sunnuntai 30. elokuuta 2015

Yö Kärkkistensuolla 28-29.8.2015

Kuu kaakon yllä.

Tarkoitukseni oli tehdä yön yli kestävä pyöräretki suon laitaan ja houkutella hirviä kuvattavaksi. Suunnitelmat menivät pyöräretken osalta pipariksi edeltävänä päivänä työmatkalla, kun 80-luvulta peräisin oleva käyräsarvinen retkipyöräni meni oikein kunnolla rikki. 

Lähdin autolla illalla yhdeksän aikaan Uudestakaupungista Inhamoa kohti tavoitteena leirityä Kärkkistensuon (karttalinkki) laitaan niin lähelle aukeaa kuin mahdollista. Tiesin jo entuudestaan, että kyseinen suo on hieno. Keskellä on pieni järvi ja räme on säästynyt ojituksilta, joskin eräs hakkuu viistää sadan metrin matkalta avosuon länsireunaa. 

Jätin auton kilometrin päähän suosta ja kävin iltahämärässä etsiskelemässä itselle uusilta alueilta leiripaikkaa suon eteläosasta. Näin ison kantarelliesiintymän pimenevässä kuusikossa, mutta annoin sen odottaa poimijaansa seuraavaan päivään. Muistin samalla, että unohdin evääni toiseen reppuun, joka ei ollut nyt mukana. Ei hätää, ajattelin. Löytäisihän syksyllä evästä maastostakin syötäväksi varsin riittävästi. Marjasato on tänä vuonna erinomainen ja olihan nyt sieniapajakin jo tiedossa. 

En kuitenkaan kelvollista leiripaikkaa löytänyt uusilta alueilta ja suolta lähtevä oja katkaisi aikeeni edetä pitemmälle, jossa kartan mukaan pistää kallio niemenä järveä kohti. Näin enää vaivoin liikkua ilman otsalamppua kuusikossa, joten päätin mennä avosuon laitaan saapastelemaan ja palailla sitä kautta tutuille seuduille täyden kuun valossa. Tiesin löytäväni sieltä makuupaikan helpommin. Metso pomppasi edestäni matkalla.

Pimeässä pystytin tarpin aivan avosuon reunaan ilman tukitolppia (leiripaikka kartalla). Naru vain puiden väliin, nurkat maahan vaarnoilla ja se oli siinä. Aivan säkkipimeää ei kuitenkaan edes tullut, kun kuu valaisi taivaalla. Itikoita oli vielä näin elokuun lopussakin kosteikon laitamilla paljon, joten onneksi olin ottanut myös hyttysverkon mukaan, vaikka emmin lähtiessä vieläkö sitä tarvitsisi ottaa. 

Kymmenen jälkeen kömmin peiton alle. Tullessa mittari oli näyttänyt peräti +19 astetta, mutta tuossa vaiheessa se näytti enää kymmenen astetta vähemmän. Ennusteessa oli yön kylmin +14 astetta, mutta ilmeisesti veikkaus oli tehty Isokariin, jossa meri lämmittää tähän aikaan vuodesta tuntuvasti.

Tarkistin, että aurinko nousee kuuden maissa, joten laitoin kellon soimaan viideltä, että olen heti hämärissä virittelemässä ensimmäiset kutsuäänet ilmoille. Levitin peiton päälleni ja tapoin muutamat hyttyset pois inisemästä, jotka olivat ilmeisesti piileskelleet pohjattoman majoitteeni kohdalla aluskasvillisuudessa. 

Kuulin vielä pitkäkseni heitettyänikin useita haulikon laukauksia lähijärviltä. Ainakin minun silmistäni värinäkö oli mennyt hämärän vuoksi jo ajat sitten nähdä sinisiä tai muunkaan värisiä siipipeilejä eikä täysikuusta huolimatta enää mielestäni olisi ollut syytä sorsastaa, vaikka iltalennollaan linnut varmasti taivasta vasten tummina hahmoina hyvin näkyivätkin. Joku tietenkin sanoo tunnistavansa lajin siitä hahmostakin...

