Tästä postauksesta alkaen tarinaa hirvijahdista tuntureilla kolmannen kerran tässä blogissa!
Nuorehko hirvisonni ziigarissa. |
Retkeily-
ja metsästysharrastuksien yhteensovittamisen vuoden kohokohta, kaiken
muun yhteensovittamisen vuoden päävastus, ruskaretki, tunturivaellus
yhdistettynä ikimuistoisilla kohtaamisilla eläinten kanssa, karkonneita hirviä, joskus jopa kaatojakin, kyynärpäihin asti verisillä
käsillä takapaistin kantamista tunturikoivujen taakaksi lettosuolta,
iltoja tervastulilla kaveriporukalla... Muun muassa tätä on vuoden
odotetuin, ristiriitaisin ja hienoutensa vuoksi kenties turhankin
voimakkaasti ajoittain tunteisiin menevä reissu Suomen toiseen päähän.
...
Kuulopuheiden mukaan hirvi oli noussut makuulta noin 20 metrin päästä ampujasta ja kaato tapahtui noin kymmenen kertaa pitemmältä matkalta jahkailun jälkeen asetta koivun oksan haarasta tukien. Osuma oli pistokuopassa. Kaadetun hirven löytyminen oli pitkälti jo papaksikin kutsutun 14-vuotiaan hirvikoira Raikun ansiota, joka mahtavasti jäljesti yli 200 metrin kuolinlaukan kirmanneen sonnin vaivaisesta koivikosta. Hienosti tehty tuolta sopulinhaukkujalta! Yhtään kaatoa koiralle ei ole koskaan tiettävästi ammuttu, mutta haukkuipa elikko hintansa vielä viimeisenä syksynään toisella tavalla. Pelkkien neljän etsijän voimin etsintä olisi lumettomassa ympäristössä voinut ilman koiraa olla hankala ja aikaa vievä tehtävä.
Minulle
vuoden 2017 jahti oli jo kahdeksas kausi. Aloitin vuonna 2009 ja yksi
kausi on jäänyt välistä. Jahtiviikoksi oli varattu viikko 37 jo aikoja
ennen reissua, koska ainakin osalla lomien järjestäminen ja varaaminen
työpaikoilla tapahtuu vähintään viikkoja, jopa kuukausia etukäteen. Itse
varasin viikon jo muitakin kesälomia lomalistalle merkitessä
huhti-toukokuussa. Se oli uusituilla metsästysajoillakin passeli, koska
syyskuun viidestoista oli vasta perjantai eli käytännössä koko viikko ja
viikkoa edeltävä viikonloppu oli aikaa jahdata kolmea juoksevaa
kaatolupaa juuri ennen välirauhaa.
Tapahtui
kuitenkin niin, että osalla porukasta mönkijä lähti vähän keulimaan ja
siellä puoli seuruetta varaili lähtöpäiväksi jo viikon 36 keskiviikkoa.
Se ei ollut kyllä ihan reilua seurueen toista puolikasta kohtaan hoitaa
vain ilmoitusluontoisesti vähän yli viikko ennen lähtöä. Jos on sovittu,
että mennään viikoksi 37 metsään, se ei minun mielestä tarkoita, että
jotkut menee viikon 36 puolivälissä. Ärrinmurrin.
Piti
sitten ryhtyä omankin loman alkamisaikaa viime hetkillä säätämään, että
ehtisi maastoon edes seuraavana tai sitä seuraavana päivänä kuin puolet
porukasta oli menossa. Kuulemma kiire oli lähteä metsään etukäteen,
että ehtisi vielä Norjaan kalaan. Ei sopinut ehdotus, että menisivät
ensin sinne turskaan ja sitten yhdessä hirveen, kun kaikille sopii...
Porukan ajatuksien yhteensovittamisen ikuinen ongelma. Ei koskaan voi
ihan kaikkia miellyttää, mutta voisi edes hieman yrittää.
Eipä
sillä, että minulla omien kaatojen suhteen olisi stressiä ollut ja
pelkäisin muiden ehtivän ensin. Ei todellakaan. Edellisellä kaudella
kaadoin kaksi kolmesta, joten mitään kaatopaineita ei ollut, eikä ole
ollut aiemminkaan. Homma vaan on sellainen, että kovin lyhyttä
jahtiaikaa varten tuota reilua 1200 kilometrin matkaa ei viitsisi ajaa
edes ja takaisin. Toisaalta kohtuuttoman pitkäkään reissu ei kolmen
lapsen isälle käy. Ristiriitoja oman pään sisällä, mutta onhan asioilla tapana järjestyä.
Onneksi
työpaikalla kävi loman siirto. Toki se oli vain nimenomaan siirto; kun
halusin aloittaa lomani jo perjantaina, piti seuraavana perjantaina olla
taas töissä.
Eikö
olekin hauska tämä maailma missä me porukalla elämme, kun projektit ovat
aikataulutettu niin, että valmistuminen on olevinaan siitä yhdestä
perjantaipäivästä kiinni?
