Pirkan hiihto 2015

Herätys sunnuntaiaamuna kello 3.20. Nousin tikkana pystyyn, kun odotettu päivä oli vihdoin käsillä ja kävin napsauttamassa valmiiksi parilla mukillisella kahvivettä ladatun pannun porisemaan. Puin hiihtokamppeet päälle siinä kahvin tippumista odotellessa. Jalkaan laitoin samat kalsarit kuin muutama vuosi aiemmin De Nacht Van Gulpen -nimisessä 70 kilometrin kävelytapahtumassa. Sitähän kuulemma oikeatkin urheilijat harrastavat, että jalkaan vedetään tutut kalsongit, kun on tärkeä kisa tulossa. Lisäksi laitoin pitkät kalsarit ja niiden päälle vanhat maastohousut. Erotuin niillä massasta varmaan jonkin verran, kun suurin osa oli sonnustautunut pinkeisiin hiihtopöksyihin. Aluspaidaksi laitoin vaippakankaista ommellun teknisen paidan, jonka oli tarkoitus tuntua kuivalta iholla ja siirtää kosteus sen päällä olleeseen puuvillaiseen. Päälle vedin tietenkin tovi sitten ompelemani anorakin. 

Kiskaisin kahvit naamaan, laitoin aamupalan reppuun ja sukset olalla marssin paikallisbussia odottelemaan. Lähempänä keskustaa alkoi olla muitakin jotenkin päänsä sekottaneita liikenteessä ja bussi täyttyi humalaisista ihmisistä joille aamuöinen näky Pirkanhiihtotarroilla varustetuista suksista oli ilmeisen hauska. Koko Tampesterin keskusta oli täynnä kännisiä ihmisiä. Säälittävää...

Keskustorilla odotteli bussi Hiihtoon menijöitä ja hyppäsin auton etupenkkiin. Matkaseuraksi viereeni sain mukavaa juttuseuraa ja matka menikin joutuin puhellessa. Vierustoverini oli jo muistaakseni kolmatta kertaa täyspitkällä matkalla. Tiemme erkanivat varuskuntaan saavuttuamme, kun lähdin sotilaskotiautolla pyörähtämisen jälkeen etsimään lähtöaluetta.

Olin lähtöalueella noin 6.40 ja paikalla kuului kovaäänisistä ohjeita hiihtäjille ja asiaa ennen lähtöä tulevasta ohjelmasta. Olin ilahtunut, kun ohjelmaan kuului myös kenttärovastin pitämä aamuhartaus. Hän muisteli omaa ensimmäistä Pirkan hiihtoaan 50 vuotta sitten ja mainitsi silloisen aamuhartauden pitäjän kehoittaneen kilpailijoita sanoin "toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne". Hyvin sanottu. Se jäi mieleen ja pohdin lyhyttä puhetta vielä monta kertaa pitkän hiihtomarssin aikanakin.

"Suojatkaa kuulonne! Tul-ta!"

 

Niillä sanoilla ja kahden hevosvoimin paikalle näytöstyyliin vedetyn tykin laukauksen saattelemana lähti satapäinen joukko lykkimään sunnuntaina täsmälleen kello seitsemän Niinisalon mäntymetsiin järjestyksessään 60. kertaa Pirkan hiihdon merkeissä. Minäkin siellä mukana joukon jatkona ensimmäistä kertaa.

Mahtava tunne. Näytti hienolta, kun sivuille katsoessa joka puolella aamuisen hämärä metsä oli täynnä hiihtäjiä pitkällä matkallaan kohti Teivon ravirataa. Latu-uria oli alkumatkasta useita ja niitä oli ajettu parinkymmenen metrin päähän toisistaan harvaan hongikkoon.

Yöllä keli oli ollut nimeksi pakkasen puolella ja Peltosen Nanogrip -sukset pelasivat allani loistavasti. Lisää toiveita hyvästä hiihtokelistä herätti kuulemani keskustelu ladulla. "Jos tällaisena jatkuu keli Tampereelle asti, niin tämähän on helppoa ja omasta ennätysajasta lähtee tunti pois." Valitettavasti loppu ei ollut aivan niin ruusuinen.