Nukahdin pian, mutta havahduin ennen puolta yötä. Vilkaisin oviaukosta suon yli taivaalle ja näin vihreää loimotusta korkealla puiden päällä. Revontulia!! Siinä oli käsiä ja jalkoja enemmänkin laavukankaisen tarppini alla hetkellisesti, kun kiirehdin housut ja intin poolon päälle ja menin suolle valokuvaamaan. Harvinaisen hienot loimotukset näin eteläisen Suomen standardeilla mitattuna! Kameralle en saanut kunnon tukea, joten jouduin suurentamaan ISO-lukua lyhentääkseni valotusaikoja. Kuvasin myös kuuta joka valaisi usvan peittämän suon aavemaisella valollaan. Aivan mahtavaa! Hyttyset pyörivät ympärillä, mutta ainakin tunnin loikin fiiliksissä keskellä suota kuuden asteen lämpötilassa. Revontulet heikkenivät pikkuhiljaa ja viimein painuin takaisin pehkuihin. 

Näkymä tarpin oviaukolta puolen yön aikaan.

Vihreää valoa.

Revontulia!

Kuun valaisema utuinen suo.
 
A-UUUUUUUU! Oli tuota kuuta vähän ulvottava silläkin uhalla, että karkottaisin hirvet alueelta. Kärkkistenjärven rannassa on yksi mökki, jossa näkyi olevan valot päällä eli varmaan joku paikalla.

Aamulla heräsin etäältä kuuluneisiin teerien suhauksiin. Olen niin paljon käynyt teeren soitimella, että havahdun siihen ääneen, vaikka se kuuluisi kaukaakin, niin kuin nyt. Teerikoiraat ovat siitä hassuja otuksia, että innostuvat myös syksyllä soimaan ja tappelemaan, kun sattuu sopiva aurinkoinen aamu. Aina kelpaa pieni aamupaini suon pinnassa. Nyt varsinaista soidinta ei näkynyt ainakaan tällä suolla, mutta muutaman teeren näin aamun mittaan lentämässä. Kellon soittoon olisi ollut enää vartti, joten aloin jo pukeutua päivävaatteisiin.

Lämpötila oli tipahtanut neljään asteeseen ja edelleen olin kuumissani peiton alla. Edelliset kylmimmät yöt olivat siis olleet seitsemänasteisia, joten kolmella asteella sain mukavuuslämpötilatestiä jatkettua kylmempään suuntaan. Näyttää siltä, että varmasti pikkupakkasella tuolla pärjää, ainakin jos jotain vaatetta laittaa päälleen. Nähtäväksi jää mikä on raja milloin lisävaatetusta tarvitsee. Pipoa tai kaulaliinaa ei tarvinnut. Tosin sellaisia ei ollut mukanakaan, vaikka olisi tarvinnutkin, kun olin liikkeellä vain kevyellä varustuksella. Varustelistankin tein iloksesi ja yritin otsikoida sen paikallisella murteella, vaikka olenkin aivan muualta kotoisin; "mää oli yhre yä reisus vakkasuames. Nää kaik ryjä mul ol fölis". Varustelista tästä linkistä.

Tulin tarpista ulos ja hyttysten armeija hyökkäsi kimppuuni. Ynähdin aamunavauksena muutaman lyhyen hirvien yhteydenpitoäänen ja muutaman minuutin päästä jatkoin ääniä pikkuhiljaa pitemmiksi yrittäen matkia kiimaääniä. Tyynellä suolla ääni kiiri kauas ja kaiku vastasi parin sekunnin kuluttua. Hirvien vaimeita vastauksia tuskin olisin kuitenkaan kuullut ennen kuin vasta elikon turvan ollessa korvassani kiinni, niin voimakas oli verenimijöiden ininä ympärilläni. Houkuttelin paikallani puolisentoista tuntia ennen kuin lähdin kävelylle läheiselle mäelle katsomaan pirunpeltoa ja hakemaan aamupalan. Rauhallisesti kävellessäkin voi hirviä houkutella, kunhan muistaa pysähdellä usein niin kuin villit eläimet luonnossakin tekevät. Vaikutelmaa voi tehostaa riipimällä puiden lehtiä. Hirvethän syövät jatkuvasti kulkiessaan. Kiima-aikana voi myös matkia sarvienhankausääniä tai katkoa risuja. Oma turvallisuutensa kannattaa kuitenkin huomioida, jos pyrkii matkimaan hirvisonnia ja houkuttelemaan toista paikalle. 

Kärkkistensuo.

Usvaviiruja.


Ristilukin saaliiksi on jäänyt edes yksi hyttynen.


