Yö Kärkkistensuolla 28-29.8.2015

Kuu kaakon yllä.

Tarkoitukseni oli tehdä yön yli kestävä pyöräretki suon laitaan ja houkutella hirviä kuvattavaksi. Suunnitelmat menivät pyöräretken osalta pipariksi edeltävänä päivänä työmatkalla, kun 80-luvulta peräisin oleva käyräsarvinen retkipyöräni meni oikein kunnolla rikki. 

Lähdin autolla illalla yhdeksän aikaan Uudestakaupungista Inhamoa kohti tavoitteena leirityä Kärkkistensuon (karttalinkki) laitaan niin lähelle aukeaa kuin mahdollista. Tiesin jo entuudestaan, että kyseinen suo on hieno. Keskellä on pieni järvi ja räme on säästynyt ojituksilta, joskin eräs hakkuu viistää sadan metrin matkalta avosuon länsireunaa. 

Jätin auton kilometrin päähän suosta ja kävin iltahämärässä etsiskelemässä itselle uusilta alueilta leiripaikkaa suon eteläosasta. Näin ison kantarelliesiintymän pimenevässä kuusikossa, mutta annoin sen odottaa poimijaansa seuraavaan päivään. Muistin samalla, että unohdin evääni toiseen reppuun, joka ei ollut nyt mukana. Ei hätää, ajattelin. Löytäisihän syksyllä evästä maastostakin syötäväksi varsin riittävästi. Marjasato on tänä vuonna erinomainen ja olihan nyt sieniapajakin jo tiedossa. 

En kuitenkaan kelvollista leiripaikkaa löytänyt uusilta alueilta ja suolta lähtevä oja katkaisi aikeeni edetä pitemmälle, jossa kartan mukaan pistää kallio niemenä järveä kohti. Näin enää vaivoin liikkua ilman otsalamppua kuusikossa, joten päätin mennä avosuon laitaan saapastelemaan ja palailla sitä kautta tutuille seuduille täyden kuun valossa. Tiesin löytäväni sieltä makuupaikan helpommin. Metso pomppasi edestäni matkalla.

Pimeässä pystytin tarpin aivan avosuon reunaan ilman tukitolppia (leiripaikka kartalla). Naru vain puiden väliin, nurkat maahan vaarnoilla ja se oli siinä. Aivan säkkipimeää ei kuitenkaan edes tullut, kun kuu valaisi taivaalla. Itikoita oli vielä näin elokuun lopussakin kosteikon laitamilla paljon, joten onneksi olin ottanut myös hyttysverkon mukaan, vaikka emmin lähtiessä vieläkö sitä tarvitsisi ottaa. 

Kymmenen jälkeen kömmin peiton alle. Tullessa mittari oli näyttänyt peräti +19 astetta, mutta tuossa vaiheessa se näytti enää kymmenen astetta vähemmän. Ennusteessa oli yön kylmin +14 astetta, mutta ilmeisesti veikkaus oli tehty Isokariin, jossa meri lämmittää tähän aikaan vuodesta tuntuvasti.

Tarkistin, että aurinko nousee kuuden maissa, joten laitoin kellon soimaan viideltä, että olen heti hämärissä virittelemässä ensimmäiset kutsuäänet ilmoille. Levitin peiton päälleni ja tapoin muutamat hyttyset pois inisemästä, jotka olivat ilmeisesti piileskelleet pohjattoman majoitteeni kohdalla aluskasvillisuudessa. 

Kuulin vielä pitkäkseni heitettyänikin useita haulikon laukauksia lähijärviltä. Ainakin minun silmistäni värinäkö oli mennyt hämärän vuoksi jo ajat sitten nähdä sinisiä tai muunkaan värisiä siipipeilejä eikä täysikuusta huolimatta enää mielestäni olisi ollut syytä sorsastaa, vaikka iltalennollaan linnut varmasti taivasta vasten tummina hahmoina hyvin näkyivätkin. Joku tietenkin sanoo tunnistavansa lajin siitä hahmostakin...

