Hirvijahti 2019

Aikaisen aamun usva, suurten metsien tuoksu

Huomen väreillä leikkii, valo vielä odottaa

Pian taivaanrannan takaa suuri aurinko nousee

Kalmat varjojen yön taakse jää, herää maa

 On uuden alun ihme, puro kirkkaana virtaa

On pysähtynyt aika vielä hetken odottaa

On ikuinen monumentti, jota horjumaan ei saa

Sen luokse kaikki päättyy ja sen luota alkaa

Petri Lassila (linkki Youtubeen: Terapia - Ystävä viaton) laulaa kielikuvia, mutta minun maallinen mielikuva lyriikasta on usein meidän pohjoisten hirvijahtimaiden tunturinäkymät ja tunnelma, kun on jahdin ensimmäinen aamu ja aamuhämärissä pääsee lähtemään metsälle. Niin se oli tälläkin kertaa, kun lauantaina 12. lokakuuta heräsin vanhimman eli kahdeksanvuotiaan lapseni vierestä huppulaavun alta kukkulalta suon laidalla muutaman kilometrin päässä lähimmältä tieltä availemaan hirven ääntäni.

Aikaisen aamun usva leijui suon yllä, suurten tunturikoivikoiden tuoksu tuntui nenään, puro virtasi kirkkaana ja auringon säteet löysivät jokilaakson pohjalle vasta tunti-puolitoista auringonnousun jälkeen. Seisoskelin huppulaavun lähettyvillä ja aloitin houkuttelun.

Lapsi oli jo ennen reissua ollut kanssani yli 30 yötä metsässä, mutta oli nyt vasta ensimmäistä kertaa enemmän kuin kolme yötä peräkkäin. Tuplattiin vuosia vanha ennätys ja oltiin nyt 6 yötä lokakuun haastavissa Ylä-Lapin olosuhteissa. Hyvin meni ja vaikuttaa siltä, että se olen viimeistään kohta minä, jolta kunto loppuu ensin. Tästä paras esimerkki oli kolmantena tai neljäntenä päivänä, kun olimme painelleet reilun 10 kilometrin päivämatkoja ja puuskutin ylämäessä. 

Kuulin takaani kuiskauksen: "kyllä sä isi voit pyytää taukoa, jos tarvii".

Kulkumatkoista puheenollen, kävelimme kartalta mitaten yli 65 kilometriä ja sehän ei tietysti huomioi jokaista mättään ja vaivaiskoivikon kiertämistä eli haluamaansa kerrointa voi käyttää todellisen matkan arviointiin. Häkellyttävä suoritus 8 vuotiaalta poluttomilla taipaleilla seitsemän päivän sisällä. Koko viikolla ei kuulunut puolikasta sanaa, että häntä väsyttäisi, kyllästyttäisi tai muuta vastaavaa. Vietimme harvinaislaatuista ja arvokasta kahdenkeskeistä laatuaikaa kokonaisuutena reilun viikon. Sellaista aikaa ei neljän lapsen perheessä ole jatkuvasti mahdollista järjestää.

--

Pari muuta jahtimiestä oli mennyt jo perjantai-iltana meidän varsinaiseen leiriin, mutta minä jäin puolimatkaan, että ei tarvitse kerralla lapsen kantaa omaa seitsemänkiloista rinkkaa reilun kymmenen kilometrin matkaa. Väsytti itseäkin edellisen yön ajomatka ja vain muutaman tunnin unet.

Aamu alkoi tehokkaasti. Minä kuulin naaraan kiimaääniä heti kättelyssä, mutta en saanut hirveä näkyville. Kaveri taas houkutteli 9-piikkisen sonnin ja siitä tuli ensimmäinen kaato 120 metrin etäisyydeltä. Käytännössä koko päivä meni meillä siirtyessä kuutisen kilometriä kaadolle ja laitellessa lihat puuhun.

