Löysin talvella 2011-2012 pöytälaatikkoon kirjoittamani tarinan ja päätin julkaista sen näin uuden jahtireissun alla. Vasan olin kaatanut jo aiemminkin, mutta tarina kuvaa sellaisenaan minun ensimmäisen aikuisen hirven kaatamiseen päättyneen tilanteen.
Istun tauolla nojaten selkäni tienoon jykevimpään
petäjään. Tervainen puu loimuaa edessäni ja liekit nuolevat noen
tummuttaman kenttäpakkini pohjaa. Myöhäisen
syksyn viimeiset maaruskan jäljet ovat vielä nähtävissä punaisen eri sävyissä
edessäni aukeavan suoalueen takaa siintävien pyöreänmuotoisten tunturien
rinteillä, joiden huiput ovat jo osittain peittyneet valkoiseen
lumipeitteeseen. Utu taivaanrannassa värittyy alhaalla kiertävän
auringon edessä kauniin oranssiksi, jonka luoman valon suojärvi peilaa tehden
maisemasta ihmeellistä katsottavaa.
On lokakuun 17. päivä vuonna 2011. Tunturikoivujen lehdet ovat aikapäiviä sitten pudonneet, mutta pysyvä lumipeite
antaa vielä odottaa. Siemailen kuksastani nokipannukahvit kuunnellen erämaan
äänettömyyttä. Kuulen suolle leppeästi solisevan
puron ja etäisen riekkoparven päkätyksen, mutta ihmisen aiheuttamia ääniä ei korviini kantaudu.
Nuotio hiipuu hiillokseksi. Nostan rinkan selkääni ja
olalle Tikan kiväärin, joka on tauon ajan roikkunut kantohihnastaan männyn
kuivettuneen harmaan, kelomaisesti kiertyneen oksan haarasta. Pari vuorokautta jatkuneen metsäreissun aikana kiväärini pähkinäpuinen tukki on hieman
imenyt kosteutta itseensä ja värittynyt tumman ruskeaksi.
Lähden jatkamaan rauhallista taivallustani. Koska liikkumiseni kairassa on kartan ja kompassin varassa, pyrin pitämään suunnan kohti selkeitä maamerkkejä, joita erämaa tarjoaa yllin kyllin jopa päälle puolenkilometrisiksi kohoavien tunturien muodossa. Metsästyksen aikana uppoutuu helposti ajatuksiinsa ja hirven äänten matkimiseen, jolloin kuljetun matkan arviointi käy hankalaksi. Kartalla pysymisestä on pidettävä huoli tiettömien taipaleiden takana.
Lähden jatkamaan rauhallista taivallustani. Koska liikkumiseni kairassa on kartan ja kompassin varassa, pyrin pitämään suunnan kohti selkeitä maamerkkejä, joita erämaa tarjoaa yllin kyllin jopa päälle puolenkilometrisiksi kohoavien tunturien muodossa. Metsästyksen aikana uppoutuu helposti ajatuksiinsa ja hirven äänten matkimiseen, jolloin kuljetun matkan arviointi käy hankalaksi. Kartalla pysymisestä on pidettävä huoli tiettömien taipaleiden takana.
Maamerkkinä edessäni seisoo ylväänä
viimeinen koivuvaltaisten metsien ja jänkien ympäröimä tunturi ennen idempänä avautuvaa
laakeaa paljakkaylänköä. Huippu häviää vain hetkeksi näkyvistäni minun
hiipiessä ylös sen länsipuolista tunturikoivujen valtaamaa loivapiirteistä
kukkulaa, jossa siellä täällä näkyy vielä levinneisyysalueensa rajalla hitaasti kasvaneita kiemuraisia mäntyjä. Laitan molemmat käteni suun eteen torveksi, painan etusormillani
sieraimeni kiinni, nostan kielen kitalakeen ja päästän
hirvien yhteydenpitoääntä matkivan nasaalin ”Uoo” – äännähdyksen. Toistan saman hetken
kuluttua ja kuuntelen pitkään hiljaa paikallani mahdollisia vastauksia.
Kaksi päivää olen kulkenut saamatta vastausta kutsuuni.
Vaikka olen yrittänyt liikkuessani matkia vain hirven itsensä tuottamia ääniä
pyrkien hiipimään tuulen alapuolella, hirven näköpiiriin houkutteleminen
tuntuu joskus tuskaisen vaikealta. Aivan kuin olisin
ainoa elävä olento tässä loputtoman tuntuisessa erämaassa.
