Ylä-Lapin hirvijahdissa 11-17.9.2015, 1. päivä

Kävin kuudennen kerran hirvijahdissa Ylä-Lapin ruskaisissa maisemissa. Tästä postauksesta alkaa tuon nelipäiväisen metsäreissun jahtikertomus kuvilla höystettynä. Julkaisen eri päivien osuuden omissa postauksissaan.

Matkalla pohjoiseen.

Vuoden metsästysretkien kohokohta, Ylä-Lapin hirvestysreissu, käynnistyi junamatkalla Tampereelta Jyväskylään perjantai-iltana. Jykylässä hyppäsin kavereiden kyytiin ja kimpassa jatkoimme kohti pohjoista hirvimetsää. Matkanteko tuolla porukalla on aina yhtä hauskaa, kun kertaillaan vanhojen reissujen tapahtumia ja uhotaan millaisen hirven kukin tänä vuonna aikoo saada hollille. Lupia ei kuitenkaan koskaan aivan kaikille riitä, mutta mukavasti nuo kaadot porukan kesken jakaantuvat keskimäärin melko tasaisesti vuosien kuluessa.

Sain keskiyön kipinävartion, kun Oulun jälkeen hyppäsin puikkoihin yhden aikaan. Vuosien tauon jälkeen tuli tarvetta C-kortille, kun kulkine oli rekisteröity kuorma-autoksi. Perään mahtuivat mukavasti rinkat ja aseet muutaman lihoja varten olleen pakastimen lisäksi. Lisäksi istumapaikat tuossa oli seitsemälle. Vakionopeudensäätimenä toimi rajoitin, joka ei sallinut kaasu pohjassa kuin yhdeksän kympin nopeuden.

Muut nukkuivat enemmän tai vähemmän minun ajaessa ja väänsin radiota kovemmalle pysyäkseni virkeänä. Lauluista oli hupaisaa etsiä yhteneväisyyksiä ja enteitä tulevalle jahdille. Lauloin Juha Tapion kanssa kilpaa "tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa" ja kuulosti hyvältä, sillä oltiinhan jo ensimmäisen jahtipäivän puolella. Seuraavaksi J. Karjalainen loilotti ja latisti tunnelman laulamalla "olen mies jolle ei koskaan tapahtu mitään". Hyvä kappale se muuten on. Ja onneksi ei sentään laulanut veristä miestä. Yhtenä vuonna sellainenkin umpisurkea Jesse Kaikurannan tusinakappale oli hitti, jossa laulettiin "miks ei sitä hengiltä saa" ja se raikui menomatkalla radiosta useampaan otteeseen aiheuttaen melkoisia naurunpurskahduksia hirviporukassamme, kun väänsimme tuon tarinan sopimaan metsästykseen kuinka joku laulaa sitä radiopuhelimeen kesken metsästystilanteen.

Viiden aikaan oli minun vuoroni yrittää nukkua ja ehkä hetken siinä onnistuinkin. Vähille unet kuitenkin jäivät, mutta olipahan ensimmäisen maastoyön sikeä uni ainakin taattu. Saavuimme perille kymmenen maissa aamupäivällä.

Veimme pakastimet jemmaan ja lähdimme saman tien maastoon. Pari kaveria seurastamme jo olivat olleet edeltävän yön taivasalla metsässä ja heillä jahti oli ollut jo koko aamun käynnissä. Olivat löytäneet huonosti sammutetusta nuotiosta levinneen noin 10*10 metrin kytevän alueen ja sitä sammuttelivat tamppaamalla vielä muutkin meidän porukan miehet, kun vettä ei ollut lähellä. Onneksi oli ollut tyyntä. Metsäpalovaroitusta ei ollut annettu, mutta sovimme, että tulia pidetään vain vesistöjen lähellä ja pyritään pitämään niiden koko kohtuullisena.

Minä seurueen pääosan kanssa pääsin lähtemään metsään puolen päivän aikaan. Jaoimme kullekin oman pääpiirteisen reitin jota kulkisimme kymmenisen kilometriä itään tutulle leiripaikalle Pitkänsuon laitaan. Olemme nimenneet monia paikkoja kartasta poikkeavalla tavalla, koska saamenkieliset paikannimet ovat hankalia lausuttavia radiopuhelinkeskusteluissa ja osalla ei edes ole nimeä tai ne eivät ole yhteneväisiä eri karttatulosteissa. Esimerkiksi joidenkin pienien purojen nimet ovat eri purojen kohdalla. Pitkäsuo on yksi sellainen nimeämämme paikka ja sijaitsee Nelisatasen itäpuolella. En tässä postauksessa jaa karttalinkkejä.