Maja suon reunassa.

Päivänvalossa näki hyvin, että suurin osa puolukoista oli kypsynyt. Mustikat olivat isoja mollukoita, mutta maku jo hieman laimentunut. Popsin useita kourallisia kumpiakin suuhuni ja maistoin muutaman karpalonkin, jotka tosin olivat vielä melko raakoja. Myös juolukoita kasvoi tyypillisessä elinympäristössään suon reuna-alueella ja maistelin niitäkin. Juolukka häviää maussa varsin vähän mustikalle ja on helpompi poimia käsin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna on tullut poimittua niitä pakkaseenkin asti. 

Mustikoita.

Puolukoita.

Karpaloita.

 Noustessani mäkeä ylös näin valkohäntäpeuran nousevan makuulta ja lähtevän pois päin. Ne uskovat jokseenkin hirven ääniäkin ja möläytin yhteydenpitoäänen. Peura pysähtyi katsomaan ja laukaisin kamerani. Haavakoksi jäi. Oli nimittäin linssi paksussa huurussa... Hirvikärpäsiä surahteli takin ja lierihatun väliselle alueelle pyrkien tunkemaan hatun alle. Litistelin kärpyläisiä parhaani mukaan.
 
Nousin pirunpellolle (karttalinkki) ja haihduttelin auringon ensisäteissä linssini jälleen kirkkaaksi kuvatakseni pari ruutua. Pieni luolakin näkyi olevan ison kiven alla. Pienempi mies mahtuisi pujahtamaan sisään. Joutessani nakersin muutaman kallioimarteen juuren. Mäeltä palailin pikkuhiljaa leiriin keittämään päivitetyllä risukeittimellä aamukahvit. Kantarelliapajan kautta tietenkin. Käärin sienet anorakkiini, kun ei muutakaan pussin korviketta ollut mukana.

Kivinen mäen laki.

Ison kiven alla oli luola.

Kantarelliesiintymä eläinten polulla.

Tyypillisesti suurin osa sienistä on sammalen alla vaikeasti havaittavissa, toisin kuin oppikirjakuvissa.

Anorakillinen sieniä.

 Aurinko oli jo melko korkealla, kun virittelin risukeittimeen tulet. Kattilan sijaan oli nyt kenttäpakki ja reikien määrä tuplattu alaosassa. Nyt pelitti hyvin! En ottanut aikaa, mutta nopeasti kiehahti kahden kupillisen verran vettä (4 dl) pakissa ja pakin viereen jäi rako syöttää tikkuja keittimeen. Pystysuunnassa mahtuivatkin hieman pitemmät pätkät sisään. Kahvin keittämisen jälkeen laitoin muutaman kantarellin kypsymään pakin kannelle. Hauska aamupala; paistettua kantarellia, puolukoita, mustikoita, juolukoita, karpaloita, kallioimarteen juuria ja kahvia.

Tarppi.

Aurinko puiden yläpuolella.

Vastavalo.

Päivitetty risukeitin. Nyt pellittää mainiosti!

Aamukahvit.

Kantarellipitoinen aamupala.

Purin leirin ja pakkasin kamppeet rinkkaani ja lähdin omaisuus mukanani suon poikki kiertääkseni pienen lenkin ennen paluuta autolle. Suo oli paikoin upottava, mutta kuitenkin turvallisesti kuljettavissa saappailla. Joutsenpariskunta lähti Kärkkistenlammelta lentäen ylitseni ja palokärjen nokasta tunnistin yhteys- tai varoitusäänen ennen kuin näin linnun pistelevän katkonaista räpyttelyä lentoäänien saattelemana suon toisen puolen kuiviin puunrunkoihin.

akpoika suolla.



Mielelläni olisin tästä reissusta jättänyt auton kaupunkiin ja pyöräillyt Uudenkaupungin läheisiä mukavia pieniä hiekkateitä kohteeseen ja takaisin, mutta joutaapa sellaisen reissun toteuttamaan myöhemminkin. Kohokohtana olikin nyt ehdottomasti yölliset seikkailut revontulien ja täyden kuun loimussa keskellä avointa suota. Kannatti taas lähteä ulos!

perjantai 28. elokuuta 2015

Valinta kuukauden retkiblogiksi

Tapahtui sellainen iloinen yllätys, että Retkipaikka valitsi blogini elokuun retkiblogiksi. Kiitos! :-)

Käykää lukaisemassa Retkipaikan juttu ja haastatteluni tästä linkistä!