Loiva rinne laskee alas kapeahkolle suolle, jonka
ylitän kahden lähes umpeenkasvaneen lammikon välistä. Vaikka kuinka varovasti
yritän jalkani nostaa ja laskea, silloin tällöin saappaani takertuvat vetiseen
turpeeseen ja kuuluu loiskahdus, vaikka haluaisin kulkea äänettömästi.
Lohduttaudun ajatuksella, että saattaisi hirvikin kulkiessaan pitää samankaltaisia
ääniä.
Lopulta pääsen suosta yli ja käännyn katsomaan pohjoisessa makaavaa laajaa alavaa jänkää, jonka yli minun on mahdollista nähdä peninkulma seuraavalle tunturille asti. Lähden kapuamaan loivasti rinnettä ylös. Huomaamatta olen noussut jo yli 350 metriin merenpinnasta, joten mäntyjä ei enää kasva ja tunturikoivutkaan eivät yllä kuin ääritapauksissa viittä metriä korkeammiksi. Vaivaiskoivut ottavat yhä enemmän alaa sammal- ja jäkäläkankaalta, jota taivalsin matkan tulipaikalta asti.
Lopulta pääsen suosta yli ja käännyn katsomaan pohjoisessa makaavaa laajaa alavaa jänkää, jonka yli minun on mahdollista nähdä peninkulma seuraavalle tunturille asti. Lähden kapuamaan loivasti rinnettä ylös. Huomaamatta olen noussut jo yli 350 metriin merenpinnasta, joten mäntyjä ei enää kasva ja tunturikoivutkaan eivät yllä kuin ääritapauksissa viittä metriä korkeammiksi. Vaivaiskoivut ottavat yhä enemmän alaa sammal- ja jäkäläkankaalta, jota taivalsin matkan tulipaikalta asti.
Muutaman
yhteydenpitoäänen jälkeen kokeilen vieläkö hirvinaaraan pitkä kiimaääni voisi toimia ja päästän suustani useita sekunteja pitkän, vaikertavaltakin kuulostavan kutsuhuudon.
Minuutin kuluttua toistan saman. Ei vastausta. Tuntuu, kuin huutaisin
keskellä aavaa merta ilman, että kukaan kuulisi.
Polvenkorkuisessa risukossa kulkeminen on vaikeaa ja joudun
monesti katsomaan maahan välttääkseni kompastumisen rinkkoineni ja aseineni. Liikun
satakunta metriä eteenpäin ja pysähdyn kutsumaan avonaiselle vaivaiskoivujen
valtaamalle alueelle. Lähimmät lehdettömiksi riisuutuneet tunturikoivut liikahtelevat
hienoisessa tuulessa kolmenkymmenen metrin päässä.
Utuinen näkymä tunturin rinteeltä. |
Matalat ja tiheään toistuvat öhkäisyt havahduttavat omiin ajatuksiini vajonneen mieleni ja nostan katseeni äänen suuntaan etsien
puiden välistä kutsuääniini langennutta hirvieläintä. Kuulen
äänestä, että kyseessä on uros. Kuinka nopeasti voikaan korven rauha rikkoutua
ja hetkessä olen keskellä jännittävää tilannetta, joka saa aistini valpastumaan ja kylmät väreet kourimaan selkäpiitä. Havaitsen lapiosarvisen sonnin juoksevan pää matalaksi painettuna minua kohden tunturikoivujen
välistä vain viidenkymmenen metrin päässä. Jatkuvasti toistuu uroksen matalan
kumea öhkintä. Kaikesta voi nähdä ja kuulla, kuinka tämä eläin on kuullut
kiimaisen naaraan kutsun ja tulossa täyttämään tehtävää, mitä varten se useita
vuosia aiemmin oli syntynyt.
Laskeudun korkeaan polviasentoon ja otan
kiväärin selästäni. Toimin ajattelematta, niin kuin olisin tämän harjoitellut
etukäteen monta kertaa. On vain tämä hetki, näen hirven lähestyvän ja korvani
täyttää sen päästämät matalat urahdukset. Repäisen kolmesta
yhdeksään kertaa suurentavasta tähtäinkiikaristani neopreenisen suojuksen
antaen sen tipahtaa välinpitämättömästi maahan. Vilkaisulla varmistan
suurennoksen olevan pienimmillään, jotta minulla on mahdollisuus nähdä lähelleni
pyrkivä hirvi kiikarin läpi. Lähitilanteessa liikaa suurentava suurennos
voisi olla kohtalokas.
Eläimen vakaata ja määrätietoista juoksua toisella silmällä katsoen lataan kiväärini päättäväisen jämäkästi, mutta niin rauhallisesti, kuin hermoni sen sallivat tehdä. Lukkoa eteenpäin työntäessä painan patruunaa vasemman käden sormillani, jotta se ei pääse vapaasti ponnahtamaan lippaan jousen voimalla matkallaan kohti patruunapesää. Olisi rikos karkottaa tämä erämaan eläin metallisilla kilahduksilla.