Nukahdin pian, mutta havahduin ennen puolta yötä. Vilkaisin oviaukosta suon yli taivaalle ja näin vihreää loimotusta korkealla puiden päällä. Revontulia!! Siinä oli käsiä ja jalkoja enemmänkin laavukankaisen tarppini alla hetkellisesti, kun kiirehdin housut ja intin poolon päälle ja menin suolle valokuvaamaan. Harvinaisen hienot loimotukset näin eteläisen Suomen standardeilla mitattuna! Kameralle en saanut kunnon tukea, joten jouduin suurentamaan ISO-lukua lyhentääkseni valotusaikoja. Kuvasin myös kuuta joka valaisi usvan peittämän suon aavemaisella valollaan. Aivan mahtavaa! Hyttyset pyörivät ympärillä, mutta ainakin tunnin loikin fiiliksissä keskellä suota kuuden asteen lämpötilassa. Revontulet heikkenivät pikkuhiljaa ja viimein painuin takaisin pehkuihin. 

Näkymä tarpin oviaukolta puolen yön aikaan.

Vihreää valoa.

Revontulia!

Kuun valaisema utuinen suo.

 

A-UUUUUUUU! Oli tuota kuuta vähän ulvottava silläkin uhalla, että karkottaisin hirvet alueelta. Kärkkistenjärven rannassa on yksi mökki, jossa näkyi olevan valot päällä eli varmaan joku paikalla.

Aamulla heräsin etäältä kuuluneisiin teerien suhauksiin. Olen niin paljon käynyt teeren soitimella, että havahdun siihen ääneen, vaikka se kuuluisi kaukaakin, niin kuin nyt. Teerikoiraat ovat siitä hassuja otuksia, että innostuvat myös syksyllä soimaan ja tappelemaan, kun sattuu sopiva aurinkoinen aamu. Aina kelpaa pieni aamupaini suon pinnassa. Nyt varsinaista soidinta ei näkynyt ainakaan tällä suolla, mutta muutaman teeren näin aamun mittaan lentämässä. Kellon soittoon olisi ollut enää vartti, joten aloin jo pukeutua päivävaatteisiin.

Lämpötila oli tipahtanut neljään asteeseen ja edelleen olin kuumissani peiton alla. Edelliset kylmimmät yöt olivat siis olleet seitsemänasteisia, joten kolmella asteella sain mukavuuslämpötilatestiä jatkettua kylmempään suuntaan. Näyttää siltä, että varmasti pikkupakkasella tuolla pärjää, ainakin jos jotain vaatetta laittaa päälleen. Nähtäväksi jää mikä on raja milloin lisävaatetusta tarvitsee. Pipoa tai kaulaliinaa ei tarvinnut. Tosin sellaisia ei ollut mukanakaan, vaikka olisi tarvinnutkin, kun olin liikkeellä vain kevyellä varustuksella. Varustelistankin tein iloksesi ja yritin otsikoida sen paikallisella murteella, vaikka olenkin aivan muualta kotoisin; "mää oli yhre yä reisus vakkasuames. Nää kaik ryjä mul ol fölis". Varustelista tästä linkistä.

Tulin tarpista ulos ja hyttysten armeija hyökkäsi kimppuuni. Ynähdin aamunavauksena muutaman lyhyen hirvien yhteydenpitoäänen ja muutaman minuutin päästä jatkoin ääniä pikkuhiljaa pitemmiksi yrittäen matkia kiimaääniä. Tyynellä suolla ääni kiiri kauas ja kaiku vastasi parin sekunnin kuluttua. Hirvien vaimeita vastauksia tuskin olisin kuitenkaan kuullut ennen kuin vasta elikon turvan ollessa korvassani kiinni, niin voimakas oli verenimijöiden ininä ympärilläni. Houkuttelin paikallani puolisentoista tuntia ennen kuin lähdin kävelylle läheiselle mäelle katsomaan pirunpeltoa ja hakemaan aamupalan. Rauhallisesti kävellessäkin voi hirviä houkutella, kunhan muistaa pysähdellä usein niin kuin villit eläimet luonnossakin tekevät. Vaikutelmaa voi tehostaa riipimällä puiden lehtiä. Hirvethän syövät jatkuvasti kulkiessaan. Kiima-aikana voi myös matkia sarvienhankausääniä tai katkoa risuja. Oma turvallisuutensa kannattaa kuitenkin huomioida, jos pyrkii matkimaan hirvisonnia ja houkuttelemaan toista paikalle. 