Seuraavalle retkelleni tuli pieniä mutkia matkaan, kun aamulla työmatkalla liikennevaloista polkaistessa maailma jalkojeni alta romahti. Jouduin keräilemään molemmat kammet ja rattaat risteysalueelta ja jättämään pyörän puistoon odottamaan noutamistaan. Renkaan saisin paikattua tai ketjun jatkettua tien päälläkin, mutta en ole varautunut pyörärikkoihin uudella kampisarjalla. Tarkoitukseni oli polkaista illalla suon laitaan aamuksi hirviä houkuttelemaan. Pääsee sinne onneksi muutenkin...

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Risukeittimen valmistus ja ensimmäinen koepoltto

Risukeittimen tarveromut.

Aloitin virittelemään omaa risukeitintä. Ennakko-oletuksena oli, että tuossa olisi toimiessaan hyvä tapa lämmittää ruokaa ja vettä eräolosuhteissa varsinkin paikoissa, joissa avotulenteko ei ole sallittua. Samalla olisi mahdollista keventää kaasupatruunoiden painossa, kun polttoaineet löytyisivät aina maastosta, eikä niitä tarvitsisi erikseen kantaa rinkassa.

Risukeittimen tarveaineet voi käydä dyykkaamassa vaikkapa metalliroskiksesta tai ostaa kaupasta sopivat tölkit ja syödä ne tyhjiksi ennen projektin aloittamista. Minä käytin tähän ensimmäiseen risukeitinversiooni tonnikalatölkin, isomman (halkaisija 103 mm) hedelmäsäilyketölkin ja yhden 80 millisen ilmanvaihtokanavan ulkojatkon, joka oli jäänyt yli ammuslaatikkokaminan (Postaukset tunnisteella: Ammuslaatikkokamina) tekemisestä. 

80 millisen IV-kanavan osat ovat hankalasti löydettävissä, koska kanavakokoa ei käytetä nykyään käytännössä missään, vaan pienin yleisesti talotekniikassa käytetty koko on 100 millinen. Tuon osan ostin muistaakseni Alltube-verkkokaupasta kotiovelle toimitettuna, kun tilasin muitakin tarvikkeita kaminaan vuosi-pari sitten ja siellä niitä näkyy tätä kirjoittaessa edelleen olevan valikoimissa. Keittimen tarpeet painoivat lähtötilanteessa yhteensä 199 grammaa, joista suurin osa muodostui tulipesäksi ajatellusta IV-osasta, joka oli paksumpaa peltiä, mutta toisaalta oletettavasti pitkäikäisempi.

Pohdin ensin miten saisin pohjan IV-osaan, jotta sen sisällä voisi polttaa risuja. Pyörittelin käsissäni tonnikalatölkkiä ja se vaikutti kooltaan melko passelilta, mutta osa ei suoraan mennyt sisään tai päälle. Painoin pihdeillä tonnikalatölkin kannesta jääneen reunuksen litteäksi ja käänsin 80 mm ulkoliittimen kauluksen suoraksi. Tuon jälkeen tonnikalapurkin sai painettua lievää fyysistä väkivaltaa käyttäen IV-osan päälle. Tuotos oli sopivan tiukka, mutta pohja helposti uusittavissa uudella tölkillä sitten, kun sellainen tarve tulee.

Seuraava mietittävä detalji oli kuinka tuo tulipesä kannatetaan siten, että se on mahdollisimman isolta osalta irti ulommasta tölkistä eikä täten kuumenna ulkokuorta turhaan. Ajattelin pultteja sisäosan pohjaan ja muitakin virityksiä kävi mielessä, mutta lopulta toteutukseen meni ratkaisu kääntää iv-osan kaulus vaakasuuntaan ja leikata peltisaksilla ulomman tölkin yläreunasta kannattimet tulipurkille. Alla pari kuvaa havainnollistamaan kuvailemaani työvaihetta. Tulipesä on siis kiinni ulommassa tölkissä ainoastaan yläreunan kannattimien kohdalta!

IV-osan kaulus taitettuna vaakasuoraan.
Tulipurkki kannatettuna ulomman tölkin yläreunasta.