Viikon kestäneen jahdin aikana näin parhaan jahtikaverini kanssa peräti 12 hirveä, vaikka etukäteen ajattelin, että näemme ehkä keskiarvoa vähemmän, koska kulkuäänet vähintään tuplaantuvat kaksistaan kulkiessa. Olin yhdeksännellä hirvireissulla, joten tilastoillakin alkaa olla merkitystä, kun yksittäistapaukset eivät enää niin paljon erotu. Keskimäärin näen tilastojen mukaan 2 hirveä päivässä ja se jatkui edelleen, vaikka perässäni sinnikkäästi tallusteli omiani puolta lyhyemmillä jaloilla pieni Lapinkävijä.

Keskiarvona kahden hirven näkeminen päivittäin on aika huikea määrä, kun miettii, että apuna ei ole koiraa ja jahti perustuu kuljeskeluun ja houkutteluun. Tarkoitus olisi siis kulkiessaan vaikuttaa hirveltä ja jotain varmaan tulee tehtyä oikein, kun vastapelurina on kuitenkin ihmistä karkkoava otus, jonka haju- ja kuuloaistit ovat ylivertaiset ihmiseen verrattuna.

Ensimmäiset näköhavainnot hirvistä teimme toisena kokonaisena metsästyspäivänä eli sunnuntaina. Ensin nuori sonni hyppäsi poroaidan yli karkoten metsään ja naaras jäi tuijottamaan tunturikoivupensaan taakse. Kutsuäänet eivät tehonneet niin, että hirviä olisi lähemmäksi saanut ja lopulta muutaman minuutin tuijottelun jälkeen naaraskin lähti kävellen pois. Hirven kävelyvauhti on niin nopea, että siinä ei perässä pysy ja molemmat hirvet hävisivät.

Uusi tilanne tuli kuitenkin vain parin-kolmen sadan metrin kulkemisen jälkeen.

Emä ja tuplavasat jolkottelivat kohti. Pysähdyimme ja katsoimme mitä tulisi tapahtumaan. Jouduin köhähdyksellä pysäyttämään hirvet 20 metrin päähän, kun vaikutti, että ne eivät muuten huomaa meitä ollenkaan ja tulevat liian lähelle. Oli aika hölmistyneen näköinen porukka lipomassa huuliaan korvat pystyssä meidän edessä köhähdykseni jälkeen. Suhtautuminen pienien Lapin vasojen ampumiseen on ollut nyrpeä ja selkeitä pelisääntöjä niiden näkemisen varalle ei ollut vielä sovittu. Tietäähän sen miten siinä käy, kun sitä sitten radiopuhelimeen kuiskaten yrittää kysyä hirvien ollessa tuollaisella etäisyydellä.

Ottivat jalat alleen. 

Minulla oli panos piipussa ja olisin siitä pudottanut varmuudella vähintään yhden vasan ja kuka tietää, vaikka olisin tyhjentänyt koko lippaan ja ampunut koko porukan ensimmäisen laukauksen aiheuttaman yleisen hämmennyksen vallitessa. Turhapa sitä on kuitenkaan spekuloida, kun en puristanut liipaisimesta ollenkaan. Vaan eipä näillä ampumatta jättämisillä ole mitään merkitystä. Niistä ei aiheudu minkäänlaista harmia.

Sen sijaan pari päivää myöhemmin pääsin ampumaan lähes samassa paikassa.

Olimme kuljeskelleet edellisen päivän vuoden 2016 kaatojeni liepeillä näkemättä käytännössä jälkeäkään ja kuluvakin päivä oli mennyt lähinnä tulilla. Kolme tuntia vierähti tervasnuotiolla makkaranpaistossa ja mietiskellessä millä keinolla jotain saisi hollille. Lumi oli narskuvaa sorttia ja jotenkin kuljeskelujahti tuntui aika vaikealta. Vaikka jälkiä olikin mukava seurailla, minkäänlaista yllätysmomenttia ei ollut mahdollista saada, kun hirvet varmasti kuulivat askeleet kilometrin päähän.