Kärkkistensuo.

Usvaviiruja.

Ristilukin saaliiksi on jäänyt edes yksi hyttynen.

Maja suon reunassa.

Päivänvalossa näki hyvin, että suurin osa puolukoista oli kypsynyt. Mustikat olivat isoja mollukoita, mutta maku jo hieman laimentunut. Popsin useita kourallisia kumpiakin suuhuni ja maistoin muutaman karpalonkin, jotka tosin olivat vielä melko raakoja. Myös juolukoita kasvoi tyypillisessä elinympäristössään suon reuna-alueella ja maistelin niitäkin. Juolukka häviää maussa varsin vähän mustikalle ja on helpompi poimia käsin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna on tullut poimittua niitä pakkaseenkin asti. 

Mustikoita.

Puolukoita.

Karpaloita.

 Noustessani mäkeä ylös näin valkohäntäpeuran nousevan makuulta ja lähtevän pois päin. Ne uskovat jokseenkin hirven ääniäkin ja möläytin yhteydenpitoäänen. Peura pysähtyi katsomaan ja laukaisin kamerani. Haavakoksi jäi. Oli nimittäin linssi paksussa huurussa... Hirvikärpäsiä surahteli takin ja lierihatun väliselle alueelle pyrkien tunkemaan hatun alle. Litistelin kärpyläisiä parhaani mukaan.

 

Nousin pirunpellolle (karttalinkki) ja haihduttelin auringon ensisäteissä linssini jälleen kirkkaaksi kuvatakseni pari ruutua. Pieni luolakin näkyi olevan ison kiven alla. Pienempi mies mahtuisi pujahtamaan sisään. Joutessani nakersin muutaman kallioimarteen juuren. Mäeltä palailin pikkuhiljaa leiriin keittämään päivitetyllä risukeittimellä aamukahvit. Kantarelliapajan kautta tietenkin. Käärin sienet anorakkiini, kun ei muutakaan pussin korviketta ollut mukana.

Kivinen mäen laki.

Ison kiven alla oli luola.

Kantarelliesiintymä eläinten polulla.

Tyypillisesti suurin osa sienistä on sammalen alla vaikeasti havaittavissa, toisin kuin oppikirjakuvissa.

Anorakillinen sieniä.

 Aurinko oli jo melko korkealla, kun virittelin risukeittimeen tulet. Kattilan sijaan oli nyt kenttäpakki ja reikien määrä tuplattu alaosassa. Nyt pelitti hyvin! En ottanut aikaa, mutta nopeasti kiehahti kahden kupillisen verran vettä (4 dl) pakissa ja pakin viereen jäi rako syöttää tikkuja keittimeen. Pystysuunnassa mahtuivatkin hieman pitemmät pätkät sisään. Kahvin keittämisen jälkeen laitoin muutaman kantarellin kypsymään pakin kannelle. Hauska aamupala; paistettua kantarellia, puolukoita, mustikoita, juolukoita, karpaloita, kallioimarteen juuria ja kahvia.

Tarppi.

Aurinko puiden yläpuolella.

Vastavalo.

Päivitetty risukeitin. Nyt pellittää mainiosti!

Aamukahvit.

Kantarellipitoinen aamupala.

Purin leirin ja pakkasin kamppeet rinkkaani ja lähdin omaisuus mukanani suon poikki kiertääkseni pienen lenkin ennen paluuta autolle. Suo oli paikoin upottava, mutta kuitenkin turvallisesti kuljettavissa saappailla. Joutsenpariskunta lähti Kärkkistenlammelta lentäen ylitseni ja palokärjen nokasta tunnistin yhteys- tai varoitusäänen ennen kuin näin linnun pistelevän katkonaista räpyttelyä lentoäänien saattelemana suon toisen puolen kuiviin puunrunkoihin.

akpoika suolla.

Mielelläni olisin tästä reissusta jättänyt auton kaupunkiin ja pyöräillyt Uudenkaupungin läheisiä mukavia pieniä hiekkateitä kohteeseen ja takaisin, mutta joutaapa sellaisen reissun toteuttamaan myöhemminkin. Kohokohtana olikin nyt ehdottomasti yölliset seikkailut revontulien ja täyden kuun loimussa keskellä avointa suota. Kannatti taas lähteä ulos!