Nopeasti alun jälkeen matkavauhti tasoittui ja latu-ura kapeni kolmeen perinteisen latuun. Hieman myöhemmin latuja oli kaksi ja välissä ura myöhemmin alkavalle vapaan tyylin hiihtokilpailulle. Aloin katselemaan sopivaa peesiä itselleni ja jäinkin seuraamaan erästä Retki-Pirkan hiihtäjää, jonka vauhtia oletin pystyväni seuraamaan helposti. Tarkoitukseni ei ollut aloittaa liian kovaa, vaikka reipasta tahtia homma lähtikin liikkeelle. Keskinopeus oli minulla ensimmäiselle ja toisellekin huoltopisteelle saapuessa noin 12 km/h. 18 kilometriä taittui melkein 1,5 tunnissa ja kaikki näytti erinomaisen hyvältä.

Vähän ennen toista huoltoa viereiseltä ladulta joku kysyi ohimennen, "Mites nanot pelaa?". Kehuin, että "hyvin toimii, ei ole mitään ongelmaa suksien kanssa." Vähän matkan päässä toisen huoltopisteen jälkeen alkoi kuitenkin tuntumaan, että pito ei ole entisellään. Kuulin myös muiden valittelevan pidon huonontumista. Taivaalta tuli vesitihkua alas ja kasteli ladun pintaa samaan aikaan, kun lämpenevä ilma pehmitti sitä. Vauhtini hidastui oleellisesti, kun potkulle ei saanutkaan vastusta, vaan suksi luiskahti taakse päin. Samalla hartioiden kuormitus kasvoi.

Matkalla oli aikaa seurailla omia tuntemuksiaan ja oli jännää huomata kuinka hiihdosta eniten rasittuva kohta vaihtui matkan edetessä. 33 kilometrin huoltoa lähestyessä hartioissa alkoi pidon puute todella tuntumaan. Sitä jatkuikin sitten aina puolimatkaan asti, josta edetessä ensin sattui oikeaan jalkaan ja sitten vasempaan. Ajattelin, että se voisi johtua ladun kaltevuudesta ja vaihdoinkin sen vuoksi ajoittain uran toiseen reunaan hiihtämään. Hartiat tuntuivat kyllä sen jälkeenkin aina ylämäissä rasittuneilta, mutta muuta ongelmaa ei ollut. Jalkavaivojen jälkeen kipu siirtyi kyynärpäihin.

Normaalisti huollot olivat 7-8 kilometrin välein, mutta Vatulan ja Lentokentän väli oli 12 kilometriä. Se tuntuikin todella pitkältä, mutta sitä paremmalta tuntui puolimatkaan selviäminen. Aikaa ensimmäiseen puolikkaaseen kului minulla 4,5 tuntia eli olin paikalla ennen puoltapäivää. Keskinopeuden hidastuminen alkoi jo näkyä. En vain yksinkertaisesti päässyt kovempaa. Jos yritti potkaista kovaa niin touhu meni vain räpeltämiseksi, kun pito ei riittänyt. Hartioissakaan voima ei riittänyt lykkiä kovempaa. Latu oli olosuhteisiin nähden erinomainen ja järjestäjä oli nähnyt sen eteen suuren vaivan.

52 kilometrin kohdalla Kyröskoskelle saapuminen tuntui jo voitokkaalta. Söin erinomaisen maukkaan lihakeiton ja olo piristyi kummasti. Otin myös suolakurkkua ja rusinoita, kuten muillakin huoltopisteillä. Pyrin juomaan paljon ja otin nestettä kahdesta kolmeen mukillista joka huollossa, vaikka se järkyttävä kertakäyttömukien törsääminen vähän hirvittikin. Huolloissa sentään roskat osuivat jätesäkkeihin tai ne kerättiin maasta niihin. Lopulta enemmän harmitti mömmöhiihtäjien geelipakkaukset ladun varressa keskellä metsää, joiden tiheys vain kasvoi loppua kohden. Ei olisi mielestäni suuri vaiva laittaa se tyhjentynyt pakkaus siihen taskuun mistä sen on ottanutkin ja seuraavassa huollossa laittaa roskikseen, eikä heittää sitä luontoon lojumaan. Ehkä retkeilystä tutut periaatteet eivät ole kaikille kilpahiihtäjille aivan niin tuttuja, vaikka pääosin Pirkan vaellusreitillä matka taittuikin. Omien roskien pois vieminen ei olisi suuri vaiva, kun tässä tapahtumassa huoltopisteitäkin on keskimäärin 8 kilometrin välein.