Tulilta lähdettyämme tilanne tuli yhtä yllättäen kuin se tavallisesti lopulta tulee. Silloin kun sitä vähiten odottaa.

Katsoin ensin, että aidan viertä toisella puolella tulee mies sarkapuvussa vastaan. Varmistin asian aseen kiikarilla ja arvelin, että sarkapukuisella henkilöllä ei ole sarvia päässä eikä se yleensä öhki matalia urahduksia vastaukseksi. Jälkimmäinen tosin joskus pätee sarkapukuisiinkin. 

Hirvi pysähtyi aidassa olleen pienen mutkan taakse ja rinta ja pää oli siitä hyvin nähtävissä. Sanoin lapselle, että "aion ampua, joten pistäppä käsiä korville". Laukauksesta kuului aika erikoinen ääni ja epäilin heti, että näinköhän tapasi luoti verkon rautalankaan. Erikoiselta laukausääni kuulosti kuulemma jopa kolmen kilometrin päähän, jossa pääosa porukastamme oli viettämässä mukavaa lämmittelyhetkeä nuotiolla. Aita oli lähes täsmälleen puolivälissä hirven ja ampujan välillä. Etäisyys hirveen oli 73 metriä.

Hirvi lähti juosten pois ja menimme katsomaan paikkaa, jossa hirvi oli ampumahetkellä. Verta ei näkynyt ja siirryin katsomaan aitaa. Vaikka aidan verkon muodostavat rautalangat ovat harvassa, noin 20 sentin välein, oli luoti kuitenkin kimmotessaan laittanut peräti kolme lankaa poikki ja olipa osunut puiseen tolppaankin. Selvästi näki, että luodin lentosuunta ei ollut enää viimeisen rautalangan katkaistessaan hirveä kohti, jos edes kesti ehjänä moista rautalankojen leikkuuta.

Siinä oli kaato jostain millistä tai parista kiinni ja hirvellä kävi melkoinen moukan tuuri. Ei olisi paljon vaatinut, että alle 8 millinen .308 kaliiperin luoti olisi ohittanut tuon parimillisen rautalangan ja päätynyt hirven rintaan. Lumijälkeä seuraamalla noin kolme kilometriä saimme varmistettua, että eläin jäi terveeksi eikä sattunut. Yhtään tippaa verta ei näkynyt. Vasta kahden kilometrin jälkeen hirvi oli vaihtanut juoksun kävelyksi.

Harmitti se pummi kuitenkin. Jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt olla kärsivällisempi ja odottaa parempi ampumasuunta, kun hirvi oli kuitenkin vielä näin varsinaisen kiima-ajan jälkeenkin selvästi sen verran kuumana, että oli kutsuun tulossa. Laukaus meni liikaa aidan suuntaisesti ja riski rautalankaan osumisesta toteutui tällä kerralla. 

Tapahtuman jälkeen leiriin tullessa leiripaikan vierestä lähti vielä kaksi hirveä karkuun kapean suon yli ja muutamista sekunneista oli kiinni, ettei siitä päästy leiristä ampumaan. Latasin aseen nopeasti ja olisin voinut ampua, mutta tyydyin vain seuraamaan taaempaa sarvipäistä hirveä kiikarin läpi ajatellen, että omat ampumiseni on ammuttu tältä päivältä. Siinä olisi ollut varma kaato, kun kärsivällinen metsästäjä olisi vain jäänyt päiväksi leiripaikalle odottelemaan.

