Hirvijahtia Ylä-Lapin tuntureilla 8-12.9.2017, Osa 3

Tästä linkistä kertomuksen ensimmäiseen osaan.

Eilen aloitin ja nyt jo jahdataan viimeistä lupaa?!? Johan nyt on markkinat. 

Kello ei ollut soimassa, mutta nousin silti kuudelta. Pari tyyppiä kävin havahduttamassa ketkä illalla olivat pyytäneet herättämään, jos lähden aikaisin metsälle. Loput jäivät koisimaan. 

Mutta olihan tämä vaan mennyt vauhdikkaasti ja hämmentävä olo oli aamulla herätessä. Jos tänään kaatuisi hirvi, sivuaisi hirvestyksen kesto tähän asti nopeinta kautta 2014, jolloin ensimmäisenä aamuna kaatui parin tunnin sisällä kaksi kuusipiikkistä ja kaksi päivää myöhemmin lopetin jahdin kaatamalla ylivuotisen Nelisatasen rinteeseen. Kaatoon päätynyt tilanne oli sikäli mielenkiintoinen, että hirvi meni jopa makuulle, kun kutsuin sitä varovaisesti. Sain rauhassa hiipiä 30 metriin. Taisi nuori eläin tosissaan luulla, että sieltä oli lajitoveri lähestymässä. Piti vain saada se vielä seisaalleen ennen kuin pääsin laukaisemaan. Kolmen päivän hirvijahti ja kahden kaadoista voi sanoa tulleen houkuttelun ansiosta, vaikka metsästettiin jo syyskuun alkupuolella, jolloin ei ole vielä kiima-aika hirvillä. Erona vuoteen 2014 oli, että tämä jahti voisi jäädä omalta osaltani vain kahden päivän mittaiseksi, kun nyt pääsin maastoon vasta muiden jälkeen. 

Jotkut jahtaavat hirviään syksyn aikana useita viikonloppuja. Onneksi tämä menee meidän tyylillä yleensä maksimissaan viikossa, kun mennään asumaan sinne missä ne hirvetkin ovat. Ollaan sitten niin pitkään, kunnes lupamäärän sallimat eläimet on nurin. Toisaalta melkein kaikkiin reissuihin on sisältynyt päivä - pari tyhjän jaagaamista ja jopa niin, että oikeastaan kukaan ei ole nähnytkään mitään elukoita, joten kaikki oli sikäli vielä auki. 

Viimeisen luvan jahtaaminen on meidän hajanaisella porukalla aina tarkkaa puuhaa. Tieto on saatava muille mieluiten jo silloin, kun hirvi on näkyvissä, jotta muut voivat pitää sillä aikaa tauon metsästyksestä. Ettei vaan kaadeta kahta samaan aikaan. Uutena juttuna tälle kaudelle muun muassa tätä tilannetta helpottamaan oli veli väsännyt radiopuhelimille toistinaseman, jonka kautta viestin saisi lähtemään, jos ei muuten keneenkään saa yhteyttä. Tämän toistimen hän sitten kuskasi tunturin laelle ja se mahdollisti jahtimiesten välisen tiedonkulun, vaikka henkilöt olivatkin mäen eri puolilla tai muuten etäällä toisistaan. Kätevä systeemi näihin olosuhteisiin, joissa usein korkeat mäet muodostavat katvealueita. Ennen radiopuhelimia homma hoitui merkkilaukauksilla ja tietyillä kellonajoilla, jolloin tuli olla puhelimen kentässä eli tunturin huipulla. Onhan tämä nyt aavistuksen helpompaa näin. 

Lähdin kevyellä repulla liikkeelle. Kantamuksena oli päivän eväät, ensiapupakkaus, kiikarit, kaadolla tarvittavat välineet (puukko, saha, narua ja jätesäkkejä) ja kenttäpakki. Edellisenä päivänä kävelin melkein 20 kilometriä, joten nyt ei ollut ainakaan matkallisia tavoitteita, paitsi kävellä mahdollisimman vähän. Liikuin niin hitaasti kuin pystyin siten, että pysyin lämpimänä. Navakka tuuli hankaloitti tuota ja ehkä yhden paidan olisi voinut laittaa lisääkin väliin. Merinovillainen paita jäi leiriin. Istuskelin myös pitkään Nelisatasen Vaakasuon vieressä ja sittemmin Pitkänsuon laidassa tuulensuojaisissa kohdissa. 