Oletin liekkien tarvitsevan isomman aukon kattilan alle, joten piirsin viisteet ulomman purkin kannattimien viereen ja nappasin peltisakset kouraan.

Viistämisen jälkeen jäi vielä tukeva pohja kattilalle tai kenttäpakille.

Tuossa vaiheessa keitin olikin pääpiirteissään koossa. Kunnolliseen vedon muodostamiseen tarvittiin vielä ilmanottoreikiä molempien tölkkien alaosaan ja mittasin reikien paikat kahteen eri tasoon kahden sentin välein. Päätin ennen testipolttoa porata kuitenkin vain alemman rivistön reiät. Niitähän voisi lisätä helposti jälkikäteenkin. Tulipurkkiin tein pohjaan reilummin reikiä ja lisäksi IV-osan puolivälin paikkeille myös yhden rivin.


Ulomman tölkin reikien paikat merkittynä pisteillä.

Reiät porattu 8 mm terällä. Se oli isoin metalliporanterä, jonka työkalupakistani löysin.

Tulipurkin rei'itykset.

Sitten olikin aika lähteä lähimetsään koepolttamaan tehtaan tonnikalarasvat uunituoreesta keittimestä. Otin mukaani reppuun lisäksi pyöreän kattilan kansineen, puolen litran mitan ja litran vettä. Puhelimeeni latasin simppelin sekuntikellosovelluksen ajanottoa varten, kun sellaista en vakiona luurista löytänyt.


Keitin ja polttoaineet.

Polttoaineeksi noukin maasta muutaman pätkän risuja ja sytytin keittimen sisään tulet taskusta löytyneen nenäliinan ja tulitikun avulla. Aika lyhyttä pätkää piti tarjota, että risut mahtuivat kunnolla, mutta se ei ollut ongelma. Ohuita oksanpätkiä oli helppo taittaa sopivan mittaisiksi. Veto oli alkuun erinomainen, mutta heikkeni hieman palaneen aineksen lisääntyessä pohjalla. Mittasin 4 desilitraa vettä kattilaan ja laitoin tulistumaan.

Keitin liekeissä.


Ei savua ilman tulta.

Keitin kaksi kertaa 4 desilitraa hanasta otettua kylmää vettä (n. 10-15 astetta) kiehumispisteeseen ja kummallakin kerralla aikaa kului melkolailla tasan 10 minuuttia. Aikahan ei tosin ole edes olennaista, koska eihän metsässä muuta olekaan kuin aikaa. Tuli outo olo olla metsän puolella ja lääppiä älypuhelimestaan sekuntikelloa joka näytti ajan tuhannesosan tarkkuudella, mutta saipahan edes jotain aikoja vähän ylös, jotta vertailu on mahdollista myöhempiin testeihin nähden. Mitäpä ihminen ei tekisi blogissaan julkaistavan nippelitiedon eteen. Risuja piti lisäillä 3-5 minuutin välein.

Muita huomioita olivat, että ilmanottoa täytyy kasvattaa tuplaamalla alareunan reiät ja samalla lisätä reikiä myös tulikuppiin eri korkoihin, jotta ilmanotto on taattu, vaikka hiilitaso kupissa nousee. Veto heikkeni huomattavasti testin jatkuessa. Pyöreä kattilakin tölkin päällä rajoitti virtausta sen verran, että siitä yhdessä alaosan reikien osittaisen tukkiutumisen kanssa alkoi aiheutua huomattavaa haittaa testin loppuvaiheessa ja kattilaa piti nostaa ajoittain käsin ylemmäs pitääkseen liekki voimissaan. Oletettavasti kenttäpakki olisi muotonsa puolesta parempi, koska se ei peitä koko tölkin yläreunan aukkoa. Kenttäpakissahan nuotiollakin kiehuu vesi nopeammin kuin pyöreässä kattilassa. Seuraavaksi aion havaittujen kehityskohtien korjaamisen jälkeen ottaa keittoajan ajanottoon mukaan lisäksi kenttäpakin.

Positiivisia havaintoja olivat mm. tölkin sopiva halkaisija ollakseen tukevan tuntuinen, vaikka painopiste nousee korkealle päällä olevan kattilan vuoksi. Paino purkilla tässä vaiheessa on 189 grammaa, mutta toistaiseksi se on kevenemään päin, koska toisen vaiheen päivitykset liittyvät pellin lisärei'ityksiin.