Eläimen vakaata ja määrätietoista juoksua toisella silmällä katsoen lataan kiväärini päättäväisen jämäkästi, mutta niin rauhallisesti, kuin hermoni sen sallivat tehdä. Lukkoa eteenpäin työntäessä painan patruunaa vasemman käden sormillani, jotta se ei pääse vapaasti ponnahtamaan lippaan jousen voimalla matkallaan kohti patruunapesää. Olisi rikos karkottaa tämä erämaan eläin metallisilla kilahduksilla.
Kolmenkymmenen metrin päässä huomaan hirven pysähtyvän
osittain tunturikoivun taakse katsomaan minua. Katsomme hetken toisiamme
silmästä silmään. Otan tuen aseen tukkia kannattalevan käden kyynärpäälle vasemman jalan polvesta ja tämän pienen ikuisuuden aikana näen kiikarini läpi koivun
takaa hirven pään ja silmänräpäyksen ehdin ihmettelemään sarvia, joissa on yhteensä
varmasti yli kymmenen piikkiä. Tulilinjalla olevat risut estävät minua
kuitenkin ampumasta sitä välittömästi lavoille. Kieli kitalaessa muodostan hiljaisen yhteydenpitoäänen ja saman tien hirvisonni jatkaa
harppomistaan minua kohden. Välimatkamme pienenee nopeasti ja alitajunnassani
olen tehnyt päätöksen. En anna hirven tulla lähemmäs tai odota
sen olevan kyljittäin minuun päin.
Hengitystä pidättäen siirrän ristikon leuan alle ja puristan liipaisimesta, kun etäisyyttä on enää alle kaksikymmentä metriä. Tunnen terävän potkun oikeassa olkapäässäni, kun luoti lähtee matkaan korvia huumaavan räjähdyksen saattamana ja osuu hirveen pistokuopan tienoille. Tärkein asia on tilanteesta riippumatta ensimmäisen riistalaukauksen tarkka sijoittaminen, eikä vähiten nyt, kun usean sadan kilon painoinen sonni juoksee minua suoraan päin.
Hengitystä pidättäen siirrän ristikon leuan alle ja puristan liipaisimesta, kun etäisyyttä on enää alle kaksikymmentä metriä. Tunnen terävän potkun oikeassa olkapäässäni, kun luoti lähtee matkaan korvia huumaavan räjähdyksen saattamana ja osuu hirveen pistokuopan tienoille. Tärkein asia on tilanteesta riippumatta ensimmäisen riistalaukauksen tarkka sijoittaminen, eikä vähiten nyt, kun usean sadan kilon painoinen sonni juoksee minua suoraan päin.
Näen kuinka sonni merkkaa reilut kolmetuhatta Joulea
rinnassaan nytkähtäen voimakkaasti alaspäin, kaatumatta kuitenkaan niille
sijoilleen. Hirvi aloittaa hurjan pakolaukan alarinteeseen kohti siellä olevaa
suota, väistelemättä mitään edelleen sattuvaa ja juosten oksat rytisten läpi lähimmistä koivuista. Olen varma, että osuma
oli tappava. Osumareaktio oli selkeä, joten ajattelen, että tuskinpa hirvi juoksee haavoittuneena pitkälle. Nopeasti tulleen
tilanteen aiheuttama jännitys alkaa kuitenkin ilmetä sykkeen nousemisena ja
hienoisena käsien tärisemisenä.
Hengittelen muutaman vedon syystalven raikasta tunturi-ilmaa keuhkojen täydeltä syvään paikallani, sisään ja ulos, sisään ja ulos.
Hengittelen muutaman vedon syystalven raikasta tunturi-ilmaa keuhkojen täydeltä syvään paikallani, sisään ja ulos, sisään ja ulos.
Montaa askelta ei tarvitse ottaa, kun siirryn tutkimaan paikkaa, jossa hirvi osumahetkellä oli.
Paikalta löytyy jokunen karva ja veritippoja. Osuma on
keuhkoilla ja suurilla verisuonilla, niin kuin pitääkin. Lähimmästä koivusta
hirvi näkyy katkaisseen oksat toiselta puolelta parin metrin korkeuteen asti
paetessaan. Täytän lippaaseeni yhden sinne mahtuvan lisäpatruunan varmuuden vuoksi ennen kuin aloitan pakojälkien
seuraamisen.