Viimeisenä päivänä pois kävellessä tuntui hirviä ja niiden jälkiä olevan vähän joka puolella. Aamu oli reissun kylmin. Pakkasta oli ollut joka yö aiemminkin, mutta tuona aamuna oli 14 astetta leirissä ja alas jokilaaksoon laskeutuessa ilma tuntui edelleen kylmenevän. Kannoin lapsen reppuselässä joen yli, koska syvässä paikassa olisi pitänyt lahkeet laittaa taas saappaan päälle estämään hörppäykset ja lahkeet sittemmin jäätyessään olisi pitänyt turhan kovat kahinat kävellessä.

Ensin näkyi isompi naarashirvi, jota en ampunut, kun en ollut varma mahdollisista vasoista. Siitä parin sadan metrin päässä näimme emän ja vasan. Enpä ampunut niitäkään, vaikka jonkinlainen holli olisi ollut. Kilometri-pari edellisistä tuli ylivuotinen naarashirvi suolla hollille ja ammuin sen 85 metristä ensimmäisen yön leiripaikan liepeillä. Kyllä oli miellyttävää ampua, kun pyssyssä on nyt äänenvaimennin. Ei soinut korvat. 

Hirvi ei ottanut ruudin polttamisen jälkeen askeltakaan, vaan romahti siihen paikkaan. Laukausäänen lisäksi kuului tuttu läpsähdys luodin osuessa hirven kylkeen ja sen lisäksi voimakas ulospuhallus. Lapaan luoti tapasi ja keuhkot oli hirveltä riekaleina. Ehdin suolistamaan elukan ennen kuin sain kavereita nylkyhommiin. Järjestyksessään tämä oli seitsemäs aseella suorittamani hirven kaato ja lapsi näki koko tilanteen katsoen selkäni takaa takaoikealta. On hyvä, että hänkin nyt tietää alusta lähtien millä tavalla se liha ruokapöytään päätyy.

--

Etäisyysmittarista voisin mainita sen verran, että olihan se mukava lisävaruste tarkistella etäisyyksiä, mutta ensimmäisenä kolmena päivänä lumisateessa mittaustuloksia ei tahtonut millään saada, kun mittari näytti mieluummin lukemia hiutaleisiin. Muuten kapiste toimi moitteettomasti ja yksi patteri riitti koko viikoksi eikä varaparistoa tarvittu.

Huppulaavussa viettämämme ensimmäinen yö oli mukava. Mahduimme siihen kaksistaan riittävän hyvin ja varusteetkin olivat katon alla. Teimme olomme mukavaksi sytyttämällä riittävän ison tervastulen majoitteen edustalle. Muut yöt olimme porukalla kaminalla varustetussa kodassa. Kipinää ei pidetty, vaan yöt oltiin ilman lämmitystä. Varusteiden kuivattelu onnistui hyvin ja olipahan mukava istuskella porukalla lämpimässä teltassa pitkät lokakuun illat.

Sellainen mieltä askarruttava kysymys jäi ilman vastausta, että miksi nykyisen mäntyrajan (noin 320 mpy) yläpuolella ainakin 400 metriin asti on joillakin vaaroilla todella isoja tervaksia eli mäntyjen kaatuneita juurakoita ja runkoja, eikä eläviä isoja mäntyjä enää näy? Pohdin vain kauanko tervaksien muodostumiseen ja maatumiseen menee aikaa ja onko ilmasto tänä aikana kylmentynyt vai mitä on tapahtunut, että uusia mäntyjä ei niin korkealla merenpinnasta enää kasva. Kenties jollain lukijalla on aiheeseen kommentti.

Alla jokunen kuva viime vuosia talvisemmalta hirvijahtireissulta.

Huppulaavu tositoimissa.

Iloinen akpoika kahden vuoden tauon jälkeen hirvimetsällä.

Hirveä vedetään nenästä.

9-piikkinen.

Huiputus.

Lumisadetta.

Tervainen kanto nykyisen mäntyrajan yläpuolella.

Kaminan piippu aavistuksen tukkeessa.

Tämä joki kahlattiin lapsen kanssa moneen kertaan.

Verta ja suolenpätkiä.