Hyviä hirvimaita, mutta nyt ei ollut muita hirvieläimiä liikenteessä kuin poroja. Kaksi poroa käveli 5 metrin päästä ohi ja hoksasivat minut vasta tuulen alle päästyään. Olisin siis voinut ehkä hirveäkin huijata vastaavaan tapaan. Osaan kyllä olla hiljaa ja paikoillani, kärsivällisyyttä riittää.

Piekana kaarteli taivaalla ja tunnistamaton hanhiparvi lensi kaukaa ohi.

Tämän kuupan omistaja on kuulemma kaadettu jo ennen kuin olin mukana jahdissa. Eli ennen vuotta 2009. Juoksi ölisten kutsuun jahdin aloitusaamuna. Teltta oli kaatopaikasta vain satojen metrien etäisyydellä ja jo yöllä oli suolta kuulunut sonnien kiimamekastusta ja sarvien kalketta.

"Pitkäsuo".

"Pitkä keltainen suo".

Yksi oli lähdössä hakemaan mönkijällä eilisen päivän kaadettuja lihoja ja menin kaadolle odottelemaan ja avuksi lihojen kiinnittämiseen ja nosteluun. Mönkijän kärry oli mennyt edellisen hirven kuljetuksessa korjauskelvottomaksi ja nyt piti vain kiinnitellä lihat kuormansidontaliinoilla mönkijään. Se ei ole paras tapa, kun painopiste nousee ylemmäs ja vehkeestä tulee herkempi kaatumaan. Toiseksi se rajaa kerralla kuljetettavien hirvien määrän yhteen, kun kärryyn mahtuisi kaksi isoakin hirveä kerralla. Rauhallisesti ajellessa toimii kuitenkin mönkijäkiinnityskin. 

Veli tuli kaadolle myös pyssyttömän kaverin kanssa. Heillä oli mukanaan isosarvisen hirven löytynyt sarvinahka. Enpä ole sellaistakaan aiemmin nähnyt. Alla pari ruutua tuosta karvaisesta pekonisuikaleesta.

Sarvinahka.

Sarvinahkan alapinta.

Hankala paikka oli löytää mönkijälle reittiä, kun ylärinteen puolelta lähestyessä oli jyrkkiä nyppylöitä ja alhaalla oli osin upottava suo, mutta kyllä se sieltä tuli lopulta. Mönkijä kyllä menee sellaisesta suosta mistä saappaillakin pääsee, mutta ei se tavatonta ole, että vinssiäkin joutuu käyttelemään, jos mönkivä värkki humpsahtaa mutaisempaan kuoppaan. Kerran on kahden hirven kuljetuksessa kärrykin kaatunut sivurinteessä, mutta sen kääntäminen onnistui mönkijän vinssillä. Sellaista meininkiä se noilla mättäillä kuitenkin on, että lihat on kiinnitettävä tukevasti.

Onks tää nyt se mönkijäjätkä?

Lihoja kiinnittämässä.

Kiinnittelimme viimeisiä lihoja, kun veli tokaisi, että tuollahan kävelee hirvi suon toisella puolella aitaa pitkin meitä kohti. Etäisyyttä oli alle puoli kilometriä ja vastahan siihen rymisteltiin mönkkärillä suon laitaan! Kiikaroin hirveä ja nuorekkaaksi sarvipääksi sen lopulta totesin. Ilmoitimme muille radiolla, että meillä on tilanne päällä. 

Kaksi asetta meillä oli siinä paikalla, kun mönkijämiehellä ei pyssy ollut matkassa. Hirven ja meidän välissä oli alueen vuolain joki, joten ensimmäinen suunnitelmia oli, että haen veljen kanssa passipaikat mahdollisimman läheltä jokea ja odotamme, että hirvi kävelee ampumasektoriin. Tämä oli kuitenkin hylättävä, kun hirvi kääntyi 180 astetta ja lähti etenemään toiseen suuntaan.