Joka tapauksessa heti ensimmäisen kokeilun tuloksena voin todeta, että kulkurinkeittimen kehittelyä kannattaa jatkaa. Ilmeistä kuitenkin lienee se, että pitkää keittoaikaa vaativia ruokia kannattanee välttää risukeitinreissuilla. Kynsitulen korvikkeena tällainen menee loistavasti, jos tarvitaan vain vähän kuumaa vettä (kahvi, lisäävainkuumavesi-tyyppiset einekset yms) tai tarvitsee lämmittää jokin makkaran kaltainen ainesosa. 

Risukeittimiä on moni muukin viritellyt ja olisikin mukava kuulla, jos joku muu on vertaillut keittoaikoja erilaisilla ratkaisuilla. Minkälaisiin keittoaikoihin olet parhaimmillaan päässyt tällaisella pienistä tölkeistä värkätyllä risukeittimellä?

Tarvittujen työkalujen listalle lukeutuivat tässä vaiheessa tussi, mitta, peltisakset, siirtoleukapihdit ja sähköpora. Osien kannalta ajateltuna tämä on yksi helpoimmista kohteista hyödyntää kierrätysmateriaaleja, jolloin niitä voidaan pitää ilmaisina. Missään tapauksessa risukeittimeen ei tarvitse käyttää suuria määriä rahaa tai sen tekemiseen edes aikaa. Risukeittimen tekeminen on siis samaan aikaan helppoa, hauskaa ja halpaa!

Palaan myöhemmin aiheeseen uusien testien myötä.

maanantai 24. elokuuta 2015

Pyöräretki yöksi tasaiselle paikalle 22-23.8.2015

Kuvaava tälle reissulle tuo liikennemerkki.

Olin aiemmin luvannut lapselleni, että menemme yhdessä pyöräretkelle yön yli sitten, kun hän oppii polkemaan ilman apupyöriä. Tänä viikonloppuna oli viimein aikaa lunastaa tuo lupaus. Lapsi toivoi, että leiriytyisimme "siihen missä sieniretkellä oli se tasainen paikka". Kaivelin hetken muististani missä tuo paikka olikaan ja päätin, että siirrymme autolla hieman lähemmäs ja jatkamme siitä polkien loppumatkan. Matka olisi ollut pienelle vielä liian pitkä kotoa asti pyörän satulassa.

Lauantai-iltana pääsimme matkaan melko myöhään ja vasta hieman ennen yhdeksää illalla olimme leiriytyneenä Niihaman metsässä pienen avosuon läheisellä mäellä (karttalinkki). Lähettyvillä ei muita leiriytymiseen passeleita paikkoja juuri olekaan, joten tuo tarpin pohjan kokoinen tasainen paikka on siinä mielessä aika silmiinpistävä. Ohuen sammalkerroksen alla oli tosin heti kallio, mutta sain kuitenkin tarpin kireäksi laittamalla vaarnat vinossa sammalpeitteen alle.

Nimeltään leiripaikkamme lähellä oleva suo on Isosuo, mutta ei se oikeasti järin iso ole. Noh, on noita Suomessa muitakin; Kansalaisen Karttapaikka löytää haulla "isosuo" pari sataa kohdetta. Yllättävää on myös se, että pohjoisin Isosuo löytyy jotakuinkin Rovaniemen korkeudelta, vaikka kokemukseni mukaan suurimmat suot ovat vasta sen pohjoispuolella. Kokemukseeni vaikuttaa varmasti myös soiden ankara ojittaminen ennen minun syntymääni. Varmasti Isoja soita on ollut etelässäkin, mutta monista niistä ei ole enää jäljellä kuin nimi.

Niihaman ulkoilureitti. Talvella tuossa menee hiihtobaana. (kuvanottopaikka)

Pyörät piilossa kuusen juurella. Ulkoilureitti kulkee tuolla takana.

Tasainen paikka.

Ilma oli vielä leiriin saapuessa melkein 19 astetta lämmintä, mutta alkoi nopeasti viilenemään auringonlaskun aikaan. Kymmeneltä oli enää 12 astetta. Ennusteessa ollut kylmin yö peiton (Quilt-projekti) alla tähän mennessä ei toteutunut vaan yö oli jopa 8 astetta plussan puolella, joten Vätsärin reissun seitsemänasteiset ovat edelleen kylmimpiä (Vätsärin reissukertomuksen 1. osa tästä). Varsinaisia mukavuuslämpötilan testaamiseen soveltuvia reissuja täytyy siis vielä tovi odotella.

