylkyhommat ja mönkijä ilmestyi parahiksi paikalle, kun hirvi oli paloina. Tiheässä koivikossa mönkijämiehet tosin meinasivat ajaa oransseista merkeistä huolimatta parin sadan metrin päästä ohi, mutta juoksin menopelin kiinni ja näytin tien kaadolle.

Ei ollut tervasta nyt tarjolla, mutta syttyy se nuotio muutenkin.

Hirvi sonnistautunut Sastan Mehto Camo -pukuun...

Sovimme porukalla, että vasa saa jäädä juoksemaan ja lopetamme jahdin. Vasa ei tule kutsuun ja vasajahti ei siksi ole kovin mielekästä ilman koiraa. Osa porukasta jäi vielä yöksi metsään vanhaan leiripaikkaamme, mutta minä aloitin hurjan pikamarssin linnuntietä 15 kilometrin päästä lähimmän tien varteen autoille, että ehdin seuraavan päivän julkisiin kulkuvälineisiin, kun päivässä tuolta kulki vain yksi bussi Rovaniemelle, josta pääsi yöjunaan ja edelleen Tampereelle. Kaveri antoi makkaran marssille evääksi ja sen söin vauhdissa matkalla. Lisäksi koukkasin muutamasta purosta vettä juodakseni. Kolmessa tunnissa suoriuduin tuosta. Eipä ole tullut aiemmin niin kovaa rinkka selässä pisteltyä. Matkaa koko päivälle tuli rapiat 24 kilometriä.

Matkalla osuin sattumalta yllättämään kaksi hirveä koivikossa, yllättäen taas Nelisatasen rinteellä kulkiessani. Kuvasin videon, kun naaras tuijotti minua metsästä. Hetkeä myöhemmin sonni nousi 15 metrin päästä minusta makuulta ja lähti jolkotellen pois. Hauskaa oli nähdä vielä hirviä. Olisin toivonut, että ehtisin hetkeksi istahtamaan autojen luona ennen mönkijän saapumista, mutta lopulta vain noin minuutti ennen mönkijää olin perillä ja jahti oli tämän vuoden osalta lihojen käsittelyä ja kotimatkaa vaille valmis.



Hirvivideo.

Naarashirvi koivikossa.

Viimeiset kaksi kilometriä autolle olivat mönkijäuraa.

Hirvi kärryssä.

Mahtava reissu se taas oli kerran! Ruska osui tänä vuonna juuri passelisti kohdalleen ja hienoa oli, että kaksi hirveä saatiin kutsumalla, vaikka kiima ei ollut vielä kunnolla alkanut. Kokonaismatkaa neljässä päivässä tuli noin 70 kilometriä, eli keskimäärin yhden elävän hirven nähdäkseni kävelin 5,5 kilometriä. Jos laskee kuinka monta eri kertaa havaitsin hirviä (useimmiten näin kerralla useamman yksilön), niin keskimäärin tilanteiden välillä kävelin yli 10 kilometriä. Normaalisti vaeltaen hirviä ei tuolla näe juuri koskaan, mutta kyllä niitä sieltä löytyy, kun yrittää olla mahdollisimman äänetön ja liikkuu rauhallisesti. 

Seuraavassa postauksessa kirjoittelen mukana olleista varusteista ja muun muassa untuvapeiton toiminnasta.