Vähän kuten suomalainen sotilas; Ei peräänny koskaan, tekee vain täyskäännöksen ja etenee jälleen.

Todella rauhallinen kävelyvauhti sillä oli. Söi ja kuljeskeli muina hirvinä aidan reunaa pitkin täysin avoimella suolla ja vailla minkään sortin itsesuojeluvaistoa! 

Eipä tiennyt hirvi kuinka monta askelta on suon päästä suon päähän, jos sen kulkee läpi päivittäin. Eipä tiennyt hirvi.

Hirvi suolla ja kiikarissa.

Toinen näkymä kiikarin läpi.

Ehdotin veljelle, että hän lähtisi aseettoman kaverin kanssa metsän puolella ripeästi kohti hirveä pitkän suon toiseen päähän ja minä jäisin paikoilleni. Niin olisi pitkän suon molemmat päädyt passitettuna. Paljon muita vaihtoehtoja ei ollutkaan, kun muut metsästäjät olivat tilanteesta liian kaukana. Epäilin itsekseni matkaa pitkäksi suon yli ampua, mutta tiesin kyllä kyseessä olevan meidän porukasta varmasti parhaan henkilön arvioimaan sekä matkan että kykynsä suorittaa kaato tarvittaessa pitemmältäkin matkalta. 

Siinä on henkilö, jonka suusta ei kuule ampumaradalla, että "kyllä tämä kohdistus hirvelle riittää", vaan kiikari on varmasti kohdallaan. 

Kiikaroin, kun hirvi pikkuhiljaa katosi suon päästä koivikkoon. Vähän jo kävi mielessä, että näinköhän tilanne kuivuu kokoon... Mutta ei. Muutaman minuutin päästä sama hirvi käveli takaisin suolle. 

Tässä välissä veli oli ehtinyt kiiruhtaa suon päähän ja ottaa istumapaikan maasta kiven takaa ja virittelemään .338 LaMansa bipodien tuelle kiven päälle lähellä suon länsipäätä. Siinä pääsi aseeton kaveri seuraamaan aitiopaikalta muutaman metrin päästä taka-alalta tapaa, jota paremmin ei varmaan kaatoa voi suorittaa. Ainakin virheen mahdollisuus oli minimoitu, kun ampuja ehti tarkistaa laserilla etäisyyden, kääntää kiikarin napsut kohdalleen kyseiselle etäisyydelle ja laittaa vielä kuulonsuojauksenkin. Tilanteesta on jälkikäteen lavastettu kuva alla.

Moni väittää, että metsästystilanteessa ei laukausääni vaikuta, vaan ääni katoaa ympäristöön tehokkaasti. Niin vain on kuitenkin paljon huonokuuloisia metsästäjiä liikenteessä, että lienee silti järkevämpää kuulonsa suojata, eikä suotta voimistaa tinnitustaan.

Kuva ampumapaikalta. Lippis ei ollut puussa ampumatilanteessa.

Säätöjen jälkeen piti vain odottaa, että hirvi tuli sopivasti koivujen väliin ja sijoittaa siitä ristikko kohdalleen ja kuula kylkeen. Etäisyys hirveen oli 170 metriä, eli ei niin pitkä mitä se olisi ollut suon keskialueella. 

Laukaus kajahti ja minä seurasin suon toisesta päästä hirveä kiikareilla. Osuman saattoi hyvin nähdä ja hirvi lähti juoksemaan eteenpäin omituisesti laukaten suoraan minua kohti. Toki etäisyyttä oli muutama sata metriä, eikä minulla ollut edes pyssy ladattuna. Pitkälle hirvi ei pötkinyt ennen kaatumistaan. Muutaman kymmenen metriä vain. 