Lyhyimmillään Näsijärven rantaan leiristämme oli vain reilut puoli kilometriä pohjoisen suuntaan ja oletettavasti jostain mökiltä sen rannalta kuului vaimea musiikki ja kova laulu pitkälle yöhön. Lauleskelin lastenlauluiksi sopivampia nukuttaessani retkikaverini ja taustalaulut eivät häntä häirinneet pitkähköksi venyneen päivän jälkeen. Isojen teiden äänet kuuluivat vaimeasti etelän ja idän suunnalta, mutta erämaan rauhaa ei tuolla voinut olettaa kokevansakaan.

Olin yöllä hieman ongelmissa kuuman vuoksi peittoni alla, kun olen nyt testatessa nukkunut pelkillä kalsareilla. Ilma oli sen verran viileä, että ei mielellään ollut pitkään jalka tai kädet ulkona peiton alta. Olisi ollut hyvä pitää joku ohut vaatekerros päällä ihon ja ulkoilman välissä, mutta ei tullut sitä edes lisättyä yön aikana. Heräsin kaksi kertaa yöllä, kahdeltatoista ja neljältä, ennen kuin nousin ylös seitsemän jälkeen.


Hämärää.
Aamuherätys tuli eläinten toimesta. Kuulin, kun jokin painava eläin tömisteli läheltä yösijaamme ohi ja hetken päästä kevyempi eläin suhisteli läähättäen pitkin heinikkoa samaan suuntaan. Vajaa minuutti tuosta ja alkoi raikuva haukku mäntyvaltaisesta, mutta melko tiheästä metsästä. Varmaan hirvi sai siellä kuulla kunniansa. Kurkin oviaukosta elukoiden perään, mutta näkyväisyyttä ei ollut kuin muutama kymmenen metriä ja tapahtuma oli etäämmällä. Niihamassa onkin oikein hyvät mahdollisuudet törmätä hirviin, vaikka se on lähellä kaupunkia. Olen siellä muutaman kerran käynyt aamuhämärissä ennen metsästyskautta avaamassa hirvenhoukutteluääntäni ja päässyt joskus jopa eläimiä näkemäänkin.

Kahdeksalta aamulla aurinko on jo korkealla ja cubenin alla valoisaa.

Söimme aamupalan tarpissa ja kävimme katsomassa Isosuota ennen leirin purkamista ja poistumista reilun sadan metrin matkan metsän puolelta polkupyöriemme luokse ja edelleen autolle. Aamukaste toi hauskasti hämähäkkien seitit näkyviin ja tutkailimme niitä suon laitamilla. Sumuakin varmaan oli ollut, kun utua oli vielä hiukan puiden latvojen korkeudella juuri silmällä havaittavasti. Tunti-pari aiemmin siitä olisi varmaan voinut paremmankin kuvan onnistua nappaamaan.


Lintuparvi? Ei, vaan koivun siemeniä hämyheikin seitissä.

Neulomisen mestariteos. Vain hieman tarvetta parsimiselle.

Avosuo.

Valtava pyydys.

Leiri suolta päin kuvattuna.
Se oli hauska pikainen reissu lähimetsään ja erityisen mukavaa oli saada uusi kaveri myös pyöräretkille mukana kulkemaan. Pikkuhiljaa tuosta tulee hyvä tapa tehdä myös hieman pitempiä retkiä lapsen kanssa. Tämä taisi olla parhaan retkikaverini 13. yö kanssani maastossa tähän saakka, jos olen vielä pysynyt laskuissa.

Niihaman ja Kaupin metsät ovat tamperelaiselle kätevän lähellä päästä metsään yöksi (vaikkapa arki-iltoinakin: 7 yötä lähiretkillä). Järvenrantatonttejakin olisi retkimajoitteelle tarjolla kilometrikaupalla Näsijärven ja pienempien järvien rannoilla, kunhan ei leiriydy liian lähelle mökkejä. Vielä en ole ketään muita öiseen aikaan tuolla nähnyt vaan rauhassa olen saanut olla, vaikka iso kaupunki on aivan lähettyvillä.