Joki lähtöpaikalla.

Seurailin alkumatkasta serkkuni kanssa jokivarressa kulkevaa poroaitaa pari kilometriä, että olemme varmasti pois yksityisistä metsistä ja riittävän pitkällä valtion mailla. Molemmat päivittelimme ruskaloiston kauneutta ja kuinka mahtavaa on päästä tällaisiin maisemiin metsästämään. Sitten minä nousin ylemmäs rinteeseen ja erkaannuimme omille reiteillemme.

Porot aiheuttivat koivikossa sydämentykytyksiä, kun joidenkin väri näytti alkuun sopivan niin passelisti hirvelle. Poroja olikin alueelle ilmestynyt todella paljon ja urokset tulivat välillä katsomaan hirvenhoukuttelijaa lähelle ja murahtelivat hirveä möreämpiä ääniään. Riesaksi asti niitä oli.

Poroaita.

Jokilaakson soinen pohja ja ruskaiset vaarojen rinteet.

Häädin lähelleni tulleet porot napsauttamalla sormiani.

Sitten havaitsin sivusilmällä liikettä etuoikealla, jonka profiilista ei voinut erehtyä. Nyt oli ensimmäinen hirvi näkyvillä 40 metrin päässä. Kutsuin ja hirvi pysähtyi hetkeksi jatkaen pian verkkaista kulkuaan. Varovasti sujautin patruunan pesään avittaen vasemman käden sormilla patruunaa, että en kilahduksilla karkoita hirveä ja aloin tihrustamaan koivikkoon millaisesta eläimestä oli kysymys. Äänetöntä latausta olen harjoitellut ja se on äärimmäisen kriittinen vaihe erämaan hirvien kanssa, jotka eivät kenties koskaan ole ihmistä nähneet eivätkä siedä metallisia kilahduksia, eikä juuri muitakaan ääniä. 

Eläimen näkeminen oli hankalaa, kun lehdet olivat vielä puussa. Pitkälle ei nähnyt yhtään mitään. Hirven kävellessä rauhallisesti näin 9-kertaisella suurennoksella pään ja totesin, että ei ole ainakaan sarvia. Pienen kokonsa vuoksi määritin eläimen ylivuotiseksi naaraaksi ja jätin ajoittaisista risuvapaista ampumalinjoista huolimatta puristamatta liipaisimesta. Tarkoitus oli etsiä sarvipäitä tai ainakin hieman isompia aikuisia hirviä. Patruunan pistin takaisin lippaaseen, koska porukallamme on kirjoittamaton sääntö olla kulkematta patruuna pesässä muulloin kuin tilanne päällä. Näin vältetään turhat onnettomuudet ja liian myöhään tehdyistä havainnoista johtuvat oho-tilanteet.

Hetkeksi hirvi jolkotteli vähän matkaa eteenpäin, mutta yhytin sen uudelleen pienen jängän laidassa, kun hiivin rauhallisesti ja ynähtelin harvakseltaan yhteydenpitoääniä. Naaraat eivät ole yleensä kovin kiinnostuneita kutsuäänistä, varsinkin kun matkin toista naarasta. Olisi tietenkin voinut urostakin yrittää imitoida. Myötätuulessa hirvi sai minusta pian vainun ja jolkotteli puolisen kilometriä alas aidan reunaan, missä serkkuni näki saman eläimen ja teki saman ratkaisun kuin minäkin jättäen sen ampumatta. 

Tapahtuman jälkeen sovimme radiopuhelimella kahvitauosta ja teimme jokivarteen tulet lähellä olleiden jahtikavereiden kanssa. Aurinko paahtoi aukealla jängällä ja lämpömittari näytti varjossa 23 astetta. Aivan liian kuuma hirvien perässä kuljeskeluun. Joku siinä tarkeni jopa pyöriä nuotion äärellä pelkissä kalsareissaan.
 