Jälkiä on helppo seurata, vaikka lunta ei alarinteessä vielä
ole kuin paikoin. Syviä, reilun vaaksan mittaisia sorkan painaumia on tiheään ja veritippojakin
siellä täällä. Hetkessä tulen suon laitaan ja näen hirven teutaroimassa kuolinkamppailuaan
sen laidalla. Eläinkin havaitsee tuloni. Seison katsoen sitä
kolmestakymmenestä metristä ja tunnen suurta kunnioitusta tätä korpien
kruunupäätä kohtaan, mutta myös voitonriemua kaadosta. Otan
tukevan asennon seisten tukien etukäden kyynärpään kylkeeni, ja päätän
lopettaa hirven kärsimykset lyhyeen ampumalla lopetuslaukauksen. Hirvi jää liikkumattomaksi maahan makaamaan.
”Kuuleeko kukaan? Täällä olis hirvi nurin”,
tokaisen hieman ehkä ääni väristen radiopuhelimeeni kokeillen, onko joku
jahtikavereistani kantamalla. Joskus yhteyden saaminen vaatii tunturin huipulle
nousemisen. Ei tällä kertaa.
”Kuuluu. Hyvä juttu. Onko
sarvipää?”.
”Kyllä tällä ihan lapiotkin on päässä, äkkiseltään neljätoista
piikkiä.”
Kuulen välissä kuinka jahtikaverini pyrkii jakamaan tätä tietoa
muillekin, minun radiopuhelimeni kantaman ulkopuolella oleville. Siirryn sillä aikaa pistämään hirven.
Istun alas mättäälle ja tarkastelen juuri kaatamaani hirveä
ja kelaan tilannetta mielessäni. Ihmettelen kuinka nopeasti voi
tilanne tulla, vaikka olin tarponut monta päivää näkemättä yhtäkään hirveä.
Otan sarvien tyvistä kiinni ja käännän hirven raskaan kankean pään parempaan
asentoon, jotta pystyn laskemaan piikit tarkemmin liki metrin levyisistä
sarvista. Arvelen yli tuuman piikkejä olevan viisitoista. Pari uloketta on
siinä hilkulla, mutta suurin osa on nelisen tuumaa ja osa jopa reilun vaaksan, selkeästi
lapio- ja hankosarvien välimuoto.
Tovin kuluttua paikalle löytää neljä jahtikaveria ja
pienen kuvaus- ja ihmettelytuokion jälkeen alamme töihin. Yksi virittelee nuotion ja muut aloittavat suolistuksen ja nylkemisen. Raskaan hirven käsittely maastossa on hankalaa, mutta
riittävällä miesmäärällä työ edistyy mukavasti.
Parin kymmenen metrin päästä löydän jykevän, tyvestä vaaksan
paksuisen koivun, jonka oksien otaksun olevan kyllin vahva kannattelemaan koko lihakuorman.
Otan tehtäväkseni kantaa ruhosta irtoavat osat puulle, jonne kaveri on kiivennyt
sitomaan ripustusnarut. Pari ensimmäistä jalkaa kulkee vielä mukavasti, mutta
seuraavien kohdalla paino alkaa jo tuntua. Kun kaikki
seitsemän osaa ovat viimein puussa, voin sanoa olevani melko puhki. Sidomme
jokaisen kappaleen päälle vielä parinsadan litran jätesäkin, joihin teen
sissipuukollani pienen reiän pohjaan, jotta mahdollisesti lihoista tippuva veri
pääsee ulos. Teroitamme muutaman pitkän riu’un ja laitamme ne nojaamaan puuhun,
josta lihat riippuvat. Se on kuulemma vanha tapa pitää korpit lihoista erossa. Joku keksii
nostaa vielä hirven pään oksien haaraan ja työ on tällä erää valmis.
Illan pimetessä mietimme nuotion ympärillä, mihin suuntaisimme yötämme
viettämään. Sissiteltallemme on kaadolta linnuntietäkin matkaa ainakin
poronkusema.
”Eikös tuolla ollut lähempänä se yksi autiotupa, pitäsköhän
meiän mennä sinne”, tiedustelen.
Idea kuulostaa muidenkin mielestä hyvältä. Potkimme nuotion
levälleen ja otamme suorasuuntauksen tuvalle.
Reittimme kulkee melkein huipun kautta, jonne vielä
loistaa länsitaivaalta päivän viimeisten auringonsäteiden kajo. Lukemattomien
tunturien ääriviivat piirtyvät maisemaan jylhinä harmaantuen häilyviksi lähellä
taivaanrantaa. Puuttomalta tunturilta tyytyväisten jahtikaverusten on helppo
suunnata kulku kohti idässä häämöttävää kahden tunturin väliä, jonka
edustalla tuleva yösijamme odottaa.
Hieno tarina.
VastaaPoista