Hirviä näkyi samaan aikaan muuallakin eli tapahtumia riitti, mutta luvat oli nyt ammuttu loppuun ja tuli seis. Vielä kaadolle mennessäkin yksi vasa oli päästään kiinni poroaidassa ja emä näkyi aidan toisella puolella. Olimme tuosta tilanteesta vain parin kymmenen metrin päässä. Aikuinen hirvihän loikkaa parimetrisestä poroaidasta yli, mutta vasa ei pääse. Sitä ei meinaa näkemättä uskoa todeksi, mutta näitä eri puolilla aitaa olevia vasavaatimia on näkynyt aiemminkin ja kerran olen tuota aikuisen hirven korkeushyppyä päässyt todistamaankin. Pikkuisen siinä polvet tapasi aitaan ja aita vinkaisi, mutta niin vain yli meni muutaman sadan kilon painoinen eläin. Mainitsemani vasakin pääsi aidasta lopulta irti ja jolkotteli kaadetun hirven ohi tiehensä, emä kintereillään aidan eri puolella.

...

Kerran huijasin huvikseni vasaa kutsuäänillä, kun se oli eri puolella aitaa kuin emänsä. Vasa käveli pikkuhiljaa niin lähelle viereen, että jouduin jo hätistelemään elukan tiehensä. Testasin samalla millä voimakkuudella pitää kutsua, että hirvi kuulee. Oli käsittämätöntä, että hirvi kuuli ihan vaimeankin kutsuäänen, vaikka olin aluksi 50 metrin päässä ja välissä oli kohiseva jokikin. Ihmiselle olisi saanut siinä paikassa huutaa. Ei ollut silloin lupaa kaataa vasaa, vaikka niitä pari olenkin muina vuosina kaatanut. Tuon olisi melkein voinut vain puukolla pistää hengiltä, niin lähelle se pyrki. Ajoin vasan tiehensä ja se ajautui kauemmas emästään. Hetkeä myöhemmin emä tuli hirmuista ravia aidasta ja joesta yli. Hyvä, että ei päälle juossut. Säikähdin tuota viereisen kummun takaa ilmestynyttä naarashirveä niin pahanpäiväisesti, että tovin sai sykettä tasailla mättäällä istuskellen.

Mukavahan näitä vanhojakin on muistella, mutta mennäänpä takaisin tämänvuotiseen jahtiin...

...

Kosken kohina kuului yläjuoksun puolelta ja lähdin sieltä mönkijämiehen kanssa katsomaan ylityspaikkaa. Kauan sitä ei katseltu, kun oli olevinaan kiire kaadolle, vaikka näkihän sen jo otsallaan, että hirvi pötkähti maahan ja pahin kiire oli ohi. Ensimmäisestä paikasta yli vaan. Yksi askel jäi keskellä varomatta ja niin oikean jalan saapas hörppäsi vettä sisäänsä. Samoin kävi tiettävästi ainakin neljälle tuolle kaadolle tulleelle henkilölle. Ei olisi kuin muutama sekunti ja pari askelta tarvinnut ottaa tarkemmin isompien kivien yli siinä kahlatessa tai laittaa lahkeet varren päälle ennen ylitystä niin olisi siltäkin välttynyt, mutta näin tällä kertaa. Ei sentään radiopuhelimia hukkunut, kuten yhdellä jahtikaverilla edellisenä vuotena. Naureskeltiinkin sille aavistuksen liioitellen, että kaveri on merkinnyt parhaan ylityspaikkansa muutamalla radiopuhelimella ja kiväärillä joen pohjassa.

Kaadettu hirvi oli sellainen neljäpiikkinen hankosarvi. Aika nopeasti siihen ilmestyi nylkijöitä riittävästi. Hirveä ei puuhun ripustettu, vaan se haettiin heti edellisen kuskaamisen perään mönkijällä pois. Aseeton kaverikin pääsi näkemään hirven käsittelyn ja yksi kyseli häneltä, että "eikö olekin hassun näköistä touhua, kun kukaan ei tee mitään järkevää, mutta silti homma edistyy?" Vähän sellaista se tosiaan on, että ei siihen niin vakiintunutta tapaa ole, mutta asia hoituu.