Tauon jälkeen kahlasin Sahankadottamakummun tienoilta joen yli ja nyt saapasvarsi riitti hyvin pitkän kuivan kauden jälkeen matalissa vesissä. Kumpu sai nimensä, kun unohdin eräänä vuonna sinne sahani ja näytin sittemmin ilmakuvasta puun, jonka juurella pidin tulia ja oletettu hukkauspaikka oli siinä. Kaveri haki sahan siitä seuraavana vuonna, kun en itse päässyt metsään. Vielä tänäkin vuonna sama saha oli mukana.

Joen ylittäminen oli tänä syksynä helppoa.

Halusin pian päästä mainiohin Nelisatasen hirvimaastoihin, jonka rinteiltä minulla oli useita hienoja houkuttelukokemuksia. Yhtenä vuonna samana päivänä onnistuin houkuttelemaan siellä kolme sarvipäätä lähimmillään kahdenkymmenen metrin päähän, mutta velmut eivät ampumalinjaa antaneet vaan kiersivät koivupensaiden takana, kun minä nökötin korpossa ristikko lavoilla puolet liipaisimen vaatimasta kilon puristusvoimasta jo puristettuna. Vielä niidenkin lisäksi näin samana päivänä neljä aikuista hirveä Vaakasuolla, mutta arvioin matkan väärin ja jätin ampumatta, kun en ollut täysin varma laukauksen onnistumisesta. Ei se mitään. Hienoja tilanteita ne olivat ja ampumatta jättäminen harmittaa aina vähemmän kuin ammuttu epäonnistunut riistalaukaus.

"Uooooo..." Hirven houkuttelija tunturikoivun varjossa.

Pelottava nokkava örkki!

Eipä tarvinnut kauan kulkea, kun oli taas hirviä näkösällä. Emän ja vasan näin ensimmäisenä, mutta sitten näin myös pienen sarvipään sujahtavan heidän takanaan pois päin. Houkuttelin paikalla pitkään, mutta sonni ei ollut kiinnostunut muista naaraista. Eihän tämä vielä varsinaista kiima-aikaa ollutkaan ja aloin epäilemään koko kutsun toimimista tähän aikaan. Vaikeuttaa houkuttelupyyntiämme tämä nykyinen Ylä-Lapin kiima-ajan rauhoitus.

Vielä ennen leiriin menoa näin viidennen hirven ensimmäiselle jahtipäivälle, kun oletettavasti 2,5 vuotias naaras tuijotti suon laidassa 50 metrin päässä. Ampumalinja olisi ollut, mutta en uskaltanut, kun en voinut olla varma onko mahdollinen vasa koivikon puolella vai ei. 2,5 vuotiailla lehmillä ei tosin vasoja vielä olekaan, mutta enhän minä sen ikää osannut kutsuäänilläni kysyä. Kunhan arvasin. Lopulta hirvi kääntyi koivikkoon eikä ainakaan lähellä vasa seurannut. Periaatteessa olisin siitä voinut hirven kaataa, mutta päädyin vain laukaisemaan kamerani.

Lähikuva. Mielestäni vanhemman näköinen kuin ylivuotinen.

Kuljettuani noin 12 kilometrin taipaleen autolta, hakeuduin illan hämärtyessä vanhalle leiripaikalle, jossa jo muutama kaveri oli nuotiolla. Lähtiessä oli ollut epäselvää majoitteiden riittävyys, mutta asia olikin päin vastoin. Majoitteita oli melkein liikaa tai ainakin muutamassa olisi ollut enemmänkin tilaa. Minä nukuin cubenista teippaamassani tarpissa ja veljelläni oli lainassa liepeellinen laavukankainen versio. Lisäksi oli yksi Penalaavu, Haltin kangaslaavu, Haltin wing ja yksi itse tehty suora tarppi tai laavukangas. Selkeänä iltana odottelin revontulia taivaalle ja olihan niitä. Iltapala oli makkarapainotteinen. Ne piti syödä pois nopeasti, kun päivälämpötilat olivat niin korkeita. Perinteisesti hirvireissulla ei varsinkaan viilata eväsgrammoja.

Jättösarvi.

Repolaisia.

Leiri. Monenlaisia majoitteita.

Hirvireissun toisen jahtipäivän tapahtumiin pääset tästä linkistä.