Kanalintujahdissa Kurussa, 10.11.2020

Varasin vielä yhden metsästysreissun tämän syksyn viimeiselle päivälle, kun mustia kanalintuja sai jahdata karkeasti Suomen keskipisteen eteläpuolisella alueella. Jos vielä menee, on köröteltävä jo pikkuisen kauemmas. Tällä kertaa valitsin kohteeksi Kurun, joka on tuttua seutua Tampereen aikojen retkireissuilta, mutta metsästyksen kannalta käytännössä yhtä tuntematonta kuin edellisetkin tämän kalenterivuoden aikana kanalintujen perässä käymäni paikat, jotka ovat siis Mehtähallituksen nimillä Etelä-Kuhmo, Elimo-Kitsi-Piilo (Lieksa, Ilomantsi) ja Lohikoski-Likastenperä (Sulkava, Savonlinna).

 

 

Tällä kertaa menin metsälle yksin. Totesin, että olen todella hyvää seuraa. Tulin erinomaisesti juttuun itseni kanssa ja vaikea kuvitella paremmin vietettyä päivää kuin kohmeinen marraskuun pakkaspäivä Pirkanmaan perukoilla. 

Lähdin aamulla puoli viiden maissa Espoosta ajamaan kolmostietä pohjoiseen ja tulin perille parahiksi, kun juuri näki ilman otsalamppua touhuta nevan laidassa eli tunti ennen auringonnousua, joka marraskuun puolivälin lähestyessä tapahtuu Kurussa lähempänä puolta yhdeksää. 

Etukäteen kartalta katsomani suo Rysäslammin luona oli varattu toisen metsästäjän toimesta, joten siirryin eri nevalle vähän matkan päähän. Lääniähän tuolla riittää. Virittelin teerenkuvat kuuden asteen pakkasessa kantavalle pinnasta jäätyneelle suolle ja istahdin makuualustan päälle mäntyyn nojaten odottelemaan teerien saapumista.

Keli oli mahtava, syksyn ensimmäinen talvipäivä. Viikkoja etukäteen lupia varaillessa on jahtipäivän keli arvoitus, mutta joskus osuu nappiin. Tähtitaivas vaihtui valoisaksi idästä alkaen ja yksittäisiä pulinoita etäältä kuului jo ennen auringonnousua. 20 minuuttia yli 8 lensi ensimmäinen teeri kuvien yli männyn latvaan 75 metrin päähän. Siinä oli paikka, joten miksipä en laukaisisi. 

Otin viikonloppuna kohdistamani Sakon .222 magnumin esille varovaisin liikkein, jotta lintu keskittyessään tuijottamaan kaaveita ei hoksaa metsästäjää. Kuten edellisestä postauksesta näkee, ei tällä aseella tarvitse mahdollisiin huteihin etsiä syytä mistään muualta kuin perän takaa.

Vein ristikon kohdalleen ja puristin kerran. Lintu kaatui niiltä sijoiltaan. 

Niin siinä oli ensimmäinen koskaan ampumani musta kanalintu nurin. Ja itse asiassa myös ensimmäinen kiväärillä ampumani lintu, kun pienoiskivääriä tai sitä pienempiä ei lasketa. Ei siinä mennyt kuin 15 vuotta ensimmäisen oman kiväärin hankinnasta! Ensimmäinen kiväärini oli kyllä poliisille perusteltuna lintupyssy, kun silloin ei vielä hirvijahdista ollut minulla tietoakaan, mutta kyseisellä tussarilla on kuitenkin otettu vain hirviä hengiltä toistaiseksi.

Yllättäen lintu ei kuitenkaan tullut maahan asti vaan jäi latvalinnuksi retkottamaan hengettömänä. Lähdin tutkimaan tarkemmin kuinka lintu otetaan alas puusta.

Latvalintu keskimmäisessä puussa.