Aikaikkuna
reissuun oli joka tapauksessa sitä myöten selvää pässinlihaa.
Perjantaina kohti pohjoista ja viimeistään torstaina kotiin. Kyytiasia
oli helppo sen jälkeen, kun tein päätöksen lähteä omalla autolla, että
saan mennä ja tulla miten tykkään, sekä sainpahan oman pakastimenkin
mukaan lihoja varten. Serkku lupautui taas kaveriksi kyytiin
menomatkalle. Mieli oli hyvä, kun asia oli päätetty.
Vihdoin oli lupa innostua uudesta jahtikaudesta!
...
Lähtö
tapahtui perjantaina aamulla kello neljä Vantaalta. Olin auton pakannut
jo edellisenä iltana. Varustelistan löydät täältä. (Sata litrainen pakastin on muuten
aika mukavan muotoinen objekti kantaa rappukäytävässä yksin. Ei painava,
mutta se muoto...) Alkumatkan pimeällä nelostiellä poksahtivat molemmat
ajovalot melkein samalla sekunnilla. Pahoittelut vaan kaikille ketä
vastaan ajoin ja kenet ohitin pitkät päällä. Onneksi yksi vaihtovalo oli
jemmassa hansikaslokerossa ja sen sain paikoilleen kohtuullisen
nopeasti, kunhan motarilla tuli pysähdyspaikka vastaan. Toisen vaihdoin
myöhemmin eräällä huoltoasemalla ja samalla ostin niitä polttimoita
kaksi varalle, jos nyt myöhemmin sattuisi käymään samalla tavalla. Serkku nousi kyytiin Hartolasta ja puoli seitsemältä olimme yhdessä liikkeellä.
Ajelemista
riitti eikä turhaan pysähdelty ollenkaan. Tankkauksia,
vesienheittotaukoja jokunen ja eväiden osto Sodankylän kookaupasta.
Matka kesti osaltani viisitoista ja puoli tuntia ennen kuin
oltiin perillä.
Inarin kohdalla tuli metsästä kuva ja viesti "22 piikkiä".
Sillä
lailla. Poijjaat kaatoivat sitten tuollaisen kitukasvuisen alaskalaisen
ylivuotisen hirvisonnin kokoisen heti ensimmäisenä päivänä!
Kuulopuheiden mukaan hirvi oli noussut makuulta noin 20 metrin päästä ampujasta ja kaato tapahtui noin kymmenen kertaa pitemmältä matkalta jahkailun jälkeen asetta koivun oksan haarasta tukien. Osuma oli pistokuopassa. Kaadetun hirven löytyminen oli pitkälti jo papaksikin kutsutun 14-vuotiaan hirvikoira Raikun ansiota, joka mahtavasti jäljesti yli 200 metrin kuolinlaukan kirmanneen sonnin vaivaisesta koivikosta. Hienosti tehty tuolta sopulinhaukkujalta! Yhtään kaatoa koiralle ei ole koskaan tiettävästi ammuttu, mutta haukkuipa elikko hintansa vielä viimeisenä syksynään toisella tavalla. Pelkkien neljän etsijän voimin etsintä olisi lumettomassa ympäristössä voinut ilman koiraa olla hankala ja aikaa vievä tehtävä.
Hieno
homma, että kaato tuli, mutta olisihan se ollut kiva olla itse kokemassa
tuo tilanne maastossa ja kaadolla ja kuulla ne radiopuhelinkeskustelut.
Oli asennoiduttava loppumatkalla uusiksi siten, että mennäänkin vain
kahta lupaa metsästämään.
Ajon
jälkeen lähdimme kolmen ampujan ja yhden lapsen voimin kohti
hirvimaita. Auton jätin saman mönkkäriuran päähän, jonne jätin sen
viimeksikin. (Sijainteja en hirvestyspostauksissa jaa, kuten en ole
aiemminkaan tehnyt.) Ilta oli jo hämärä lähtiessämme. Kello puoli
kymmenen. Ilmeisesti kuu piti ohuen pilviverhon takaa maastoa sen verran
valoisana, että otsalampulle ei ollut tarvetta. Parin kilometrin
kävelyn jälkeen olimme valtion maiden rajalla ja päätimme leiriytyä.
Tästä voisi seuraavana päivänä aloittaa heti sarastaessa metsästyksen ja
lähteä lähestymään toista osaa seurueesta.
Yö
nukuttiin tyhjän ja lukitun rajavartio(tms)kämpän pienellä terassilla.
Tuulista oli, mutta lämmintä. En nukkunut kovin hyvin. Pohdin edellisen
vuoden tilanteita, jotka tuli heti alkuun tuolta samasta paikasta
lähtiessä ja kaatokin ensimmäisen kahden tunnin jahdin jälkeen.
Voisiko sama toistua?!?
Elävää tekstiä. Hyvin välittyvät reissun alkutunnelmat.
VastaaPoistaMukava kuulla! Aina se on sellaista pientä säätämistä :-)
Poista