Vasa jolkottelee tiehensä.

Hankosarvi.

Kahvia keiteltiin kaadon lähettyvillä tulilla runsaasti muutamaan otteeseen ja hillaa oli vieläkin syömäkuntoisena suolla. Niitä tuli napsittua. Aika myöhäinen marjasato. Puolukoita oli monin paikoin paljon, mutta vielä suurelta osin raakoja.

Pekonilla päällystetty makkara x 2.

Raiku-papan viimeinen syksy loppusuoralla.

Pojat on poikia. Kolmipäällä mönkijällä.

Jahti oli sitten siinä. Palailimme leiriin hakemaan tavarat pois. Vielä oli jäljellä toistimen haku pois tunturin päältä ja paluumarssi autolle. Autoja meillä oli vähän siellä sun täällä tien laidassa, mistä nyt kukin oli sattunut maastoon lähtemään, joten vain kaksi lähti minun kanssa samaa reittiä. Matkaa oli leiristä tielle reilut kymmenen kilometriä.

Tunturin huipulla oli järkyttävän kova tuuli. Hyvä, kun hattukaan pysyi päässä. Onkivavan päässä ollut toistinkin taipui miltei vaakatasoon tuulen voimasta. Kävelimme illan hämärtymiseen asti ja sitten leiriydyimme muutaman kilometrin päähän autosta.

Leiripaikka oli hieno soiden keskellä oleva metsäinen nyppylä, jossa oli runsaasti tervasta tarjolla tulipuiksi. Nukuimme kaikki samassa teltassa. Illalla alkoi sade jota jatkuikin melkein koko seuraavan päivän.

Suon yli niin, että heilahtaa.

Vähäinen määrä maapuuta palamassa etelänmiehen nuotiossa.

Aamupäivän marssilla poikkesimme tarkastamassa erään erämaa-alueella olevan hökkelin, josta olimme saaneet vihiä ja summittaisen sijaintitiedon. Rakennesuunnittelijalta oli varmaan lumikuorma unohtunut laskelmista pois, kun rungon paksuinkaan lankku ei ollut edes kakkosnelosen kokoinen. Katto oli jo romahtanut ja raolleen jäänyt ovi piti rakennusta pystyssä.

Vahvat saranat sentään!

Tästä mökistä ei taida enää olla muuhun kuin polttopuiksi. Tai no, ehkä tuosta vielä saisi Botniaan ohjaamon! Omituisesti rakennettu, kun ei ollut edes ollenkaan nurkkakiviä laitettu, että olisi puumateriaali irti sammaleesta ja lattia oli kalteva. Tuskinpa on montaakaan vuotta palvellut tuollainen viritys.

Hökkeli.

Hökkeli.

Ja vielä kerran hökkeli. Tuulisidonta on sentään hoidettu asianmukaisesti vinolaudoituksella.

Puolen päivän aikaan saavuimme autolle ja niin oli kolmen yön mittainen metsäretki ja hirvestys tämän vuoden osalta lihojen pakastamista vaille valmis. Illansuussa teimme voimavirtamyllyllä jauhelihaa valmiiksi pakastettavaksi ja seitsemän aikaan lähdin ajelemaan etelää kohti. Nukuin autossa ergonomisesti penkki kallistettuna kahdeksan tunnin yöunet levikkeellä Kaunispään rinteellä ja jo tiistai-iltana olin taas Vantaalla. Olihan siinä taas ajamista, mutta monta kokemusta, ja vuoden lihat, rikkaampana sai palailla kotiin.

Näin tällä kertaa. Kiitokset lukemisesta! Jätä ihmeessä kommenttia ja kerro mitä ajatuksia heräsi.


Ps. Tällä hirvireissulla kävelin 34,5 kilometriä 2,5 vuorokaudessa ja näin 5 kappaletta eläviä hirviä ja ainoastaan 4 riekkoa.
 

Joen yli kahlaamassa.

Kamat autoon ja kylille.

Trofeeainesta.

Laastia ei sekoitettu jauhelihaan.