 

Mänty oli noin kymmenmetrinen alaosasta oksaton puu, johon kiipeäminen ei tullut kysymykseen, ettei tule noutajalle noutaja. Vaihtoehdoiksi jäi hakea saha autosta, heitellä vaikka kiviä tai yrittää ampua oksia alta tai muuhun kohtaan, että saisi linnun alas. Kiersin puun ja huomasin kiikareilla, että toinen siipi oli oksan eri puolella. Lintu jäi kuvakulmastani rungon taakse eli ampuminen ei aiheuttaisi lihahävikkiä. Lyijy on halpaa, joten; kaksi laukausta haulikolla tähän siipeen riitti, että linnun painopiste muuttui riittävästi ja sain saaliin käsiini ruohonjuuritasolla.

Joku vääräleuka saattaa siis sanoa, että en ole edelleenkään saanut yhtään lintua kiväärillä alas, kun tämänkin puusta alas saamiseen tarvittiin haulikko.

Samalla hetkellä lensi noin 15 teertä ylitseni hyvältä hollilta, mutta en ampunut. Yhden jo tältä suolta ammuin, joten olisi toinen mennyt melkein ahneuden puolelle.

Suhauttelin suullani teeren ääniä vielä puolisen tuntia ja ajoittain tuntui vastauksia kuuluvan, mutta muita lintuja ei enää tullut. Laukauksia kuului sieltä täältä. Muitakin oli ottanut siis arkivapaan ja lähtenyt vielä viimeisenä päivänä jahtiin. Siirryin keittelemään kahvit ja sen jälkeen keräsin kaaveet reppuun. 

 

Rysäslammilta länteen päin on suo Suovanalasen vieressä, joka alue on kymmeneen asti rauhoitettu, koska siinä sijaitsee merkittävä teerien soidinpaikka. Ihan hyvä, että on rauhoitettu, joskin siinä mielessä se on outoa, että lähistöllä sijaitsee kuitenkin valtavat suot (Seitsemisen alueet ja Liinalamminneva muun muassa), jossa teeret saavat soida täysin rauhassa. 

Kello kymmenen sopi hyvin minun aikatauluihini ja noin vartin yli kymmenen tai puoli yhdeltätoista olin suon laidalla. Suolta kuului suhauksia ja välillä pulinoitakin. Emmin lähdenkö katsomaan, kun metsästä kuului puhetta ja joku autokin näkyi lähellä suota metsäautotiellä, mutta menin kuitenkin kurkkaamaan. Teeret olivat juuri tekemässä lähtöä ja noin 20 terriä näin kaukaa poistuvan keskeltä noin 500 metriä halkaisijaltaan olevaa avosuota. 

Lämmitin suolla sissitunat lounaaksi ja keitin jälleen kahvit. Leppoisaa hommaa ja aurinkokin lämmitti aukealla mukavasti.

 

Seuraavan 7 kilometrin matkalla ei tullut kanalintuhavaintoja lukuunottamatta muutamaa pahimpien tiheikköjen kuultua pyrähdystä, mutta mukavia maastoja oli kulkea pääosin. Siirryin loppumatkaksi Sunnuntain lumisen kahlauksen (otsikko tässä blogissa olevasta jutusta) reitille Pirkan taipaleen poluille. Juuri ennen autoa lensi naarasteeri ohi haulikon tehokkaan ampumamatkan rajaa pitkin ja seurasin sitä piippulinjalla, mutta puristaminen jäi. Tästä havainnosta innostuneena päätin käyttää vielä viimeisen tunnin ennen auringonlaskua kulkemalla aamuisen suon laidat ympäri. 

Kovin tarkkaavainen en enää pitkän rupeaman jälkeen jaksanut olla ja männyn latvassa tyrkyllä olleet kaksi teertä jäi huomaamatta ajoissa ja saivat rauhassa lentää pois. 

 

Auringonlaskun aikaan oli päivä metsästyksen osalta paketissa ja teeri repussa lähdin paluumatkalle. Tampereella pysähdyin kavereilla kakkukahvilla (kiitos!) ja jo vähän yli kahdeksan olin kotosalla kynimässä lintua.

Tänään on päivälliseksi teeriherkkua. Sitä tässä tätä kirjoittaessa juuri parasta aikaa kokkailen.