Kyröskoskella kilometrin kävely oli toisaalta mukava tauko hiihtämisestä, mutta hiihtorytmiin pääseminen otti aikansa sen jälkeen. Kyröskosken jälkeinen nousu tuntuikin minusta jopa etukäteen peloteltua Rokkakoskea pahemmalta. Lintuharjun huoltopisteellä törmäsin tuttuun Pirkan hiihdon kunniahiihtäjään, joka tällä kertaa toimi muissa tärkeissä tehtävissä huolehtimassa hiihtäjien turvallisesta tienylityksestä. Sain hyviä vinkkejä loppureittiä ajatellen. Ennen seuraavaa Rokkakosken huoltoa oli tulossa iso alamäki, jonka päätin varmuuden vuoksi kävellä alas, kun hän sanoi nopeuden siinä vaiheessa nousevan jopa 70 kilometriin tunnissa.

Rokkakosken kohdalla sujahti vapaan hiihtotavan kärki ohi niin että heilahti. Uskomattoman hyvävoimaista neljä tuntia minun jälkeeni lähtenyttä sakkia. Suuri osa jätti koko huoltopisteen väliin ja painoivat täyttä häkää kohti Rokkakosken 3 kilometrin ylämäkeä. Itse poikkesin toki huoltopisteelle iltapäiväkahveelle, kun ei ollut niin hirmuinen hoppu. Huollosta oli vielä mukavan pitkä alamäki ennen mäen kallistumista vastaiseksi.

Huikein reitin varrella näkemäni suoritus tulikin juuri eräässä kuuluisan Rokkakosken jyrkimmistä kohdista. Reitti oli kapea ja nousin hissukseen haarakävelyä lumetetun hiihtouran oikeaa reunaa ja ohitseni meni loikalla eräs vapaan tyylisuuntauksen hiihtäjä. Toinen laittoi paremmaksi ja veti meidän välistä tasatyönnöllä muutamalla terävällä iskulla ohi ja hävisi sitten luistellen metsikköön. Ei kaverilla paljon 69 kilometriä alla tuntunut ja varmasti loppuaikakin oli kova.

Loppumatka olikin melkein kilometrien vähenemisen laskemista. Aiemmin niin ei ollut uskaltanut tehdä. Ei ole kovin motivoivaa ajatella, että jaahas, nyt on maaliin enää 65 kilometriä, kilometrin päästä 64 ja niin edespäin... Hiihtelin pienessä neljän hiihtäjän porukassa pitkät matkat tasaisen tappavasti ja maisema senkuin vilisi silmissä. Viimeisen huoltopisteen Julkujärvellä saavutin ajassa 16.20. Puhelin soi ja päivitin olinpaikkaani, kun seurantakaan ei ollut toiminut enää puolivälin jälkeen. Kuulin lauseen "Aijaa, sä oot vielä siellä reitillä." Ei se mitenkään pahantahtoisesti ollut sanottu, mutta en ollut juttutuulella pätkääkään ja lause särähti 82 kilometriä takana niin pahasti korvaan, että vähäinenkin mielenkiinto puhumiseen loppui ja pistin kännykän takaisin taskuun. 8 kilometriä oli 90 kilometristä aika pieni osuus, mutta olipa sitä siinäkin vielä hiihtämistä.

Nelisen kilometriä ennen maalia reitti kulki sillalla kolmostien yli ja siinä päätin, että nyt menen niin kovaa loppuun kuin vähänkään pääsen. Ylämäet oli hirmuisen raskaita, mutta yritin juosta sen minkä ehdin. Tasaiset osuudet ja alamäet painoin tasatyöntöä sellaisella raivolla hampaat irvessä kuin vain irti lähti. Huippunopeus lähenteli varmasti siinä jamassa huikeaa 10 kilometrin tuntivauhtia. Sopivin välein näkyi muidenkin uupuneiden perinteisen hiihtäjien selkiä oikean puoleisella ladulla ja vaihdoin itse tyhjälle vasemmalle puolelle. Viimeisellä neljällä kilometrillä onnistuinkin ohittamaan noin kymmenen hiihtäjää. Ja mikä mieletön tunne olikaan, kun viimein aukesi alamäki Teivon raviradalle ja pääsi painamaan viimeisen sata metriä loppusuoraa kohti maaliviivaa. Huikea itsensä ylittäminen, mieletön määrä hiihtokilometrejä takana! Loppuajasta viis, tavoite oli päästä maaliin ja siinä onnistuin!

Loppujen lopuksi tapahtuma oli niin mukava kokemus, että saatan ottaa joku toinen vuosi uusiksi. Jaksaminen on korvien välissä. Se ei välttämättä ole kiinni sadoista tai tuhansista hiihtotreenikilometreistä.

Pirkan hiihdon mitali.